Sanotaan mitä sanotaan, mutta kyllä tosiasia on että kaikkien meidän olisi parempi kuolleena. Niinä hetkinä kun kärsimme tunnemme todella elävämme. Fyysinen tuska, puute tai vaikka yksinäisyys. Milloin vahvemmin tuntisin eläväni kuin laittaessani käteni kuumalle levylle? Raju fyysinen tuska on elävin tunne jonka voi kokea, todella RAJU tuska nimittäin. Sen kokiessaan ihminen antaa sille huomionsa jakamattomana, on hereillä, aktiivinen, ELÄVÄMPI kuin koskaan. Henkinenkin tuska voi hetkittäin olla tällaista.
Entä sitten onnen tunteet? Mitä on onni? Minulle se on tila jossa kaikki on hyvin, en kaipaa mitään. Onnellisuus on epäluova, passiivinen, unenomainen tila. Onnellisena unohtaa elävänsä. Onnellinen ihminen on ikään kuin saanut vapautuksen elämästä. Onni on kuolemaa, josta muutamat tuurihaukat saavat pieniä maistiaisia jo elinaikanaan. Maallinen onni on kuitenkin vain kehno korvike sille suurelle vapautukselle, kuolemalle, nirvanalle jota kohti kaikki kuljemme. Elämä on suuri katkeran suloinen sinfonia. Katkera siksi että se on elämää, kärsimystä. Suloinen siksi että se lupaa elämän loppumista.
Kaikille teille jotka pinnistelette hengissä päivästä toiseen ja haluatte jatkaa: Ihailen sisuanne mutta ihmettelen näköalattomuuttanne. Kaikilla teillä jotka tunnette olemassaolon taakan ja kannatte sen on todella uskomattomat voimavarat. Ne voimavarat on vain suunnattu ihan väärin. Se että pystytte kestämään elämän kolhut ei tarkoita että niitä tarvitsisi kestää. Miksi oikein kiusaatte itseänne? Ei elämän näyttämöltä poistuminen ole heikkoutta tai luovuttamista. Elämä on typerä haaste joka meille on heitetty. Miksi se pitäisi ottaa vastaan, varsinkin, kun ei ole mitään voitettavaa?
Entä sitten onnen tunteet? Mitä on onni? Minulle se on tila jossa kaikki on hyvin, en kaipaa mitään. Onnellisuus on epäluova, passiivinen, unenomainen tila. Onnellisena unohtaa elävänsä. Onnellinen ihminen on ikään kuin saanut vapautuksen elämästä. Onni on kuolemaa, josta muutamat tuurihaukat saavat pieniä maistiaisia jo elinaikanaan. Maallinen onni on kuitenkin vain kehno korvike sille suurelle vapautukselle, kuolemalle, nirvanalle jota kohti kaikki kuljemme. Elämä on suuri katkeran suloinen sinfonia. Katkera siksi että se on elämää, kärsimystä. Suloinen siksi että se lupaa elämän loppumista.
Kaikille teille jotka pinnistelette hengissä päivästä toiseen ja haluatte jatkaa: Ihailen sisuanne mutta ihmettelen näköalattomuuttanne. Kaikilla teillä jotka tunnette olemassaolon taakan ja kannatte sen on todella uskomattomat voimavarat. Ne voimavarat on vain suunnattu ihan väärin. Se että pystytte kestämään elämän kolhut ei tarkoita että niitä tarvitsisi kestää. Miksi oikein kiusaatte itseänne? Ei elämän näyttämöltä poistuminen ole heikkoutta tai luovuttamista. Elämä on typerä haaste joka meille on heitetty. Miksi se pitäisi ottaa vastaan, varsinkin, kun ei ole mitään voitettavaa?
Vastaukset 11
Vanhimmat
"Elämä on typerä haaste joka meille on heitetty."
-Nössö
"Miksi se pitäisi ottaa vastaan, varsinkin, kun ei ole mitään voitettavaa?"
Olet väärässä.
"-Nössö"
-typerys
"Olet väärässä."
-Olet vielä raskaammin väärässä.
olisit ny keksiny edes jotain omaa.
kuitenkin sulle ja myös muille.
