Kirjoitan nyt tänne keskenmenopalstallekin koska tännehän tämä tarina oikeasti kuuluu, eikä odotuspalstalle..
Niin, surullisesti päättyi ihana odotus täällä meillä. Viime viikolla to-pe yönä lapsivedet meni ja lähdimme sairaalaan välittömästi ja siellä lääkäri tutki ja ultrasi ja sanoi ettei toivoa ole. Lapsi oli hengissä vielä mutta lääkäri sanoi että keskenmeno on alkanut ja voi mennä muutama päivä ennenkuin mitään alkaa tapahtua, lääkäri sanoi että voimme mennä kotiin lepäämään ja sulattelemaan asiaa.
Viikonloppu meni ihan täysin maatessa ja itkiessä ja yritimme etsiä pieniä toivonkipinöitä ja saimmekin kuulla tuttavilta lohdullisia tarinoita joissa lapsivedet oli menneet liian aikaisin ja silti oli kaikki kääntynyt lopulta hyväksi. Meillä se vain ei niin mennyt, vaan sunnuntai-iltana alkoi kivuliaat supistukset ja lähdimme sairaalaan ja siellä sanottiin että nyt se on alkanut. Jäimme miehen kanssa sinne vieretysten makaamaan epätietoisina, epäuskoisina, peloissamme ja järkyttyneinä. Kivut oli valtavat mutta armollinen kipupiikki vei ne lopulta pois ja sai minut vain oksentelemaan. Yö meni jonkinlaisessa horroksessa, odottaessa, pelätessä sitä itse tapahtumaa. Pelkäsin yli kaiken sitä hetkeä jolloin ponnistusvaihe alkaa, pelkäsin ryhtyä synnyttämään omaa pikkuistani. Aamuyöstä kivut lisääntyivät sietämättömiksi, olin varma että kuolen niihin, oksensin ja kiemurtelin tuskissani, sain lisää kipulääkettä, ja sitten yhtäkkiä kaikki kivut oli taas ohi. Ja sen jälkeen kipuja ei enää tullut ja nukahdin syvään uneen josta heräsin vasta, kun kätilö tuli aamulla tehostamaan supistuksia lisäävää tippaa. Heidän mielestään oli jo aika saada lapsi syntymään mutta mitään ei enää tapahtunut kohdussa, ei supistellut, ei kipuillut, ei mitään.
Sitten tuli lääkäri joka teki todella pikaisen sisätutkimuksen ja totesi että keskenmeno oli jo tapahtunut ja lapsi oli tullut ulos kohdusta. Enkä minä ollut huomannut mitään siinä lääketokkurassa maatessani. Lapsi oli lähtenyt syntymään mutta ei ollut tullut pihalle asti, ehkä sen vuoksi etten ollut kokenut tarvetta ponnistaa. Lopulta ei tarvinnut muutakuin antaa lääkärin vetää kuollut sikiö ulos. Se oli pieni poikavauva, oma rakas pieni poikamme, jota emme kestäneet nähdä miehen kanssa. Lääkäri sanoi että ihan normaalin näköinen vauva on ja sen uskon, että se oli täydellisin lapsi maailmassa. Poikamme, joka vain oli liian heikko jaksamaan loppuun asti.
Sitten oli jäljellä enää nukutus ja kaavinta kun istukka ei suostunut tulemaan ulos. Ja sen päivän iltana pääsimme jo kotiin koska kotona kuitenkin oli helpompi aloittaa surutyö ja päästä lähemmäksi tapahtunutta, sairaalassa oleminen oli vähän epätodellista ja unenomaista enkä siellä osannut juurikaan edes itkeä.
Nyt en tiedä miten tästä eteenpäin, tulevaisuus on hämärän peitossa ja suunnitelmat murskana. Yritämme vain selvitä aamusta iltaan ja saada öisin nukuttua ja toivomme että tuska joskus hellittää. Uutta lasta tietysti joskus yritämme mutta sen aika ei ole vielä ja se on kuitenkin sitten eri lapsi kuin tämä. Seuraava lapsi ei koskaan tule korvaamaan pientä poikaa, jonka menetimme.
