Hei!
Onkohan muilla samanlaista kokemusta..
Aloin seurustelemaan mieheni kanssa kahdeksan vuotta sitten..heti alkuusa sain vakituisen viran ja tulin raskaaksi (Käytin kyllä jälkiehkäisyä). Olin 27-vuotias, mutta abortti tuntui ainoalta vaihtoehdolta; oli uusi vakituinen työ, vasta alkanut suhde, asuimme kaukana toisistamme..Joka tapauksesa en tuntenut olevani valmis äidiksi ja päädyimme aborttiin.
Muutamia vuosia myöhemmin menimme naimisiin ja saimme kaksi lasta. Nyt kaiken tämään jälkeen olen alkanut miettiä aborttiani--kerronko siitä lapsilleni ikinä? Voinko antaa itselleni anteeksi ikinä? Ajattelen tekoani usein, mieheni kanssa en ole siitä paljon puhunut ("tehty mikä tehty, ei sille enää mitään voi"), mutta asiaa vaivaa ja masentaa minua todella. Vaikka edelleen olen sitä mieltä että silloin en ollut valmis äidiksi.
Neuvoja?
Onkohan muilla samanlaista kokemusta..
Aloin seurustelemaan mieheni kanssa kahdeksan vuotta sitten..heti alkuusa sain vakituisen viran ja tulin raskaaksi (Käytin kyllä jälkiehkäisyä). Olin 27-vuotias, mutta abortti tuntui ainoalta vaihtoehdolta; oli uusi vakituinen työ, vasta alkanut suhde, asuimme kaukana toisistamme..Joka tapauksesa en tuntenut olevani valmis äidiksi ja päädyimme aborttiin.
Muutamia vuosia myöhemmin menimme naimisiin ja saimme kaksi lasta. Nyt kaiken tämään jälkeen olen alkanut miettiä aborttiani--kerronko siitä lapsilleni ikinä? Voinko antaa itselleni anteeksi ikinä? Ajattelen tekoani usein, mieheni kanssa en ole siitä paljon puhunut ("tehty mikä tehty, ei sille enää mitään voi"), mutta asiaa vaivaa ja masentaa minua todella. Vaikka edelleen olen sitä mieltä että silloin en ollut valmis äidiksi.
Neuvoja?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mielestäni sinun ei tarvitse kantaa syyllisyyttä menneestä,teit silloin päätöksen joka tuntui tilanteessasi parhaalta.Jos tuntuu ettei ole valmis äidiksi,mielestäni siihen ei voi väkisin ryhtyä.Tämän jälkeen olette saaneet kaksi lasta,jolloin olette tunteneet olevanne valmiita vanhemmiksi.Lapsillesi sinun ei tarvitse kertoa jos et halua,eihän kaikkea muutakaan menneisyydessä tapahtunutta kerrota.Itse olen saanut lapseni nuorena,ensimmäistä aloin odottaa 19v.
Mukavaa joulun odotusta teidän perheelle!
Hei ja hyvää Joulun odotusta myös sinne!
Kiitos viestistä, tuntui hyvälä lukea se. En ole asiasta oikein kellekkään kertonut, niin oli mukava lukea tällainen viesti. Olen samaa mieltä kanssasi, mutta välillä toivon että koko asian voisi vaan loppuelämäksi unohtaa!
Jos asia todella ahdistaa, voisi tehdä hyvää åuhua se läpi esimerkiksi ihan terveyskeskuspsykologille jos teilläpäin sellainen on. Tapahtumat elämässä tuovat menneisyyttä taas mileen, ja ei käsittääkseni ole mitenkään harvinaista että joskus tehty abortti kummittelee mielessä lasten syntymän jälkeen, joillakin vaikeastikin. Niin ne kummittelevat muutkin elämänvalinnat :D vähän väliä sitä joutuu jotakin päätöstä miettimään, oliko tuo nyt oikeampi ratkaisu kuin tuo toinen...