Mut miksen silti ole kuollut? Tätä olen miettinyt kovasti, että mikä minua täällä vielä pitää kun ei oikeasti ole enää mitää syytä täällä olla. No olen tullut siihen tulokseen, että siksi en ole kuollut, koska se ei ole helppoa. Itsensätappaminen vaatii ponnistusta ja yritystä ja määrätietoisuutta. Jotain suurta epätoivoisuutta ja umpikujaa mistä ei ole poispääsyä. Masentuneena on liian helppo vain lojua päivästä toiseen eläen niinkuin helpoimmaksi näkee. Siksi minä olen vielä elossa kun pystyn vielä jotenkuten elämään näinkin. Ei tarvi pakosti tappaa itseään. Siksi kaikki sillanalla asuvat spurgut ja alkoholistitkin elävät kun itsensätappaminen on liian voimiavievää ja päätöksentekokykyä vaativaa. Ei sillä ole sen kanssa mitään tekoa että henkilöllä olisi vielä muka elämänhalua jäljellä. Sitä on vain liian laiska tekemään lopullista ratkaisua. Ja sitten sitä viettää elämänsä viinahuuruissa tai muuten vaan neljän seinän sisällä kuten minä. Kaiken toivon heittäneenä ja tuskaisena. Koskaan en edes aio yrittää saada mitään oikeaa elämää aikaiseksi. Tyydyn tähän ja toivon, että ehkä joku kaunis päivä jään vaikka bussin alle ja kuolen pois, viimeinkin.
Mikäs on aloittajan tekosyy täälläololle? Kun kerran kuollena olis parempi?
Aivan sama syy minua pitää täällä kuin sinuakin. En väitäkään, ettei itsensä lopettaminen vaatisi suurta tahdonponnistusta. Vaatiipa hyvinkin. Itsesuojeluvaisto on vahvin vaisto elävissä olennoissa. Sen uhmaaminen ei missään nimessä ole helppoa. Järki toivoo kuolemaa, vaisto kavahtaa sitä. Tarkoitin edellisellä viestilläni sitä että ne voimavarat jotka suuntaamme elämän jatkamiseen pitäisi suunnata elämän lopettamiseen. En tarkoittanut että itsensä lopettaminen olisi helppoa.
Vaisto, tämä eläimellinen ja järjetön elämänhalu on jokaisen eläväisen nemesis. Sen voittaminen ja oman elämänsä lopettaminen on ainoa järkevä päämäärä elämässä. Kuolema on päämäärä joka palkitsee siihen suunnatun vaivan moninkertaisesti.
Miksetkö ole kuollut? Ei se ole vaikeaa, sulla on tietokone näköjään käytössä ja on kookleja ja muita hakukoneita ja erilaisia tohtorisivuja. Jos tahtoa on, niin kyllä sieltä neuvot löytyy lähtöön.
Syysi ei siis ole homman vaikeus, vaan se, ettet tosiasiassa haluakkaan täältä lähteä.
Olin kerran masentunut, epätoivoinen ja umpikujassa, ainakin omasta mielestäni. Hankkeen toteuttaminen, tai itseasiassa sen valmistelu ei vaatinut muuta, kuin apteekissa käynnin, eikä reseptiäkään tarvinnu.
Ehkä tarkoititkin ponnistuksella, yrityksellä ja määrätietoisuudella juuri sitä hetkeä, jolloin tilannetta on enää vaikea perua?
Samoin olen minäkin lojunut masentuneena aiemmin aivan hyödyttömänä ja sitten kerran ajattelin sen päättää siihen. Hain lääkkeet, mutta jäivät ottamatta, vaikka olin jo pohjustanut homman valmiiksi viinalla.
Olen erimieltä siitä, etteikö sittenkin olisi elämänhalua jäljellä. Kai siksi tässä yhä kirjoittelen ja koitan valaa elämänuskoa vaikeuksissa oleviin. Jokaiselle voi koittaa parempi tulevaisuus. Meillä kävi eilen poika, sekä hänen lapsensa vierailulla, eikä "vaari" olisi sitäkään hetkeä saanut kokea, jos olisi silloin aiemmin ne käsissä olleet lääkkeet nielassu.
