Perusturvallisuus on tärkein itsetunnon rakentaja. Kun voi olla täysin turvassa, uskaltaa olla sellainen kuin on.
Kodin kuuluisi valmistella jokaisen nuoren naisen / miehen valmiiksi maailmalle lähtöön. Kodin kuuluisi antaa turvaa ja lämpöä niin kauan, kunnes olisi valmis lähtemään kotoolta. Lisäksi kotona pitäisi kyetä rauhassa opettelemaan oman vastuun ottamista. Oma vanhempi ei olisi koko ajan sekaantumassa joka asiaan ja hoputtamassa, vaan nuori aikuinen saisi ikäänsä kuuluvan oman rauhan ja kunnioituksen kotonaan.
No, minulle kävi niin että vuosi sitten, ollessani 19, minua kotona pilkattiin, häirittiin, uhkailtiin, naureskeltiin, vähäteltiin, hoputettiin ja syrjittiin. Omaa rauhaa ja kunnioitusta en saanut. En saanut myöskään puhua mistään hetkeä kauempaa (5 min puheaika per päivä).
Olin kauhuissani, en tiennyt mitä tehdä. En uskaltanut tutustua opiskelupaikassani uusiin ihmisiin ja niinpä jäin roikkumaan epätoivoisena tasan yhteen ihmiseen siellä. Tämä kyseinen henkilö osoittautui myöhemmin täysin vääränlaiseksi ihmiseksi, niin epäsopivaksi minulle, että onni olisi ollut jos emme olisi koskaan tavanneet toisiamme.
Olisi tehnyt mieli tukehtua itkuunsa vuosi sitten. Mutta nyt... Nyt on tapahtunut muutos. Edelleen olen arka muihin ihmisiin tutustuessa, mutta on tapahtunut kuitenkin kaksi asiaa, joista olen hyvin ylpeä: 1) kiintymys äitiin on kuin haihtunut ilmaan, tuntuu siltä että kyseinen henkilö ei liity enää elämääni millään lailla 2) en muistele menneitä. Toki menneisyyden muistan, mutta nykyisin toimintani on sellaista, etten ala istuen menneitä muistella.
Kotiolot vaikuttavat yksinäisenpuoleisilla ihmisillä kokonaisvaltaisesti itsetuntoon. Se, miten kotona menee, sellainen käsitys suunnilleen tulee omasta itsestä! Esimerkiksi jos kotona menee kurjasti, kokee myös itsensä kurjaksi sekä kelpaamattomaksi ja sellaiseksi, joka ei saa mitään aikaan ja jonka lähellä kukaan ei halua olla. Valheet paisuvat päässä ja ihminen elää vääristyneet katselulinssit silmillä.
Kotiolot tekivät minut yksinäiseksi. Aikaisemmin lapsena, kotiolojen ollessa huomattavasti paremmat, tutustuin vaivatta ihmisiin. Toki jotain koulukiusaamista oli paikoin esteenä, mutta näin yleisesti ottaen se oli silloin aika spontaania, kun menin ihmisille rupattelemaan. En sen kummemmin ajatellut mitä sanon tai kysyn muilta, koska tunsin oloni turvalliseksi ja varmaksi. Mutta viime vuonna!! Viime vuonna en saanut sanaakaan suustani.
Näköjään on ensin kärsittävä, jotta huomattavia muutoksia tulee aikaan. Tämä vuodessa ja parissa, kolmessa kuukaudessa tapahtunut muutos on valtava! Aikaisemmin koin äitini hyvin, hyvin läheiseksi, mutta nykyään hän on vain yksi ihminen muiden joukossa. Aikaa ei mennyt kuin ainoastaan noin vuosi!! Melko lyhyt aika...