Niin, surullisesti päättyi ihana odotus täällä meillä. Viime viikolla to-pe yönä lapsivedet meni ja lähdimme sairaalaan välittömästi ja siellä lääkäri tutki ja ultrasi ja sanoi ettei toivoa ole. Lapsi oli hengissä vielä mutta lääkäri sanoi että keskenmeno on alkanut ja voi mennä muutama päivä ennenkuin mitään alkaa tapahtua, lääkäri sanoi että voimme mennä kotiin lepäämään ja sulattelemaan asiaa.
Viikonloppu meni ihan täysin maatessa ja itkiessä ja yritimme etsiä pieniä toivonkipinöitä ja saimmekin kuulla tuttavilta lohdullisia tarinoita joissa lapsivedet oli menneet liian aikaisin ja silti oli kaikki kääntynyt lopulta hyväksi. Meillä se vain ei niin mennyt, vaan sunnuntai-iltana alkoi kivuliaat supistukset ja lähdimme sairaalaan ja siellä sanottiin että nyt se on alkanut. Jäimme miehen kanssa sinne vieretysten makaamaan epätietoisina, epäuskoisina, peloissamme ja järkyttyneinä. Kivut oli valtavat mutta armollinen kipupiikki vei ne lopulta pois ja sai minut vain oksentelemaan. Yö meni jonkinlaisessa horroksessa, odottaessa, pelätessä sitä itse tapahtumaa. Pelkäsin yli kaiken sitä hetkeä jolloin ponnistusvaihe alkaa, pelkäsin ryhtyä synnyttämään omaa pikkuistani. Aamuyöstä kivut lisääntyivät sietämättömiksi, olin varma että kuolen niihin, oksensin ja kiemurtelin tuskissani, sain lisää kipulääkettä, ja sitten yhtäkkiä kaikki kivut oli taas ohi. Ja sen jälkeen kipuja ei enää tullut ja nukahdin syvään uneen josta heräsin vasta, kun kätilö tuli aamulla tehostamaan supistuksia lisäävää tippaa. Heidän mielestään oli jo aika saada lapsi syntymään mutta mitään ei enää tapahtunut kohdussa, ei supistellut, ei kipuillut, ei mitään.
Sitten tuli lääkäri joka teki todella pikaisen sisätutkimuksen ja totesi että keskenmeno oli jo tapahtunut ja lapsi oli tullut ulos kohdusta. Enkä minä ollut huomannut mitään siinä lääketokkurassa maatessani. Lapsi oli lähtenyt syntymään mutta ei ollut tullut pihalle asti, ehkä sen vuoksi etten ollut kokenut tarvetta ponnistaa. Lopulta ei tarvinnut muutakuin antaa lääkärin vetää kuollut sikiö ulos. Se oli pieni poikavauva, oma rakas pieni poikamme, jota emme kestäneet nähdä miehen kanssa. Lääkäri sanoi että ihan normaalin näköinen vauva on ja sen uskon, että se oli täydellisin lapsi maailmassa. Poikamme, joka vain oli liian heikko jaksamaan loppuun asti.
Sitten oli jäljellä enää nukutus ja kaavinta kun istukka ei suostunut tulemaan ulos. Ja sen päivän iltana pääsimme jo kotiin koska kotona kuitenkin oli helpompi aloittaa surutyö ja päästä lähemmäksi tapahtunutta, sairaalassa oleminen oli vähän epätodellista ja unenomaista enkä siellä osannut juurikaan edes itkeä.
Nyt en tiedä miten tästä eteenpäin, tulevaisuus on hämärän peitossa ja suunnitelmat murskana. Yritämme vain selvitä aamusta iltaan ja saada öisin nukuttua ja toivomme että tuska joskus hellittää. Uutta lasta tietysti joskus yritämme mutta sen aika ei ole vielä ja se on kuitenkin sitten eri lapsi kuin tämä. Seuraava lapsi ei koskaan tule korvaamaan pientä poikaa, jonka menetimme.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Tuo on tilanne jota ei koskaan kenenkään soisi kokevan. Toivon koko sydämestäni että löydätte lohtua ja voimaa jaksaa eteenpäin! Kerrohan joskus kuulumisiasi!