Ja vaikka ei sukua tai muuta perhettä olisikaan, niin koittaa hetki, jolloin reipastuu juuri tarpeeksi, että pääsee ihmisten ilmoille ja saa sieltä jonkin kimmokkeen, joka virkistää vähän ja sitten voi löytää jonkun uuden asian, eikä sitten ole enää niin vaikeeta.
Kujethan sinäkin ulkona, koska toivot bussin alle jäämistä. Marssi samantien omaan tervariis ja kerro siellä kaikki mieltäs kalvavat asiat. Niitten on pakko ruveta hommiin, kun sä oisit mieluummin kuollu.
Toivottavasti tästä pakinasta ei ollut enemmän haittaa, kuin hyötyä, jota toivon.
Tsemppii sulle ja muille myös, jotka painiskelee saman asian kanssa!
Kiitos tsemeistä.
Tuli mieleen lisää ajatuksia asiasta. Aloin nimittäin miettimään, että yleensä kun tälläkin palstalla puhutaan masennuksesta ja itsemurhasta, niin itsemurhaa pidetään aina sinä kaikkein pahimpana asiana. Mutta onko se sitä? Onko se muka se kaikkein pahin asia mitä masennuksessa on? Minusta ei. Jos saisit valita eläisitkö lyhyen, mutta täysipainoisen elämän ja kuolisit nuorena vaikka onnettomuudessa, tai pitkän, mutta turhan ja onnettoman elämän, niin kumman valitsisit? Minä ainakin ottaisin sen lyhyen. Minusta kuolemaakin surullisempi asia on se kun ihminen menettää oman elämäntahtonsa. Se kun toteaa, että täällä ei ole enää mitään hienoa ja millään ei ole enää mitään merkitystä. Se että sitten tappaa itsensä ei enää siinä vaiheessa ole edes kovin traagista. Paljon traagisempaa on ne vuodet mitkä sitä ennen on kulkenut zombiena päivästä toiseen. Kuolema on silloin vain helpotus kaikille. Minusta tuntuu pahimmalta ajatella kuinka turhasti olen elänyt viimeiset viisi vuotta elämästäni. Kuinka paljon onnellisempi olisin voinut olla jos asiat olisivat olleet toisin. Rasittaa muutenkin olla tällainen. Harmittaa kun ei ole kiinnostunut kenestäkään tai mistään. Edes omien sisarusten asiat ei jaksa kiinnostaa. Sisko sai lapsen, niin raahasin itseni sitä sitten väkipakolla katsomaan. Koitin esittää iloista, vaikka oikeasti teki vain mieli kysyä että oliks tossa nyt jotain järkee? Hankkia lapsi tähän paskamaailmaan?! Sen takia tuo ihmisten ilmoilla oleminen ei piristä minua lainkaan, koska en ole tällaisena hyvää seuraa kellekkään, eikä minulla siis ole koskaan hauskaakaan kenenkään kanssa. Parempi olisi sulkeutua täysin pois ulkomaailmasta, niin ei olisi haitaksi kenellekkään.
Kuolema tässä minun tapauksessani olisi ainakin vain hyödyksi jokaiselle, kun nyt aiheutan vain mielipahaa kaikille, mutta kuolleena taas voisin olla kaunis muisto omaisille, ehkä. Ainakin itse olisin mieluummin kaunis muisto kuin elävä kusipää.
Niin, mulle sanoi joku, että älä tee itsellesi mitään, sillä läheisillesi riittää sekin, että olet edes olemassa. Että olet siinä ja hengissä. Kuinkahan kauan se syy riittää elämisen jaksamiseksi....? Olen käynyt joskus masennuksen läpi, ja nyt poikani tehtyä itsemurhan, olen päättänyt, että jos masennus uusiutuu niin uusiutukoon ja olkoot seuraukset ihan mitkä tahansa. En jaksa taistella enää elämisen puolesta. Kaitpa se tuo päänuppi sen verran sekoaa jossain vaiheessa, että lähtö tulee tavalla taikka toisella, en paljon mieti enkä suunnittele.
Olen täysin samaa mieltä näistä jutuista mitä tähän on kirjoiteltu. Olen pohdiskellut, että jos taivas ja helvetti ovat olemassa, niin elämmekö jo siellä helvetissä? Ainakin itsestä tuntuu siltä, että helvetin lieskat polttaa joka päivä, eikä armoa saa. Elämä maan päällä tuntuu maanpäälliseltä helvettiltä ja kuolema on sitten vapautus siitä.