Olen alkanut tehdä omia valintojani elämässä. Äitini yrittää edelleen aivopestä minua ja sanella elämäni kulkua, mutta olen vapaa hyväuskoisuudestani. En ota hänen neuvojansa (voisi milteinpä sanoa Käskyjänsä) tosissaan, vaan itse mietin omilla aivoillani, mitä haluan elämältä. Vaikka hän kuinka hokee korottaen ääntään: "Kuule usko mua nyt jo! Mulla on niiiin paljon enemmän elämänkokemusta kuin mitä sulla", en ole silti vaikutukselle altis. :D
Aikaisemmin, kun kotona pystyi "hengittämään", elin elämäni täysin äitini tahdon mukaan. Äiti saneli minulle, minne menen opiskelemaan, mitä voin harrastaa, miten minun kuuluu suhtautuu erilaisiin tilanteisiin. Se oli ÄLYTÖNTÄ. Olin vain että: "Joo, aha, selvä. Nyt siis tiedän tuon asian". Loppujen lopuksi äitini ei tiedä läheskään kaikkia asioita, joista hän höpöttää. Hän esimerkiksi sanoi tuosta mainitsemastani (huonosta) vakiokaveristani, että hän olisi niin rauhallinen ja tasapainoinen ihminen tyyliltään, ettei KOSKAAN huutaisi missään tilanteessa. Mutta vääräksi osoittautui äitini oletus. xD
Mitä haluan sanoa?
Kotiolot vaikuttavat voimakkaasti ihmiseen, mutta paha olo siitä tasaantuu ja hälvenee, kun pääsee huonosta kodistaan pois. Kotiolot eivät toisin sanoen sanele ihmisen loppuelämän kulkua ! Ne sanelevat vain sen, miten ihminen elää sinä aikana, kun asuu kotona. Sen ajan epäonnistumisilla on suora yhteys kotiin, mutta kun pääsee kotoolta pois, on VAPAA kaikesta tuosta:). On enää silloin omalla vastuulla, kuinka paljon aikoo märehtiä asiaa. Tottakai kärjistän hieman, sillä voihan kotona olla tapahtunut jotain niin järkyttävää, että täytyy mennä terapiaan asti asiaa selvittämään. Mutta näin yleisesti ottaen. Kun kukaan ei enää sido menneisyyteen, miksi sinne olisi palattava? Voi toki joskus palailla, mutta kunhan muistaa HYMYILLÄ asioille. "Se oli silloin, nyt on nyt".
Kodin kuuluisi valmistella jokaisen nuoren naisen / miehen valmiiksi maailmalle lähtöön. Kodin kuuluisi antaa turvaa ja lämpöä niin kauan, kunnes olisi valmis lähtemään kotoolta. Lisäksi kotona pitäisi kyetä rauhassa opettelemaan oman vastuun ottamista. Oma vanhempi ei olisi koko ajan sekaantumassa joka asiaan ja hoputtamassa, vaan nuori aikuinen saisi ikäänsä kuuluvan oman rauhan ja kunnioituksen kotonaan.
No, minulle kävi niin että vuosi sitten, ollessani 19, minua kotona pilkattiin, häirittiin, uhkailtiin, naureskeltiin, vähäteltiin, hoputettiin ja syrjittiin. Omaa rauhaa ja kunnioitusta en saanut. En saanut myöskään puhua mistään hetkeä kauempaa (5 min puheaika per päivä).
Olin kauhuissani, en tiennyt mitä tehdä. En uskaltanut tutustua opiskelupaikassani uusiin ihmisiin ja niinpä jäin roikkumaan epätoivoisena tasan yhteen ihmiseen siellä. Tämä kyseinen henkilö osoittautui myöhemmin täysin vääränlaiseksi ihmiseksi, niin epäsopivaksi minulle, että onni olisi ollut jos emme olisi koskaan tavanneet toisiamme.
Olisi tehnyt mieli tukehtua itkuunsa vuosi sitten. Mutta nyt... Nyt on tapahtunut muutos. Edelleen olen arka muihin ihmisiin tutustuessa, mutta on tapahtunut kuitenkin kaksi asiaa, joista olen hyvin ylpeä: 1) kiintymys äitiin on kuin haihtunut ilmaan, tuntuu siltä että kyseinen henkilö ei liity enää elämääni millään lailla 2) en muistele menneitä. Toki menneisyyden muistan, mutta nykyisin toimintani on sellaista, etten ala istuen menneitä muistella.
