Aika moni palstalla pyörivä on kertonut tutusta, joka on hakenut useita kertoja ja käynyt jopa yhden tai pari valmennuskursseiakin eikä silti ole päässyt. Olisiko jotakin teoriaa miksi niin on käynyt? Kaatuiko projekti fysiikan ja kemian ymmärtämisen vaikeuteen, paniikkiin kokeessa vaiko kenties kokeen tason ja oman osaamisen täydelliseen aliarviointiin?
Mikä mahtaa määrätä sen, että jotkut voisivat yrittää vaikka 23 kertaa eikä paikkaa silti tulisi. Onko toivottomia tapauksia ja millä heidät saisi suuntautumaan johonkin muualle?
Mikä mahtaa määrätä sen, että jotkut voisivat yrittää vaikka 23 kertaa eikä paikkaa silti tulisi. Onko toivottomia tapauksia ja millä heidät saisi suuntautumaan johonkin muualle?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tiedän erään tyypin, joka kävi vaikka kuinka monta kertaa, jotta pääsisi MUUNTOKOULUTUKSEEN. Kaikkein huvittavinta tässä on se, että hän lopulta jopa pääsi sinne. Muuntokoulutus on epätasa-arvoa lisäävä porsaanreikä.
puolelle, jos toistuvasti pyrkii samaan paikkaan, sinne kuitenkaan pääsemättä! Ei osata nähdä metsää puilta ja luullaan, että juuri tuo opinsuunta on minulle autuaaksitekevä asia. Ammatin arvostus menee kovin yksipuoliseksi, vaikka maailmassa on tarjolla työtä, jos jonkinlaista, joissa voit olla hyödyksi ihmiskunnalle jollain tavoin. En usko, että myöskään kyetään näkemään omia resursseja, eikä varsinkaan resurssien puutteita oikeassa valossa. On hyvä, että omia rajoja koetellaan jossain määrin, mutta jos se tuottaa kokoajan epäonnistumisia, eli rima on siis liian korkealla, on varsin tyhmää olla sokea omalle kyvyttömyydelleen jatkaa tuolla tiellä ...
No, itselläni oli samalla vuosikurssilla yksi tyyppi, joka pääsi sisään vasta 7. kerralla ja oli siinä välissä ehtinyt olla teekkarina ja rauhanturvaajana ja vaikka mitä duunia tekemään, oli lukenut myös lähihoitajaksi siinä sillä aikaa kun aina joka kevät haki lääkikseen. Pääsi sitten lopulta sisään ja valmistui hieman myöhässä 7. vuotena sisäänpääsystä lääkäriksi ja tietääkseni on tyytyväinen ja osaa hommansa. Tietysti siinä on se että on sitten 7 vuotta vanhempi kuin nuorimmat kurssilla mutta silti jaksoi mies kyllä käydä bileissä ja bailata fuksina. Minulla on ollut myös tyttöystävä, jonka kanssa asuin yhdessäkin muutaman vuoden, ennenkuin tuli ero, hänellä oli melko vahvasti tunne-elämältään epävakaaseen persoonallisuushäiriöön viittaavia piirteitä luonteessaan, no, kuitenkin, hänkin oli vasta 5. kerralla päässyt sisään lääkikseen, oli sitä ennen ehtinyt päästä kolmeen muuhun tiedekuntaan sisään, oli siis sitten lääketieteen kandidaatti, filosofian ylioppilas (kemia) ja ravitsemustieteen ylioppilas ainakin, en muista oliko hänellä vielä jonkin muunkin tiedekunnan opinto-oikeus Helsingin yliopistossa, mutta kuiteskin. Hänkin oli erittäin tyytyväinen että 5. kerralla pääsi sisään ja mikään muu ei ollut hyvä kuin lääkis ja tuleva lääkärin ura.
Itse ajattelin hakea kolme kertaa tosissani ja sen jälkeen alkaa pikku hiljaa keskittyä johonkin muuhun turvatakseni itselleni edes jonkun ammatin.
Jos homma kusee siinä, että jää aina puolen pisteen päähän siksi, että tekee jonkun tyhmän pikku mokan, niin kyllä sitten kannattaa yrittää uudelleenkin. Ja opetella siinä vuoden aikana hiukan huolellisemmaksi.
Jos taas saa toistuvasti tyyliin 20 pistettä eikä kerta kaikkiaan tunnu oppivan asioita, on turha hakata päätään seinään.
Jollekin kolme kertaa on ehdoton maksimi, toista taas kymmenenkään kertaa ei lannista.
Esimerkiksi oikeustieteellisen pääsykoekirjat ovat vaihetelevasti eri oikeudenaloilta, joten ihan hukkaan ei kirjojen kanssa vietetty aika mene, vaikka opiskelemaan ei pääsisikään.
Mitä vaikeampi on sisäänpääsy, sen paremmin olisi syytä huolehtia jostakin varasuunnitelmasta, siltä varalta ettei onnistu. Muutoin voi pudota tyhjän päälle.
Eräälle tuntemalleni nuorelle naiselle lääketieteellinen oli muodostunut pakkomielteeksi. Hän haki lukion jälkeen, mutta ei päässyt sisään. Hän tuli samaisena keväänä valituksi sairaanhoitajakouluun. Kuinka ollakaan, hän vain yritti vuodesta toiseen. Lopulta hän valmistui sairaanhoitajaksi, oli töissä vaadittavan ajan, haki ja pääsi lääkiksen muuntoon. Heh. Jälkikäteen hän on vielä sanonut, minulle, että kyllä kannatti sittenkin käydä se sairaanhoitajakoulu. Jokainen taaplaa tyylillään.
Tunsin erään heppulin, joka tuloksetta 7 kertaa hakenut. Minut mennen tulle päihitti kaikissa vaadituissa tiedoissa ja taidoissa, mutta ilmeisesti menee vaan niin lukkoon pääsykokeessa...
Toisaalta, tulisiko pääsykoetta noin paljon stressaavasta kaverista sitten hyvää lääkäriä, jossa kuitenkin stressaillaan ihmisten henkiä.
Tiä sit.
Onha näitä.
Syyt ovat varsin raadolliset: on ihmisiä, jotka yksinkertaisesti ovat pol. korr. ilmaistuna kognitiivisesti haasteellisia.
Tyhmiä ei kannata kouluttaa, ja ottaen huomioon millaista hiihtäjää jopa ennen nykyisiäkin kurssikokoja lääkiksessä opiskelee/i on päätään toistuvasti hakujärjestelmään hakkaava melko todennäköisesti tyhmä, tai ainakin siinä määrin oppimis- ja sopeutumiskyvytön, ettei hänellä välttämättä ole edellytyksiä menestyä lääkärin ammatissa.