Voin hyvin kuvitella tunteesi. se tuska on jotain hirvittävää, synnyttää oma hartaasti toivottu lapsi kuolleena.
Meille kävi n. vuosi sitten lähes samoin. olin rv 25 (esikoinen)kun en tuntenut liikkeitä enää, ja lääkäri totesi sikiön kuolleeksi. Niitä sanoja ei unohda ikinä. Jäimme samantien sairaalaan ja synnytys käynnistettiin. Seuraavan päivänä synnytin niin täydellisen poikalapsen, mutta niin elottoman. Oli kaikki sormet ja varpaat, ihan oikean lapsen näköinen jo. Napanuora oli ollut tiukasti kaulan ympärillä, joka tod. näk syy.
Pidimme poikaa hetken sylissä ja hyvästelimme kunnes kätilö vei pois.
Muistoksi saimme paperille painetut jalan ja käden jäljet ja mitat.
Kivuista en ehtinyt onneksi kärsiä kovinkaan, kun sain epiduraalin hyvissä ajoin.
Muistan sen järkyttävän tyhjyyden tunteen. Oli kuin olisi tullut tyhjään kotiin. Tuntui ettei ikinä pääse yli siitä surusta. ei voinut edes kauppaan mennä. pelkäsin kohdata ihmisiä. Mutta aika vaan auttaa. muuta ei ole. ja toivo ja usko siihen että vielä saa terveen lapsen.
Meillä kävi luojan lykky kun tulin todella pian uudestaan raskaaksi, ja nyt vieressä tuhisee 7 vk vanha tyttö vauva. Maailman paras lääke siihen suruun.
Ikinä en pientä enkelipoikaamme unohda kuitenkaan.
Pari vk sitten siitä oli tasan vuosi ja se päivä toi kaiken niin tuoreena mieleen, etä itkin ja itkin..
Mutta vaikka nyt tuntuu ettei surulla ole rajaa eikä se lopu ikinä, niin sinä selviät kyllä.
Muistakaa puhua asiasta, jos siitä ei puhu se jää valtavaksi möykyksi kummittelemaan lopun iäksi.
Voimia!
en osaa muuta sanoa. voimia. voimia toivon sinulle ja miehellesi sanoinkuvaamattoman paljon
oman lapsen menetys, niin syntymättömän kuin syntyneen ... ei voi kuin voimia lähettää teille ja toivoa tulevaisuuteen rakkaudellisia hetkiä, kun siihen kykenette.
Olen äärettömän pahoillani! Tälläiseen tilanteeseen tuskin on olemassa sanoja, jotka lohduttaisivat! Toivon kovasti voimia jatkaa eteenpäin. Surkaa rauhassa ja olkaa tukena toisillenne. Vielä kerran, VOIMIA!
Tulin aivan sanattomaksi,kyynelten sumuttamat silmät eivät kunnolla nähneet lukea tekstiäsi..*itkee* Otan osaa suruunne.
Voi olen todella pahoillani sattuneesta!!
Olen sivusilmällä seurannut menoasi vauvakuume palstoilta asti..
Voin todellakin sanoa että tiedän miltä tuntuu.. itse synnytin pienen poikani 24.1.06 RV 21 myös.
Minulla synnytys käynnistyi supistuksilla ja kun sairaalaan päästiin oli toinen jalka jo kohdusta ulkona. Lapsi vesi meni synnytyksessä.
Tässä oma kokemukseni nopeasti.
En voi antaa turhia lupauksia surun helpottamisesta, koska itse en ole vieläkään sujut tämän asian kanssa vaikka ulkopuolisille sanonkin jo osaavani elää asian kanssa.
En halua myös masentaa, suru siirtyy seuraavalle asteelle eikä ole enää niin voimakas ja itkun puuskat yllättäviä.