Kotiolot vaikuttavat yksinäisenpuoleisilla ihmisillä kokonaisvaltaisesti itsetuntoon. Se, miten kotona menee, sellainen käsitys suunnilleen tulee omasta itsestä! Esimerkiksi jos kotona menee kurjasti, kokee myös itsensä kurjaksi sekä kelpaamattomaksi ja sellaiseksi, joka ei saa mitään aikaan ja jonka lähellä kukaan ei halua olla. Valheet paisuvat päässä ja ihminen elää vääristyneet katselulinssit silmillä.
Kotiolot tekivät minut yksinäiseksi. Aikaisemmin lapsena, kotiolojen ollessa huomattavasti paremmat, tutustuin vaivatta ihmisiin. Toki jotain koulukiusaamista oli paikoin esteenä, mutta näin yleisesti ottaen se oli silloin aika spontaania, kun menin ihmisille rupattelemaan. En sen kummemmin ajatellut mitä sanon tai kysyn muilta, koska tunsin oloni turvalliseksi ja varmaksi. Mutta viime vuonna!! Viime vuonna en saanut sanaakaan suustani.
Näköjään on ensin kärsittävä, jotta huomattavia muutoksia tulee aikaan. Tämä vuodessa ja parissa, kolmessa kuukaudessa tapahtunut muutos on valtava! Aikaisemmin koin äitini hyvin, hyvin läheiseksi, mutta nykyään hän on vain yksi ihminen muiden joukossa. Aikaa ei mennyt kuin ainoastaan noin vuosi!! Melko lyhyt aika...
Olen alkanut tehdä omia valintojani elämässä. Äitini yrittää edelleen aivopestä minua ja sanella elämäni kulkua, mutta olen vapaa hyväuskoisuudestani. En ota hänen neuvojansa (voisi milteinpä sanoa Käskyjänsä) tosissaan, vaan itse mietin omilla aivoillani, mitä haluan elämältä. Vaikka hän kuinka hokee korottaen ääntään: "Kuule usko mua nyt jo! Mulla on niiiin paljon enemmän elämänkokemusta kuin mitä sulla", en ole silti vaikutukselle altis. :D
Aikaisemmin, kun kotona pystyi "hengittämään", elin elämäni täysin äitini tahdon mukaan. Äiti saneli minulle, minne menen opiskelemaan, mitä voin harrastaa, miten minun kuuluu suhtautuu erilaisiin tilanteisiin. Se oli ÄLYTÖNTÄ. Olin vain että: "Joo, aha, selvä. Nyt siis tiedän tuon asian". Loppujen lopuksi äitini ei tiedä läheskään kaikkia asioita, joista hän höpöttää. Hän esimerkiksi sanoi tuosta mainitsemastani (huonosta) vakiokaveristani, että hän olisi niin rauhallinen ja tasapainoinen ihminen tyyliltään, ettei KOSKAAN huutaisi missään tilanteessa. Mutta vääräksi osoittautui äitini oletus. xD
Mitä haluan sanoa?
Kotiolot vaikuttavat voimakkaasti ihmiseen, mutta paha olo siitä tasaantuu ja hälvenee, kun pääsee huonosta kodistaan pois. Kotiolot eivät toisin sanoen sanele ihmisen loppuelämän kulkua ! Ne sanelevat vain sen, miten ihminen elää sinä aikana, kun asuu kotona. Sen ajan epäonnistumisilla on suora yhteys kotiin, mutta kun pääsee kotoolta pois, on VAPAA kaikesta tuosta:). On enää silloin omalla vastuulla, kuinka paljon aikoo märehtiä asiaa. Tottakai kärjistän hieman, sillä voihan kotona olla tapahtunut jotain niin järkyttävää, että täytyy mennä terapiaan asti asiaa selvittämään. Mutta näin yleisesti ottaen. Kun kukaan ei enää sido menneisyyteen, miksi sinne olisi palattava? Voi toki joskus palailla, mutta kunhan muistaa HYMYILLÄ asioille. "Se oli silloin, nyt on nyt".
Vastaukset 18
Vanhimmat
Sen vain lisään, etten enää näe tuota vakiokaveriani ollenkaan.
tuo on ihan hyvä asenne tuo " se oli silloin, nyt on nyt" ja saattaa tuntua toimivaltakin tuossa vaiheessa. Se on kuitenkin se vaihe, jossa otat etäisyyttä. Matka on todellisuudessa vielä aika pitkä, tiedän kokemuksesta, että tilanne saattaa potkaiseta takaisin aika lujaa. Ole huoleti, ne kaikki tunteet vie vaan eteenpäin=) Tsemppiä!