Minun mielipiteenäni eteenpäin katsoen on parempi elää kuin taakse, mennyttä kun tunnetusti ei voi muuttaa. Siksi vaivaamaan jäävien asioiden käsittely ihan ulkopuolisen tahon kanssa voi vapauttaa. Joskus se toimiikin :D
***
ja ajoittain tunnen syyllisyyttä asiasta. Kävin tämän asian tiimoilta terapiassa, koska minulla abortin teko oli vastoin kaikkia periaatteitani. Abortti tehtiin erikois luvalla RV 17. Asian teki todella hankalaksi se, että olin jo tuntenut vauvvani liikkeet. Jouduin vaan sellaiseen tilanteeseen elämässäni, etten yksinkertaisesti voinut lastani pitää ja monesti on kalvannut mieltäni kyseinen asia.
Terapeutti sanoi silloin, että tein sillä hetkellä oikean ratkaisun. En olisi voinut elää elämääni jos olisin pitänyt lapseni. Jälkeenpäin on turhaan miettiä, että nyt lapsi olisi sen ja sen ikäinen ja miten ihanaa nyt olisi, koska siinä tilanteessa en olisi voinut elää näinkään pitkälle kuin nyt. Kyllähän sitä miettii välillä, miten kiva esikoisella olisi olla kaveri. Mutta...
Kovasti voimia sinulle ja muista, että se oli siinä tilanteessa oikea ratkaisu! Pahimmassa tapauksessa olisit voinut ruveta "syyttämään" lastasi elämäsi "riistämisestä", koska et silloin ollut vielä valmis äidiksi. Ihmismieli kun on niin ihmeellinen..
Suosittelen ammatti ihmisen kanssa jutustelua, se antaa uusia näkövinkkeleitä asiaan.
Kiitos viestistä, helpotti tuokin todella. On meillä tarinoita niin moneen junaan. Jotenkin kai kun on itse hoiva-alalla, on vaikea mennä juttelemaan terapeutille tms. Kuitenkin kun omassa päässä käsittää että ratkaisu oli silloin aivan oikein. Voimia sulle ja mukavaa joulun odotusta!
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=1500000000000024&posting=22000000019860913
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=1500000000000024&posting=22000000019837348
Täällä koko keskustelu, joten voit virkistää muistiasi, olitko se sinä vai käytätkö jonkun kanssa samaa nickiä. Jos et ole sama henkilö, niin lopeta lukeminen tähän paikkaan. Pahoittelen sekaannusta! Mutta jos olet sama saksan juutalaisten jälkeläinen ja DI, niin lue ihmeessä teksti loppuun. Taidat olla kaulaasi myöten täynnä valheitasi.
-----------------
Olet tainnut vaihtaa alaa sitten viime kohtaamisen. Viimeksi huolehdit kovasti lapsista, jotka tuhoavat ympäristöä, jotka sinä alan dippainssinä paljon tiedät. Harmi vaan, ettet kertonut kehottaessasi minua ponnistelemaan, että olet itsekin "vauvantekokone". Olisit voinut antaa hyviä vinkkejä synnytykseen, sillä rankkaa puuhaahan se oli.
Voin kuitenkin kertoa kuulumisiani sen verran, että synnytin ihanan, tummatukkaisen tytön lokakuun lopussa. Hän on ihana! Nukkuu hyvin, syö hyvin, tuoksuu suloiselta jne. Sain sen muuten lähellä omaa 27-vuotispäivääni. Olen maailman onnellisin nainen! Kun olen 35, luulen, että muistelen hymyssä suin, kuinka pihalla olin monista vauvanhoitoon liittyvistä asioista. Tai kuinka dyykasimme toiset lastenvaunut jätelavalta.