Minä suren ja annan itseni surra! Juttelen pojalle usein, tiedän että hän kuikuilee pilven reunalta ja kuulee minua! Hän antaa myös voimaa!
Sure rauhassa, tämä on kuitenkin elämän suurimpia hetkiä! Nyt tuntuu negatiiviseltä, mutta tästäkin voi oppia.. itse ainakin arvostan elämää ja osaan seuraavaa raskautta arvostaa aivan erilailla, jokainen päivä on ainutlaatuinen ja lahja!
Voimia, sitä te miehenne kanssa tarvitsette!!
Otan osaa suuren menetyksenne johdosta! En voi sanoin kuvailla, miten pahoillani olen, että olette joutuneet kokemaan jotakin niin hirveää kuin oman lapsen menetyksen :(
Minäkin olen pienen enkelipojan äiti, meidän pieni poikamme kuoli yllättäen 30.6.2006 rv 25 1 istukan irtoamisen takia. Syytä istukan irtoamiselle ei koskaan löytynyt, ja pieni poikamme oli täysin normaalisti kehittynyt...täydellisin pieni poika, ja ihan isänsä näköinen! Raskasta aikaa tämä on ollut, mutta aika on armollinen...sen olemme mekin saaneet huomata. Vaikkei se sinusta nyt miltään tunnu, niin aika parantaa ja tuska helpottaa...suru kulkee varmasti mukana koko loppuelämänne ja pieni poika muistoissanne, mutta pikkuhiljaa se pahin tuska häipyy ja huomaa niitä ihaniakin asioita, joita pieni poikanne mukanaan toi.
Teillä on ihana pieni enkelipoika, häntä ei mikään korvaa. Rakastaa voi useampaakin lasta, toivottavasti saatte joskus tulevaisuudessa kokea vanhemmuuden ihmeen, jossa lapsi on elävänä sylissänne ja saatte kokea synnytyksen, joka ei ole surua täynnä. Sitä toivon meillekin, ehkäpä mekin joskus saamme elävän lapsen pienen enkelimme lisäksi!
Voimia suruusi, ota aikaa itsellesi ja surullesi niin paljon kuin haluat. Olette juuri menettäneet lapsenne, ja kokeneet suuren menetyksen, anna sille aikaa. Rakastakaa toisianne ja tukekaa toisianne tänä raskaana aikana, rakkaus siivittää ja kuljettaa elämää eteenpäin.
Tässä vielä pieni runonpätkä, jonka eräs ihana ihminen minulle lähetti kun pieni Eetumme menehtyi, toivon sen tuovan edes hitusen lohtua myös sinulle!
Voitko, Taivaan Isä,
äitiä lohduttaa,
pyyhkiä kyyneleet hiljaa pois?
Voitko isän olkaa taputtaa,
ettei niin kumarassa hän ois?
Kerro heille, Taivaan Isä,
etten ihan vielä ole valmis syntymään maailmaan.
Kerro, että jotkut lapset taivaassa
niin rakkaita Luojalleen on,
ettei heitä malttaisi millään antaa pois.
Huomaisipa äiti,
kun hänen luokseen
lennän perhosena ikkunaan.
Tietäisipä isä,
miten tuulen mukana
hänen poskeaan silittää saan.
Vielä joskus saan
siemenenä kasvaa äidin vatsassa
ja isän vahvat käsivarret ympärilläni tuntea.
Ja kun vihdoin kohtaamme,
löytää tarkoituksensa pettymys jokainen.
Ne on kestettävä, jotta juuri minä syntyisin.
Niin ikävä on kaukana täällä äitiä ja isää.
Koska saan mennä, Taivaan Isä,
joko pian pääsen omaan kotiin?
Jos haluat kirjoitella jonkun samankokeneen kanssa, mielelläni voin kanssasi ajatuksia vaihtaa. Osoite on [email protected] rohkeasti, jos siltä tuntuu!
Voimia tuleviin päiviinne!