...mitä tarkoitat.
Minun täytyy opetella enää käytännön asioita, kuten laskujen maksamista, ja mitä nyt muuta voisi olla.. (?).
Etkö ymmärtänyt, kun sanoin, etten enää tarvitse äitiäni HENKISESTI mihinkään?
Miten voisi "potkaista vielä pahasti takaisin", kun on jo saanut helvetinmoisen tällin?? Olen tehnyt itselleni asiat selväksi. Ja käynyt tunnetasolla kaikki vaiheet läpi (viha, suru, huolestuminen). En ymmärrä, mitä mahdat tarkoittaa... Tottakai elämä ottaa aluksi koville, kun joutuu pärjäämään omillaan, mutta sehän on juuri samalla myös sitä vapaudenriemua, jota minulla ei ole ollut 20 vuoteen!
Tyhmästi kirjoitit... anteeksi nyt vain. Tyhmästi ja loukkaavasti.
Olen käynyt läpi kamalasti tunteitani viime vuoden ajan, joten en usko että takaiskua tunteiden saralla tulee. (Vaikka eihän yhtään mikään asia maailmassa ole toisaalta mahdotonta.)
puhua mistään "kokemuksesta". Et ole elänyt yhtäkään päivää minuna, joten turha sinun on kuvitella ulkopuolisena tietäväsi tilanteeni.
Tämä on naurettavaa... Tyyppi yleistää kaikki asiat itsestänsä muihin!
No kiitos kuitenkin viestistäsi. Ainoa vain, että se oli kaikkein masentavin näistä vastauksista.
Aivan, en ole elänyt päivääkään sinuna, totta. En ole myöskään maistanut p**kaa, mutta jotenkin tuntuu, etten haluaisikaan.
Kummasti kuitenkin suutuit viestistäni, ottaen huomioon, kuinka hyvin näytät pärjäävän, ja että keidas on enää ainoastaan laskujen maksamisen opettelun päässä ;D
Niin, mistäköhän sitä mahtaisi tietää, että tuolla asenteella saattaa tunteet potkaista takaisin. Lue tämä ketju vaikka viiden vuoden kuluttua uudelleen, ehkä silloin olet vastaanottavaisempi ja huomaat, että viestini oli kannustavaksi tarkoitettu. Mukavaa päivänjatkoa.
ilmeisesti eilen.. :/
Noh, anteeksi kiukunpuuskasta. Kyllähän minä sen tajusin, että kannustavaksi tuo viesti oli tarkoitettu.
Jotenkin vain alkoi ahdistaa lause: "Matka on todellisuudessa vielä aika pitkä". Mikä matka? Eikö koko elämän ajan olla ikäänkuin kuin "matkalla" ja kehitytä eteenpäin? Miten niin vanhemistaan itsenäistyminen kestää vielä kauan, kun on jo saanut tarpeekseen koko entisestä kodistaan? En oikein ymmärrä... Kerrohan.
Itse ajattelen asian näin: "Vasta sitten kun lintu pudottautuu ensimmäisen kerran oksalta, hän huomaa siipensä".
Eli tehdyn aloituksen jälkeen matka ei ole todellakaan pitkä!!
juu, matka todellakin alkaa siitä kun sieltä pesästä putoaa. Alkaa.
Tarkoitin siis sitä, että itsetuntohan perustuu suurelta osin siihen, mitä sinulle on kerrottu kotona ne viimeiset parikymmentä vuotta. Syntyy "hokemat", uskomukset omasta itsestä.
Se on hyvä, että Sinulla on nyt tuo "puskuvaihe" päälle, jolloin saat sen tarvittavan etäisyyden parentseihin.
Nyt kun olet omillasi, se vuoropuhelu elää väkisinkin sisälläsi jonka vanhemmat ovat luoneet. Tähän tyyliin että äiti on esim.kotona ollut kamalan varovainen ja usein sanonut "älähän nyt mene sinne plutimaan ettet kylmety ja vilustu" niin aikuisena sitä saattaa itselleen käydä samaa vuoropuhelua, "enpä taida lähteä nyt muiden mukaan ulos ettei vaan mitään satu..." tämä oli siis esimerkki, mutta varmaan käsitit mitä tarkoitan.
