onkohan kysessä masennus ja lääkäriä tarviva tapaus vai ohimenevä alakulo?
sitä olen miettinyt ja voinut huonosti ja jatkanut töissä käymistä.
paljon on mun elämässä tapahtunu ikäviä asioita ja tää viimiset 4 vuotta ollaan painiskeltu lapsettomuuden parissa. epäonnistuneet hoidot toisen jälkeen tuntuu vievän mut mennessään.
nyt ois töihin lähtö ja ikinä aikasemmin ei ole ollut vastenmielisempää ja vaikeampaa lähteä.
harkitsin tosissani lääkärille menoa tänä aamuna mutta silti ajattelin että jos.. ja ei... ja jne.. tässä siis vielä istun ja voin huonosti.
oisin siis teiltä kysellyt jotka ehkä asiasta enemmän tietävät että miten vakavasti teidät on lääkäri ottanut? mitä eka kerroilla tapahtuu? oletteko saaneet sairaslomaa? lääkitystä? mitä töissä on sanottu?
tietenkin oma mielenterveys pitäisi olla tärkeintä mutta ei voi mitään että nämäkin asiat käyvät mielessä.
olisin todella kiitollinen vastauksistanne.
sitä olen miettinyt ja voinut huonosti ja jatkanut töissä käymistä.
paljon on mun elämässä tapahtunu ikäviä asioita ja tää viimiset 4 vuotta ollaan painiskeltu lapsettomuuden parissa. epäonnistuneet hoidot toisen jälkeen tuntuu vievän mut mennessään.
nyt ois töihin lähtö ja ikinä aikasemmin ei ole ollut vastenmielisempää ja vaikeampaa lähteä.
harkitsin tosissani lääkärille menoa tänä aamuna mutta silti ajattelin että jos.. ja ei... ja jne.. tässä siis vielä istun ja voin huonosti.
oisin siis teiltä kysellyt jotka ehkä asiasta enemmän tietävät että miten vakavasti teidät on lääkäri ottanut? mitä eka kerroilla tapahtuu? oletteko saaneet sairaslomaa? lääkitystä? mitä töissä on sanottu?
tietenkin oma mielenterveys pitäisi olla tärkeintä mutta ei voi mitään että nämäkin asiat käyvät mielessä.
olisin todella kiitollinen vastauksistanne.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei vaan!
Minuakin on tuo lääkäriin hakeutuminen mietityttänyt jo kauan. Pelkää saavansa hullun leiman otsaan, jos menee psykoligille. Varsinkin, kun työpaikkani on varsin läheisissä tekemisissä sairaaloiden ja lääketieteen kanssa. Kyllähän on salassapitovelvollisuudet jne., mutta jotenkaan en luota niihin... Kuulisin minäkin mielelläni, millaista on oikeasti käydä psykologin juttusilla ja rohkaisuja! Tässä omaa tarinaani:
Oma masennukseni alkoi jo murrosiässä, en silloin edes tiennyt, että vaivani ovat psyykkisiä, sillä oireilin fyysisesti: oli pahoinvointia, päänsärkyä jne. Koulusta tuli paljon poissaoloja. Sain siirron toiselle luokalle, missä oli paras kaverini. Hetken kaikki olikin paremmin. Mutta hiljaisena ja ujona ihmisenä minut on aina helposti jätetty porukan ulkopuolelle ja kiusattu.
Sama ulkopuolisuuden ja syrjäityneisyyden tunne on jatkunut kaikissa opiskelupaikoissa, työelämässä ja jopa vapaa-ajalla. Otan kaikki vastoinkäymiset hirveän raskaasti, ajattelen koko ajan, että minussa on pakko olla jotain vikaa jne.
Masennus palasi synnytyksen jälkeen, kärsin pelkotiloista, ahdistuksesta jne. Laihduin ja hikoilin öisin. Olin ihan varma, että kuolen siihen paikkaan. Eräs lääkäri sanoi, että todennäköisesti kyse on synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mutta mitään lääkitystä en saanut silloin enkä kouluaikoinakaan. Jotenkin olen aina saanut itseni jollain konstilla ylös sieltä pohjalta. Apua kyllä tarvitsisin, on niin paljon asioita, joita en pysty omassa päässäni käsittelemään.
Kouluaikoina minut vietiin kerran lastenpsykiatrille tms. Tilanne oli jo niin paha, etten enää edes puhunut mitään. Jotenkin olin ihan lukossa. Erityisopettaja kävi kotonamme ja niin pääsin/jouduin takaisin kouluun. Se ei ollut helppoa, pieni koulu ja kaikki tuijottavat ja puhuvat.
Nyt viime vuodet ovat olleet vastoinkäymisiä täynnä. Menetin työpaikkani, toinen erittäin toivottu raskaus päättyikin keskenmenoon jne. Sain kyllä uuden työpaikan, mutta jouduin siellä kiusatuksi. Jätin sen työn riitaisissa merkeissä ja siirryin uuteen paikkaan, joka on onneksi ollut ihan mukava.
Lapsettomuudesta (sekundaarisesta) kärsitään täälläkin. Olin koko ajan luullut, että vika on minussa. Söin hormoneja n. vuoden ennen kuin mies tutkittiin ja vika löytyikin sieltä, taas uusi isku. Nykyään seksi ei kiinnosta, jotenkin toisen lapsen kaipuu on niin suuri, että näkee seksin ja rakastelun ainoana tarkoituksena vain raskauden alkuun saamisen. Harvoin enää teen aloitetta, ja kun tiedän ovulaatioajankohdan menneen ohi, niin sitten ei kiinnosta enää patkääkään. Tästä tietysti mies kärsii...
Meillä on ihana lapsi, mutta tuntuu, etten ole ollut pitkään aikaan aidosti iloinen ja onnellinen. Hymynikään ei ylety silmiin asti. Univaikeuksia löytyy vaikka muille jakaa, ahdistusta, pelkoa, väsymystä, haluttomuutta jne. Tiedän, apua saa hakemalla, ei sitä kotiovelle tuoda. Mutta sen ratkaisevan askeleen ottamiseen tarvittaisiin rohkaisua! Olen niin sulkeutunut ihminen, etten ole uskaltanut enkä pystynyt puhumaan näitä asioita koskaan ääneen kenellekään. Välillä mietin, onko avioliittomme edes aito, kun en pysty miehellenikään purkamaan pahaa oloa, vetäydyn vain yksinäisyyteen.
Kirjoittakaa, kiitos, rohkaisevia kirjoituksia, että tämäkin olento pääsisi jonkinlaiseen tasapainoon itsensä kanssa!!! Tsemppiä kaikille masentuneille!
kun kuitenkin olet näköjään hirvittävän hyvä purkamaan itseäsi "paperille" voisitko kuvitella ehkä tulostavasi tämän mitä kirjoitit tänne ja näyttäväsi sitä lääkärille.
itse kyllä sain sellaisen kuvan sinusta että sulla on ollu paljon vastoinkäymisiä ja huonoa tuuriakin matkassa. meinaan lapsena esim. pieni koulu ja aikuisena huonot työkaverit jne.
itse olen ajatellut sitä että kun kuitenkin osaan erilailla purkautua kirjoittamalla kuin kertomalla niin voisin kirjoittaa asiat mitkä haluan sanoa paperille ja sitä sitten näyttää ammatti-ihmiselle. ehkä sekin olisi parempi alku kuin änkytellä mitä sattuu ja antaa ihan väärä kuva itsestä.
paljon onnea sulle miten nyt teetkin ja toivottavasti aurinko sulle paistaa vielä ihan rehellisesti sydämeen! :)