Voi kulta pieni! Tuska on suuri ja suru suunnaton. Voin kuunnella ja olla olkapäänä, jos tarvitset. Suurin voima surussa kai on rakkaus. Jaksuja teille molemmille. Oma odotukseni päättyi elokuussa 21 3.
Lämpimä halaus ja jaksamista teidän perheelle! Meidän perheessä oli lähes vastaava tilanne, kun tyttäremme menehtyi kohtuun 19 4 viikolla. Sikiö oli saanut lapsivesipunktiosta infektion ja menehtyi siihen. Asia on perheessä vielä suhteellisen tuore, tyttö syntyi 14.9.06 klo:7.20. Itse koen toipuneeni keskenmenosta varsin hyvin, etenkin esikoispojan vuoksi on ollut pakko jatkaa elämää eteen päin. Silti eteemme tulee päivittäin asioita, jotka muistuttavat pikku tytöstä. Etenkin ensimmäinen viikko oli itkua itkun perään.
Kirjoituksesi ja ajatuksesi tuntuivat erittäin tutuilta. Minä koin tytön syntymän erittäin rankkana ja kivuliaana. Synnytys käynnistettiin edellisenä iltana klo:21, jonka jälkeen minua supisteli koko yön 3 min välein, eikä mikään kipulääke auttanut. Mielestäni olin kipeämpi tässä synnytyksessä kuin esikoispoikamme, joka oli kuitenkin täysiaikainen.
Tyttäremme syntyi minun käsille, jossa pidin häntä n. 20 minuuttia, ennen kuin hoitaja tuli katsomaan tilannetta. Soitin kelloa kun sikiö syntyi, mutta raportin vuoksi kukaan ei tullut aikaisemmin paikalle. Tyttäremme oli täydellinen pikkuinen, joka oli epäonnekseen saanut kohtalokkaan infektion. Hänessä ei todettu mitään rakenteellista poikkeamaa eikä kromosomivikaa. Itse olen onnellinen, että sain pitää pikkuista kädessä ja hyvästellä hänet kaikessa rauhassa.
Minulle jouduttiin myös tekemään kaavinta, koska istukka ei irronnut. Kavinnan vuoksi jälkivuotoa ei onneksi kestänyt kuin muutaman päivän.
Perheessämme katse suuntaa jo tulevaan. Jälkitarkastus oli kuukausi sitten ja saimme luvan yrittää uutta raskautta. Tällä hetkellä itselläni on suuri palava halu tulla raskaaksi, vaikka eihän se tietenkään korvaa tuota pikkuista enkeliä!!!
..olette olleet sairaslomalla km:n jälkeen? Entä miten pitkään teidän käskettiin odottaa ennen uuden lapsen yrittämistä? Miten pitkään kesti ennenkuin olitte henkisesti valmiita ottamaan uuden haasteen vastaan?
Itsellä ollut nyt vain aikaa ja aikaa ajatella asioita laidasta laitaan. Mietin sairasloman pituutta jota mulla nyt on vielä reilu viikko jäljellä. Mietin onko se hyvä vai huono että on kotona surunsa kanssa. Fyysinen kunto on niin huono tällä hetkellä etten pääse juurikaan ihmisten ilmoille, ainoastaan vanhempieni luona olen ollut päivisin hoidossa kun en yksin ole pärjännyt. Ensi viikolla varmaan ainoastaan sielua särkee enkä tiedä olisiko järkevämpää mennä töihin vai olla kotona..
Ristiriitaisia ajatuksia on myöskin uuden raskauden yrittämisestä. Nyt tuntuu etten ikinä enää uskalla, pelkään että mussa on jotain vikaa joka aiheuttaa keskenmenon toisensa perään. Ja tahdon surra suruni rauhassa ja antaa kropan parantua fyysisesti. Toisaalta tahtoisin uuden raskauden heti, tuomaan lohtua ja hälventämään tätä surua, mutta en taida olla vielä valmis uuteen haasteeseen enkä tahdo tehdä lasta vain lohdutukseksi. Tahdon lapsen sitten kun todella olen siihen valmis. Silti tuntuu vaikealta odottaa kun en tiedä olenko valmis raskauteen enää koskaan vai tulenko aina pelkäämään uutta keskenmenoa..