Tämänkaltaisista "hokemista" eroon pääseminen kestää tosiaan kauemmin kuin vuoden. Huomasit itsekin nyt, että taisit hiukan kiukustua viestistäni. Silloin kun et enää ahdistu muiden viesteistä tai pystyt perustellen pitämään puoliasi vaikeiden henkilöiden edessä, huomaat että sisäinen vuoropuhelusi on todella saanut uudenlaisen kulun. Ymmärrän myös, että olet innostunut ja ehkä malttamaton uuden elämän suhteen..
Väitän edelleen että tämän tiedän kokemuksesta, itsekin olen hiukan kurjasta kodista, ja ensitöikseni muutettuani teilasin kaiken mitä vanhemmat sanoivat, yhdessä vaiheessa soittelin äitilleni haastaakseni riitaa,että sain tehdä toisin. Nykyään pystyn juttelemaan äidille ja isälle provosoitumatta, siinä vaiheessa huomaan, että he jatkavat samaa rataa kun taas itse lopetan riitelyn siihen paikkaan. Ja taas tunnen itseni voittajaksi kun ikäänkuin pääsen kuvioista eroon. Enää en myöskään soittele äidille joka päivä tai tarraudu häneen. Hän on elämässäni, mutta ei automaattisesti ole minun mielestäni väärässä/oikeassa, vaan otan hänet ihmisenä.
Pidä vaan tuo asenteesi, mutta muista kehua itseäsi joka ikisestä asiasta, jonka teet oikein, siis ihan jokaisesta, vaikka ei yhtään huvittaisi. Aina kun onnistut, niin hyvä minä..taas onnistuin jee!!!! Niin alat luoda omia "hokemia". Aika simppeliä anyway! Hyviä viikonloppuja!
Kuules nyt. Ihmiset ovat välillä huonolla tuulella ja tympääntyvät pienen pienistäkin asioista joskus. Mielialathan vaihtelevat jokaisella eikä se tarkoita sitä, että henkinen kehitys olisi kyseisellä henkilöllä vielä pahasti kesken!
"Nyt kun olet omillasi, se vuoropuhelu elää väkisinkin sisälläsi jonka vanhemmat ovat luoneet"
On se kumma, ettet vieläkään ymmärtänyt aloitusviestiäni. EN SEURAA MISSÄÄN ASIASSA ÄITIÄNI.
Äitini esimerkiksi haluaisi, että jatkaisin opiskelua. En aio jatkaa. Äitini paheksuu jyrkästi alastonkuvia. Minä taas en. Äitini on sitä mieltä, että ihminen on joko eläin- ja lapsirakas tai ei kumpaakaan. Minä sanon, että naurettavaa! Äitini pitää duunareita ihmisarvoltaan vähäisempinä kuin korkeasti koulutettuja. Olen sen sijaan täysin eri mieltä asiasta.
Hokemia on siis kertynyt vuosien varrella paljon, mutta ajattelen nykyisin omilla aivoillani.
"Väitän edelleen että --- ...vaan otan hänet ihmisenä"
Hienoa, että sinulla on jotain sanottavaa elämästäsi etkä ole mikään kantaaottamaton tylsä tuppisuu. Mutta sen vain sanon, että jokaisella ihmisellä on oma tarinansa. En aio verrata itseäni muihin tällä palstalla kävijöihin ja päätellä heidän elämänkulustaan sen, mitä minulle on mahdollisesti tiedossa. Ei se vain toimi! Jokainen elämä on ainutlaatuisensa. Ihmiset kehittyvät eri tahdissa ja eri suuntiin, joten täytyy sanoa, että sinun elämänkerroistasi en "oppimisen kannalta" hyödy mitään! Mutta ihan kivahan näitä on lueskella... Ei siinä mitään.
No, tarkoitin kyllä vähän erilaista "vuoropuhelua" eli siis itsetunnon kannalta merkittävää. Viittaan siis siihen, josta jo esimerkin annoinkin, jos Sinua on esim. kotona haukuttu ja vaikka ihan rankaistu joka kerta kun olet epäonnistunut, niin aika herkästi sitä myös omillaan ollessaan, etenkin alkuvuosina, saattaa soimata itseään epäonnistumisista.
