sateessa itkevän puistoni
rapisevalle penkille humahtaa
ohikulkijasta päivääni
nipullinen sen säteitä
sanat eivät ropise paperilleni
kuten pisarat
pyyhkivät ainoatkin pois
”sadevarjon alta paistoi aurinko”
vaan ei enää
kun villatakkinen nainen
katoaa kaupungin viimaan,
joka kuin taulut vuosisadoissa
rapistuu sumuiseksi ja niiden tuoksuksi
mona lisa restauroituu mieleeni
kasvonpiirteistä,
joilla ihmiset kohtaavat katseissaan
liian kaukana toisistaan
kaikkea tässä maailmassa
ei ole mahdollista saavuttaa
tänään ei edes osaa siitä
rapisevalle penkille humahtaa
ohikulkijasta päivääni
nipullinen sen säteitä
sanat eivät ropise paperilleni
kuten pisarat
pyyhkivät ainoatkin pois
”sadevarjon alta paistoi aurinko”
vaan ei enää
kun villatakkinen nainen
katoaa kaupungin viimaan,
joka kuin taulut vuosisadoissa
rapistuu sumuiseksi ja niiden tuoksuksi
mona lisa restauroituu mieleeni
kasvonpiirteistä,
joilla ihmiset kohtaavat katseissaan
liian kaukana toisistaan
kaikkea tässä maailmassa
ei ole mahdollista saavuttaa
tänään ei edes osaa siitä
Vastaukset 2
Vanhimmat
runossasi olin minä valepuvussani, piilossa sateen varjosi alla, tyhjyydestä syntyneenä avaruuden ulkopuolla, missä apinat syövät banaaneja heinäpelloilla ja hevoset haukkuu kilpaa
Hyvä hullunhauska runo!
tykkäsin todella paljon.
Ja se Mona Lisan hymy,
luulenpa arvaavani mitä hän ajattelee...