Päällimmäisenä mielessä on vain kysymys: miksi meille kävi näin??
Itse en ollut sairaslomalla varsinaisesti, koska olen hoitovapaalla vielä tälläkin hetkellä. Töihin palaan vasta tammikuussa. Itselleni töihin meno tuottaa tuskaa siinä mielessä, että työskentelen pääasiassa synnyttäneiden kanssa.
Mielestäni uutta raskautta kannattaa harkita vasta sitten kun kokee olevansa henkisesti valmis. Tietenkin ajatus uudesta raskaudesta hieman pelottaa, etenkin kun aikaisemmat kokemukset eivät ole kaiki olleet myönteisiä. Itselläni on kuusi raskautta takana, joista vain yksi lapsi on elävänä syntynyt. Mulla on kaksi sikiötä kuollut kohtuun, yksi tuulimuna, yksi alkuraskauden keskenmeno ja kohdunulkoinen. Minulla on siis viisi raskautta ennen kuin saimme terveen pienen pojan. Pojan ollessa 8kk tulin raskaaksi ja tyttö menehtyi kohtuun. Itse olen tavallaan saanut sisua yrittää yhä uudelleen, koska palavasti haluamme pojallemme sisarruksen. Ennen kuin saimme pojan kärsimme lapsettomuudesta kolme vuotta ja hoitoina käytettiin inseminaatiota. Meillä ehkä tämä lapsen saaminen on ollut jo ylipäätään niin vaikeata, että olemme miehemme kanssa vaan sisuuntuneet...
Itse olen toipunut hyvin vaihtelevasti aikaisemmista kokemuksista. Ensimmäinen raskaus, jossa sikiö kuoli kohtuun (rvk 12)on ollut minulle kaikkein raskain ja siitä toipumiseen meni noin puoli vuotta. Kohdun ulkoisesta toivuin henkisesti hyvin nopeasti, mutta fyysinen palautuminen oli paljon pitkäkestoisempi prosessi. Tytön menehtyminen kohtuun on ollut myös erittäin rankka kokemus, mutta mielestäni poika on pitänyt arjessa kiinni ja sen vuoksi olen myös toipunut huomattavasti nopeammin.
Keskenmenot ovat tietenkin koetelleet myös parisuhdetta, koska mieheni on toipunut tapahtuneista paljon nopeammin kuin minä. Tietyllä tavoin emme alkuun osanneet keskustella asioista realistisesti ja toisen ymmärtäminen ei ollut kovinkaan helppoa.
Jaksamista teille!
Itse olin työharjoittelujaksolla kun kaikki tapahtui. Sieltä sanoivat toki että ole poissa niin kauan kun siltä tuntuu. Työharjoittelupaikka sattui olemaan psykiatrinen osasto, josta sain paljon arvokasta tukea. Oltiin miehen kanssa ensimmäinen viikko kahden kotona. Sitten olin vielä muutaman päivän yksin kotona. Sitä yksin oloakin piti ikäänkuin harjoitella. Kotona ollessa tunteet ja suru oli niin pinnalla koko ajan että itse tunsin parhaaksi mennä töihin mahd pian jotta pääsee taas rutiineihin kiinni. Vaikkei se suru siihen loppunutukaan.
Eli kotona olin 1,5 viikkoa.
Ei aloitettu mitään ehkäisyä sen jälkeen, mutta ikinä en olisi uskonut että niin pian tulen uudestaan raskaaksi. Tunteet oli aika sekavat, olin onnellinen, saatiin uusi mahdollisuus, mutta samalla pelotti vietävästi että jaksaako tämä uusi lapsi loppuun saakka. Pahimipia aikoja oli se sama rv kun lähestyi, missä edellinen kuoli. Kun se oli ylitetty olo oli huomattavasti helpompi ja uskalsin täysillä nauttia raskaudesta. Uskon kuitenkin että vaikka olisin myöhemmin tullut raskaaksi, sama pelko olisi ollut läsnä kuitenkin.