Tämäkin oli siis esimerkki.
Mutta erittäin hienoa, että nämä lainalaisuudet eivät Sinuun päde. Olet selvästikin aika hoksaavainen.
Hienoa sekin, että olet uskaltanut ottaa oikein härkää sarvista ja uhmata äitiäsi olemalla kaikesta eri mieltä. Toivottavasti et tee huonoja päätöksiä vain tekeäksesi omia päätöksiä ;) hyvää viikonalkua!
Minä en mitenkään pyri olemaan asioissa eri mieltä kuin äitini, vaan ajattelen ihan oikeasti asioista eri tavalla kuin äitini.
"No, tarkoitin kyllä vähän erilaista "vuoropuhelua" eli siis itsetunnon kannalta merkittävää."
Tuo ulkoilmaan meno -juttu ei liity kyllä mitenkään ihmisen itsetuntoon, vaan siihen, minkälainen mielikuva hänellä on ulkona olemisesta. Ei henkilön tarvi olla ihmisenä epävarma, jos hän uskoo, että ilma on petollinen ja raaka.
"Mutta erittäin hienoa, että nämä lainalaisuudet eivät Sinuun päde. Olet selvästikin aika hoksaavainen"
Noh, noh. Ei nyt ihan tällaiseen tarvitse alentua sentään.
Minua yleisestikin ottaen ärsyttää se, jos joku kertoo omasta elämästään opettavaiseen sävyyn. Elämänkerrat ovat yleensä aika kiehtovia, mutta asiasta menee kokonaan hohto, jos niistä tehdään "oppikappaleita" sen sijaan että ne kerrottaisiin rennossa meiningissä. Toisin sanoen, en halua mitään OPPIA sinun tai kenenkään muun elämästä tällä palstalle. Ilolla kyllä luen toisten elämänkertoja, mutta en niitä kuitenkaan aio verrata omaani! :)
Sheila hei, en ajatellut kommentoida tätä keskustelua, mut on pakko. Mieti vähän mitä kirjoittelet itse ja mitä sitten taas vastailet muille...!! Haloo, tyyppihän yrittää sanoa sulle jotain, mikä ei taas liity mitenkään elämien vertaamiseen tai muuhun, vaan on täyttä asiaa! Onnistuit ymmärtämään jopa esimerkit väärin..voi voi...
täältäpä näitä tusinaohjeita sitten sateleekin..ihan vaan luettavaksi, tottakai..
Mitä huonompi itsetunto on, sitä suurempi tarve tulee näyttää muille oman arvonsa suoriutumalla hyvin jostakin (esim. yrittämällä puhua fiksusti). Mutta mitä ehdottomammin vaatii jotakin asiaa itselleen, sitä suurempi riski on siinä epäonnistua. Se on vähän ikävää....
Huono itsetunto on siis umpikuja.
Mutta huonosta itsetunnosta voi myös päästä eroon! EI VAIN VÄLITÄ TURHANPÄIVÄISISTÄ.
Itse olen herkkänä ihmisenä yli-välittäjä. Voi kuinka monta kertaakaan olen toivonut sitä, että olisin kovempi.
Tämä on todella hupaisan kuuloista, mutta uskon itkuherkkyyteni johtuvan siitä, kun äitini suri odotusaikanani juuri menetettyä isäänsä. Odottavan äidin voimakkaat mielentilat vaikuttavat kuulemma syntyvään lapseen. Siksi minä nyt olenkin tällainen milteinpä SAIRAALLOISEN herkkä. Mutta yllättävän mukavana kääntöpuolena on se, että nauran myös aika helposti. Viime illalla sain kamalat naurut esimerkiksi. Tänään olen sen sijaan kyynelehtinyt julkisissa liikennevälineissä oikein olan takaa. Minkäs minä luonteelleni mahdan... Aika lapsenomainen olen. :/
tarkoittaa sitä, että toinen henkilö olisi kokenut muka täsmälleen samat asiat kuin minä. No, olen edelleen naiivisti sitä mieltä, että jokainen elämä on omansa. Ei ole kahta samanlaista elämänkertaa. Jos jollakin ihmisellä tuli itsenäistymisessä vielä myöhemmin mutkia matkaan ja matka oli hänen kohdallaan PITKÄ, en usko että se on yleinen lainalaisuus että näin kävisi kaikille.
