Asiassa oli osuutta juorulla, jonka mukaan Ursula oli vuoden kestäneestä avioliitostaan huolimatta neitsyt ja syynä siihen oli aviomiehen, Jose Arcadion, kyvyttömyys.
Tilanne jatkui ennallaan kuusi kuukautta siihen traagiseen sunnuntaihin, jona Jose Arcadio Buendian (Ursulan mies) kukko voitti tappelussa Prudencio Aguilarin kukon. Vihansa vimmassa kukkonsa veren hurjistamana Prudencio otti pari askelta taaksepäin että koko katsomo kuulisi mitä hänellä oli sanottavana.
- Onneksi olkoon, hän huusi, - saa nähdä onko tuosta kukosta vaimollesi enemmän iloa kuin sinusta.
Jose Arcadio Buendia poimi kukon kainaloonsa. ”Palaan heti”, hän sanoi tyynesti yleisölle. Sitten hän kääntyi Prudencio Aguilarin puoleen ja tokaisi:
- Painu sinä kotiisi ja etsi ase. Minä aion tappaa sinut.
Kymmentä minuuttia myöhemmin Jose Arcadio oli lävistänyt hänen kurkkunsa. Se luokiteltiin hyvitystaisteluksi.
Kumpikaan osapuoli, Aguilarin omaiset tai Jose Arcadio, eivät olleet oikein tyytyväisiä tulokseen. Kun Ursula eräänä yönä kärsi unettomuudesta ja meni patiolle juomaan vettä, hän näki Prudencio Aguilarin ruukun ääressä. Prudencio oli ärtynyt ja hyvin murheellisen näköinen ja yritti tukkia ruoholla kurkussaan olevaa reikää. Pelkoa Ursula ei tuntenut vaan pikemminkin sääliä. Hän meni puhumaan puolisolleen näystä, mutta Jose Arcadio käänsi vain kylkeä. ”Kuolleet eivät vaella”, hän sanoi. ”Se on sillä lailla että meillä on niitä omantunnon vaivoja.” Pari yötä myöhemmin Ursula näki Prudencion kylvyssä. Vainaja pesi ruohotukolla kaulalleen kertynyttä verta. Seuraavana yönä Ursula näki hänen kävelevän sateessa. Jose Arcadio Buendia kyllästyi vaimonsa harhoihin ja ryntäsi patiolle peitsi kourassa. Vainaja seisoi siellä murheellisen näköisenä.
- Painu hiiteen, karjaisi Jose Arcadio Buencia. – Pysy haudassasi tai minä tapan sinut joka kerralla kun palaat.
Prudencio Aguilar ei mennyt hiiteen, eikä Jose Arcadio Buendia rohjennut heittää häntä peitsellä. Siitä lähtien hän nukkui levottomasti. Häntä kidutti sateesta tuijottavan vainajan pohjattoman murheellinen katse, syvä kaipuu elävien seuraan. Prudencion silmistä kuvastuva hätä hänen etsiessään talosta vettä ruohotukun kostuttamiseksi. ”Sillä on varmaan hyvin paha olla”, Jose Arcadio sanoi Ursulalle. ”Näkee selvästi ettei sillä ole seuraa”. Kun Ursula seuraavan kerran näki vainajan nostelevan liedelle asetettujen ruukkujen kansia hän ymmärsi liikuttuneena Prudencion tarpeet ja asetti vesiastioita kaikkiin huoneisiin. Mutta kun vainaja eräänä yönä ilmestyi makuuhuoneeseen pesemään haavojaan, Jose Arcadio Buendia ei kestänyt enää.
- Hyvä on, Prudencio, hän sanoi, - Me lähdemme tästä kylästä, menemme niin pitkälle kuin maata riittää emmekä palaa enää koskaan. Painu nyt hautaasi ja pysy siellä.
(Lainaus kirjasta
Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys)
Mitä mieltä olette tällaisesta tekstistä?
Tilanne jatkui ennallaan kuusi kuukautta siihen traagiseen sunnuntaihin, jona Jose Arcadio Buendian (Ursulan mies) kukko voitti tappelussa Prudencio Aguilarin kukon. Vihansa vimmassa kukkonsa veren hurjistamana Prudencio otti pari askelta taaksepäin että koko katsomo kuulisi mitä hänellä oli sanottavana.
- Onneksi olkoon, hän huusi, - saa nähdä onko tuosta kukosta vaimollesi enemmän iloa kuin sinusta.