Lääkärin määräyksestä kävin ultrassa useita kertoja enemän kuin normaalisti, mikä myös helpotti omaa oloa kun sai varmistuksen tasasin väliajoin että kaikki on hyvin. Vaikka se edellinen oli "puhdas onnettomuus", olin todella tyyytyväinen sairaalan kohteluun ja "erikoistarkkailuun".
Vaikea sano neuvoja miten pitkään kannattaa olla kotona jne, mutta palaa takaisin normaaleihin askareihin sitten kun siltä tuntuu. Mutta muista surra surusi, sitä ei saa paeta ja hukuttaa työntekoon. Voimia!
Minä olin heinäkuusta lokakuuhun äitiyslomalla, sain siltä ajalta ja vähän vielä pidempäänkin äitiysrahaa, joten käytin hyväkseni sen ajan toipumiseen. Sinulle tuota mahdollisuutta ei taideta antaa, kun pienoisenne kuoli ennen rv 22 täyttymistä :(.
Meille sanottiin, kun mitään syytä pojan kuolemaan ei löytynyt, että heti kun ensimmäiset kuukautiset tulevat, voi alkaa yrittämään uutta lasta. Odotimme jäkitarkastukseen, jossa minut todettiin täysin palautuneeksi synnytyksestä, ja heitimme sen jälkeen ehkäisyn pois kokonaan...tuolloin oli mennyt synnytyksestä noin 6-7 viikkoa.
Me yritimme kolme kuukautta, tärppiä ei kuulunut ja olemme ottaneet ehkäisyn käyttöön. Siinä vaiheessa tuntui, etten millään selviä, jos en tule raskaaksi ja lääkärinikin minulle sanoi että uusi vauva on parasta lääkettä. Nyt kuitenkin tuntuu, että tarvitsen hieman etäisyyttä koko asiaan ja sen takia otimme ehkäisyn käyttöön....kyllä meillä on aikaa yrittää sitten myöhemminkin :)
Niin, sitä on meidänkin talossa mietitty...miksi meille kävi näin, miksi juuri me jouduimme luopumaan pienoisestamme :(. Vastausta emme ole saaneet, ja emme saakkaan...elämän epäreiluus on vain hyväksyttävä :(.
Tee niinkuin itsestä parhaalta tuntuu, kyllä sinä tiedät sitten kun olet valmis uuteen raskauteen. Mutta se on varma, että huolettomat raskauspäivät ovat meiltä kaikilta lapsensa menettäneiltä ohi...niin se vain on, ja tiedän, etten varmasti itsekkään pysty nauttimaan raskaana olosta enään yhtään samallalailla kuin nautin poikaa odottaessa. Ei voi kun uskoa, toivoa ja luottaa, että seuraavalla kerralla mekin saamme elävän lapsen syliin ekä salama iske kahdesti samaan paikkaan!
Voimia vielä
Olin lähemmäs kolme kuukautta sairaslomalla, koska töissä en jaksanut. Hermo meni tilanteissa, joissa ei olisi pitänyt. Hain lomaa viikon tai parin viikon välein. Loman hakeminen oli raskasta. Kaksi kertaa kävin kokeilemassa töissä oloa lähes viikon verran. Töissä pikkuista ei ajatellut, mutta tuli tilanteita, että romahdin täysin tai en pystynyt pitämään hermojani kasassa.
Nyt tuntuu, että jaksan töissä. Välillä tulee vaikeita päiviä, mutta yleensä ne osuuvat viikonloppuun tai ilta-aikaan.
Yhdet kuukautiset käskettiin odottamaan. Mulla ne alkoi heti jälkivuodon loputtua. Ja heti olin valmis yrittämään uudestaan. Se tieto, että vauva saisi tulla miehenkin puolesta heti, kun mahdollista, on ollut minulle henkireikä.