Tykkään lukea toisten tarinoita, mutta en kuitenkaan KOE niitä lukiessa mitään. Itse oman elämäni koen ja siinä opin. Eivät toisten elämänkerralliset neuvot paljoa auta...
No joo. Tämä meni liian pitkäksi jankkaamiseksi osaltani.
Olen pahoillani, että raivostun "kokemuksesta kerron" -tyyppisistä lauseista. Se on mielestäni vain niin paljon asian kärjistämistä kuin voi olla.
Ainoastaan omia käsityksiäni...
Olen sitä mieltä, että kun ei välitä mistään mitään ja on ihan paatunut, ei voi olla ainakaan epävarma. Ei voi olla epävarma antamastaan kuvasta muille, koska ei yksinkertaisesti välitä!
Vietän liikaa aikaa näillä palstoilla ja tulen kiukkuiseksi ihan turhasta.
Juu, en lukenut kovinkaan tarkkaan. "tilanne saattaa potkaiseta takaisin aika lujaa". Niin, se SAATTAA.
Et sinä mitään ohjeitasi tyrkyttänyt, vaan minä vain ymmärsin väärin. Ja onko se sitä paitsi niin hirveän vakavaa, jos joku on kanssani täysin eri mieltä jostakin asiasta? Hehee. :D . Ei ole.
Kai sitten pelästyin sinun viestiäsi... Kun on sellaisen reilun vuoden ajan vuodattanut kyyneliään ahkeraan, tuntenut raivoa, toivottomuutta ynnä muuta, ja nyt tuntuu olo aikaisempaan nähden paremmalta (vapaammalta), niin kai tuo lause "tiedän kokemuksesta, että tilanne saattaa potkaiseta takaisin aika lujaa" kuulostaa aika karmaisevalta. ;D
...kai minullakin oli/on rakastava koti, käytännössäkin ehkä... En kyllä ole piitkään aikaan tuntenut oloani hyväksi "kotona", vasta oikeastaan kun muutin pois ymmärsin millainen vaikutus sillä oli minuun... :/
Kotilot saavat aikaan hirvittävää tuhoa puutarhassa. Espaniassa katselin isäntäperheen puutarhassa sattuneita kotilotuhoja, ja voin kertoa että kotiloilla on merkittävä vaikutus ihmisen elämään.
T.Pasi N
kaduttaa etten muuttanut heti pois kuin mahdollista. nyt on mieli ihan rajamaila. perusturvallisuus on elämästäni aina puuttunut. äidin asenne oli niin kammottavan ärsyttävä ja häiritsevä. omaa rauhaa ei ollut yhtään eikä mitään kunniotusta. teininä oli pilkkaa ja ivaa niin kotona kuin koulussa. kaveritkin tuolloin olivat aina vain juonimassa jotain "hauskoja" juttuja. ja myös minulla kaveri jonka kanssa roikuin pitkään ja kadun yhä että ikinä tavattiin.
kotona oli jatkuvaa häirintää jollain asioilla kun yrittää keskittyä johonkin muuhun, uhkailua, vähättelyä, arvostelua. aina neuvomassa huonoilla neuvoilla ja syöttämässä päähän ennakkoluuloja ja asenteita. tukea toki sai, mutta vain rahallista tukea, mikä yleensä tuli käytettyä päihtymiseen jotta voittaisin vaurioiutuneen itsetuntoni ja löytäisin seuraa. niin ei kuitenkaan käynyt mutta päihteet jäivät vahvaksi osaksi elämää. puhuminen kun oli vuosien mittaan käynyt vaikeaksi muutenkin, äidin kanssa puhuminen oli vieläkin vaativampaa, ainakin ilman kuulosuojaimia. äitiä ei tietenkään voinut kritisoida koska hänen reaktionsa olisi ollut kuitenkin se että hän pahoittaa mielensä ja jollain ihmeen tavalla onnistuisi aiheuttamaan siitä syyllisyydentunnetta.