Jose Arcadio Buendia poimi kukon kainaloonsa. ”Palaan heti”, hän sanoi tyynesti yleisölle. Sitten hän kääntyi Prudencio Aguilarin puoleen ja tokaisi:
- Painu sinä kotiisi ja etsi ase. Minä aion tappaa sinut.
Kymmentä minuuttia myöhemmin Jose Arcadio oli lävistänyt hänen kurkkunsa. Se luokiteltiin hyvitystaisteluksi.
Kumpikaan osapuoli, Aguilarin omaiset tai Jose Arcadio, eivät olleet oikein tyytyväisiä tulokseen. Kun Ursula eräänä yönä kärsi unettomuudesta ja meni patiolle juomaan vettä, hän näki Prudencio Aguilarin ruukun ääressä. Prudencio oli ärtynyt ja hyvin murheellisen näköinen ja yritti tukkia ruoholla kurkussaan olevaa reikää. Pelkoa Ursula ei tuntenut vaan pikemminkin sääliä. Hän meni puhumaan puolisolleen näystä, mutta Jose Arcadio käänsi vain kylkeä. ”Kuolleet eivät vaella”, hän sanoi. ”Se on sillä lailla että meillä on niitä omantunnon vaivoja.” Pari yötä myöhemmin Ursula näki Prudencion kylvyssä. Vainaja pesi ruohotukolla kaulalleen kertynyttä verta. Seuraavana yönä Ursula näki hänen kävelevän sateessa. Jose Arcadio Buendia kyllästyi vaimonsa harhoihin ja ryntäsi patiolle peitsi kourassa. Vainaja seisoi siellä murheellisen näköisenä.
- Painu hiiteen, karjaisi Jose Arcadio Buencia. – Pysy haudassasi tai minä tapan sinut joka kerralla kun palaat.
Prudencio Aguilar ei mennyt hiiteen, eikä Jose Arcadio Buendia rohjennut heittää häntä peitsellä. Siitä lähtien hän nukkui levottomasti. Häntä kidutti sateesta tuijottavan vainajan pohjattoman murheellinen katse, syvä kaipuu elävien seuraan. Prudencion silmistä kuvastuva hätä hänen etsiessään talosta vettä ruohotukun kostuttamiseksi. ”Sillä on varmaan hyvin paha olla”, Jose Arcadio sanoi Ursulalle. ”Näkee selvästi ettei sillä ole seuraa”. Kun Ursula seuraavan kerran näki vainajan nostelevan liedelle asetettujen ruukkujen kansia hän ymmärsi liikuttuneena Prudencion tarpeet ja asetti vesiastioita kaikkiin huoneisiin. Mutta kun vainaja eräänä yönä ilmestyi makuuhuoneeseen pesemään haavojaan, Jose Arcadio Buendia ei kestänyt enää.
- Hyvä on, Prudencio, hän sanoi, - Me lähdemme tästä kylästä, menemme niin pitkälle kuin maata riittää emmekä palaa enää koskaan. Painu nyt hautaasi ja pysy siellä.
(Lainaus kirjasta
Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys)
Mitä mieltä olette tällaisesta tekstistä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
...yksi aikamme tunnetuimmista kirjailijoista :)Kolumbialainen Marquez käyttää tekstissään hyvin absurdejakin elementtejä...itse pidän siitä. Sitä paitsi hänen tekstinsä avaavat huimaavia yhteiskunnallisia näköaloja lat.am. elämään...
No kyseessähän on maailmankirjallisuuden klassikoihin lukeutuva opus jonka luin angstisena teininä vuonna 1989 ja nyt viime talvena uudestaan ja pidin kyllä tekstistä.Mikä minua oudoksuttaa on se että en taida olla ainut näillä korpimailla elävä
jota edellisen kaltaiset asiat kiinnostaa..
aíkaa, heillekin olisi mukavaa esitellä luettavaksi hyvää kirjallisuutta. Jotta ei menisi resurssit hukkaan vaan luovuus kukoistaisi.
Muistini mukaan Ilomantsissakin on soita paljon, samoin korkeita vaaroja, oli syrjäinen sijainti, peltopaketit, karhuja, susia, rehtijä ihmisiä, pitkät koulumatkat suksella hiihtäen ja kuutamon valaistessa kuusikoita, pakkasen pauke nurkissa, 60-luvun rakennemuutoksessa jätettyjen vanhempien luurangot kaapissa, tuulastus, kuivakalakeittoreseptit, teuraseläimet takajaloistaan roikkumassa, saippuantekoreseptit jne.
Mutta mitä siellä on vielä nykyään?
"ilomantsi,Ilomantsi...." lauloi edessemennyt Juice !
Höpö ja pieru päälle.