En tiedä miten olisi, jos olisin jäänyt miettimään pidemmäksi aikaa. Pelottaisiko uusi raskaus enemmän?
Nyt elän vielä oudossa tilanteessa, jossa en oikein hahmota mennyttä omaksi elämäkseni. Jokainen onnen hitunen edellisestä raskaudesta oli niin suuri, että yhtään päivää en pois pyyhkisi, vaikka piti käydä surullisesti. Jaksan kuitenkin uskoa, että meille vielä suodaan pieni enkeli ihan tänne maan päälle.
Ja oma kokemus. Itse olin sairaslomalla viikon verran, sitten tuppauduin puoliväkisin töihin uuteen paikkaan. Minulle työteko oli lääke, en vain pystynyt makaamaan yksin kotona miettimässä ja suremassa.
Sen jälkeen kuon menetyksen syy selvisi, tahdoin yrittää uutta raskautta saman tien. Tottakai lääkärit olivat sitä vastaan mutta paljonkos se vauvakuumeinen niitä kuunteli... itseni tunnen ja omat reaktioni osaan ennustaa. Minä olin vauvaan valmis, enkä vauvaa saanut. Tahdoin vauvan. Piste.
Aina siitä kuulee "ei se korvaa sitä ensimmäistä" ja töhtöh... ei korvaakaan, ei. Minun kohdallani ei ollut kyse korvaamisesta vaan hyvin kylmästä suhtautumisesta :D _minä_halusin_vauvan_. Lääkärikin viimein totesi että no niin, mitäpä sanomista hänellä on, kunhan odotatte nyt sen verran kauan että menkat ehtii tulal että pystytään suurinpiirtein laskemaan kesto. Ja onnea yritykseen.
Kolme kiertoa siinä meni ja sitten tärppäsi. Tulos täyttää kohta kolmen. Piikkejä pistelin mahanahkaan viikolta 10 alkaen molemmissa seuraavissa raskauksissa ja kävin ultrassa kolmen viikon välein. ja ei, ei pelko ei hälvene, pelko on niin sanotusti persiissä koko matkan. Jokaiselle erit avalla mutta minä en uskaltanut yhdelläkään käynnillä katsoa ultramonitoria ennenkuin ultraaja julisti että siellä se heiluu!
Pelko itsessään jos ei pelkää, fine. Minä pelkäsin mutta annoin pelolle pitkät. Jos huonosti on käydäkseen niin käy, pelkäsit tai et, se pelko ei auta ketään eikä mitään. Eli turha tuntemus. Sillä sain sen pelon painettua niin alas että pystyin olemaan :D
Toivottavasti teidän elo vielä iloksi muuttuu...
***
Voih!
Voimia teille!
Olen sanaton.
en voi muuta sanoa kun että aivan kamalaa...maailma on joskus helvetin epäreilu.
kuin luin viestisi itkin ja itkin.
voimia teille
Otan osaa suruunne. Meillä oli vastaava tilanne kuusi vuotta sitten, kun pieni poikamme kuoli suurin piirtein samoilla raskausviikoilla. Se otti koville. Siitä on kuitenkin päästy yli, vaikkakaan ei unohdettu. Joulun aikaan on aina hetkellinen paha mieli, johtuen varmaankin siitä, että pojan olisi ollut määrä syntyä tammikuun alussa. Joka kerta, kun kuulen Varpusen Jouluaamuna, alan itkeä: olen pieni veljesi, tulin taivahasta... Niinkuin nyt tätä kirjoittaessakin. Ei suru mihinkään häviä, mutta onneksi se ei ole koko ajan läsnä. Voimia teille ja rauhallista joulua sekä onnellisempaa uutta vuotta
Olen kokenut saman. Lapsivedet meni viikolla 20 ja synnytys viikolla 21. Pieni poika meilläkin oli. Tämä tapahtui lokakuussa 2004.
Joulukuussa 2004 tulin uudelleen raskaaksi ja nyt tyttömme on jo 1 v 3 kk. Oikea auringonsäde, elämämme ilo.
Elämä jatkuu...voimia sinulle!