Ja ulkoisesta olemuksestani sen verran, että lihoin raskauden aikana 17 kiloa. Nyt kilot ovat kuitenkin hävinneet ahkeran imetyksen myötä, eikä raskausarpia ja suonikohjujakaan päässyt tulemaan. Se on arvoitus, onko seksielämämme lopullisesti pilalla synnytyksen takia, sillä seksiä en ole vielä ehtinyt mieheni kanssa harrastaa. Nyt on vähän muut asiat mielessä tällä naisella, ja mieheni saa luvan sopeutua. Hän on viettänyt tosin isyyslomaa hyvän tovin, joten vieraisiin hän ei ole ehtinyt (vrt. puheet synnyttämättömän naisen hakemisesta) mutta kukapa meistä tietäisi tulevasta.
Ai niin, se gradu! Esittelin tutkimustulokseni viikkoa ennen laskettua aikaa seminaarissa. Kypsyysnäytteen ja parin rästitentin jälkeen saan akateemisen loppututkinnon. Olkoonkin, ettei minun älynlahjoillani pystynyt mielestäsi tekemään gradua.
Onnellista loppuelämää!
Luojan kiitos en ole sama henkilö!!
Luojan kiitos en ole sama henkilö!!
Mielestäni Hiljaiset sillat - elokuva, joka perustuu tosi tapahtumiin - käsittelee aika hyvin sitä, kuinka menneisyys voi jäädä kummittelemaan. Aihe oli tosin uskottomuus avioliitossa eikä abortti.
Olkoonkin, etteivät lapsesi tiedä asiasta ja olet järkeillyt tekosi hyväksytyksi, totuus ei häviä minnekään. Sinä olet tehnyt abortin, etkä saa muutettua mustaa valkoiseksi millään ilveellä. Tietysti voit hakeutua terapiaan, ja oppia näkemään aborttisi "henkisenä kasvuna", "positiivisena voimanlähteenä" tai "mahdollisuutena". Kenties se helpottaa oloasi. Tai sitten ei.
On täysin oma päätöksesi, kerrotko asiasta lapsillesi nyt, 10 vuoden kuluttua tai sekoillessasi sairaalavuoteella, kun aivosi ovat Alzheimerin taudin runtelemat. Tai sitten et kerro asiasta ollenkaan. Kerroit tai et, totuus ei silti pala tulessakaan.
se totuus olisi sitten niin ruma? Miski sitä pitäisi piilotella keneltäkään ja miksi käydä terapiassa läpi jos ratkaisuun on tyytyväinen?
Jos sinä haluat ajatella että abortti on jotenkin likainen ja hirveä asia joka täytyy piilottaa, ei tee siitä kenenkään muun näkökantaa. Voi sinua jos inun täytyy joitakin asioita elämässäsi salata. On niitäkin joiden ei tarvitse :D abortteja tai ei.
Elämän valinnat ja päätökset ovat osa elämää.
***
tilanne täälläkin. Olimme seurustelleet vasta muutaman kuukauden ja tulin raskaaksi, päädyin aborttiin koska kumpikaan meistä ei ollut todellakaan valmis vanhemmuuteen. Jatkoimme yhdessä, nyt olemme naimisissa ja meillä on yhteinen lapsi. En aio koskaan kertoa lapsellemme abortista, emmekä mieheni kanssa myöskään puhu siitä koskaan.
Myöhemmin työelämässä olen oppinut, että ratkaisut tehdään aina juuri sillä hetkellä tiedossa olevien asioiden ja tuntemusten pohjalta. Abortti ei vaivaa minua, koska en anna sen vaivata. Mielestäni on tärkeämpää käyttää kaikki voimavarat siihen että meillä olisi tervehenkinen ja tasapainoinen elämä. Menneiden miettiminen on jokseenkin turhaa: se ei edistä mitään eikä hyödytä ketään. Tämä kirjoitus saa varmasti minut näyttämään kylmältä ja tunteettomalta, mutta usko pois, en ole sellainen.
Toivottavasti pääset puhumaan asiasta, koska se tuntuu vaivaavan sinua. Toivotan hyvää jatkoa ja piparintuoksuista joulua!
Tämäkin auttaa kun kuulee että on samanlaisia tilanteita muillakin--en olekkaan ainut!