Se on kyllä outoa miten syvällä elämisen arvostus on ihmisessä. Itsekin olen pohtinut vuosia itsemurhaa, mutta edelleen olen täällä. En vain uskalla tai jaksa yrittää, ja kuollaanhan me kuitekin joku päivä.
Päivittäin ihmettelen miten suurin osa ihmisistä jaksaa/pystyy painaan duunia/opiskelemaan/elämään, ja ottamaan kyseisistä asioista välillä hirvittäviä paineita. Miksi he jaksavat? Onko syynä vain se, että he eivät osaa ajatella tarpeeksi laajasti?
Mitä lapsiin tulee, niin en voi ymmärtää miten joku voi haluta hankkia lapsia tähän helvettiin. Luulisi, että jos vähänkin omaa empatiaa, niin tajuaisi lapsen hankkimisen olevan väärin lasta kohtaan. En ainakaan halua kenenkään syntyvän tänne ja kokevan kaiken tämän elämisen tuskan.
Nytkin pari päivää olen hautonut ajatusta, että jos mulla olis ase kädessä, niin miten ihanalta tuntuisi pitää sitä ohimollaan, tuntea kylmä metalli siinä...sitten painaa liipaisinta ja vapautua tästä paskasta. Kuolisin hymyillen. Ja kuinka useasti olenkaan suojatien reunassa valon vaihtumista odotellessa haaveillut hyppääväni ohi ajavan rekka-auton alle...
Ahdistaa muutenkin ajatus, että elämässä ei voi itse päättää koska kuolee. Sehän on täysin perseestä, aivan kuin joku ylempi taho päättäisi milloin meidän pitää kuolla. Sen verran kapinallinen olen, että tuonkin asian takia jo tahtoisin tappaa itseni. Haluaisin itse olla se joka määrää omasta elämästään loppuun asti. Ja sehän olisi täysin mahdollista...
Kannattaisiko kuitenkin miettiä, ennenkuin tekee
sen ratkaisun, joka TODELLA ON LOPULLINEN!
Kannattaisiko miettiä, jos on laittamassa päätään kaulakiikiikun
silmukkaan, että mihin sitä oikeastaan on päätään työntämässä?
Kannattaisiko miettiä, ennen kuin posauttaa aivonsa haulikolla hajalle,
että mihin ulottuvuuteen sitä mahtaakaan itsensä silloin olla posauttamassa...
Kannattaako pelätä helvettiin joutumista? Vastaus on sekä kyllä että ei...
Ei, koska siitä pelosta on mahdollisuus vapautua. Se pelko
on mahdollista saada pois, mutta ainoa joka
sen pelon voi poistaa, on vain Jeesus Kristus.
Tiedän kyllä että tämä on luultavasti karvas pala totuutta,
koska itsekin sen karvautta joskus kiukuttelin omassa elämässäni
ja päätin vain venyttää vieteriä lisää... KUNNES, vasta lääkärin
kirjoittaman masennusdiagnoosin saattelemana, minäkin kovapäinen,
olin olin valmis nöyrtymään Jumalan rakkauden ja armon edessä, -lopultakin,
olin kypsä hyväksymään sen totuuden, että on vain yksi ja ainoa,
joka vapauttaa helvetinpelosta, antamalla ihmiselle kaikki
häntä painavat synnit anteeksi, kun ihminen syntisyytensä tunnustaen
ja niitä katuen, käy nöyränä, Hänen ristinsä juurelle.
-Jeesus Kristus, Hän joka pois ottaa maailman synnin.
Ja, helvettiä todellakin KANNATTAA PELÄTÄ, enemmän kuin mitään muuta
kurjuutta, kipua, masennusta, ahdistusta tai tuskaa,
niin kauan kun ihminen on vielä täällä elävien ihmisten maailmassa ja
voi tehdä elämässään sellaisen ratkaisun joka pelastaa sinne joutumasta:
http://www.spiritlessons.com/Documents/a_divine_revelat ion_of_hell/A_Divine_Revelation_Of_Hell_Finish.htm