Kaikki alko kun siirryin uuteen kouluun syksyllä. Tulin kouluun ihan uutena oppilaana tuntien ketään. Luokka missä olen on ollut jo 11 vuotta yhdessä.
Aloin vihata itseäni, syyttää itseäni ja haukkua itseäni. Välillä taas päivät menivät jotenkin. Olin aina väsynyt ja kiinnostus oli lopahtanut täysin, motivaatiokin joka urheilussa oli saatu oli kadonnut. Mietin kuolemaa ja kuinka pääsisin helpommalla täältä, niin ettei tarvitsisi enään porukoitten tai siskojen katsella mua.
Olen saanut kuunnella koko ikäni pikkusiskoni(15) lauseita, joissa hoetaan läskiä yms. Samoin isäni. - " Mee lenkille ! " minä : " en mee" isä: " no syytä olis! "
Kaikki vihamielisyydet alkoivat isän puolelta kun lopetin pelaamisen hyvässä jalkapallojoukkueessa. Sen jälkeen isääni on vähääkään kiinnostanut tekemiseni. Äiti ja isosisko yrittävät joskus lohdutella, älä nyt, isäs sukuun kuuluun tommonen. Tiedät sen varsin hyvin. Joo joo tiedän tiedän. Sun itkeminen ei säälitä mua, no arvaa haluaisinko itkee, mutta kun on niin paha olo.
Joka aamu kun pitäisi lähtee kouluun oksettaa ja väsyttää ja on muutenki helvetin paha olo.
Kenellekään en ole kertonut pahasta olostani, varsinkaan masennuksesta. Aina kaikista asioista riitelen äitini, isäni ja siskojeni kanssa. Kunnon sidettä en ole saanut pitkään aikaan. Mutta kun vain pystyisin sanomaan, että kaikki ei ole kunnossa mun päänsisällä. Äskönki äiti tuli sanoon mulle itkien, että ikinä en olis uskonu susta, että oot noin tommonen, en ikinä. Mikä suhun on tullu. Mut mä en vaan pysty sanoon mitään. Itken ja huudan vaan.
Huomenna sitten on joku helvetin keskustelu mun poissaoloista joita on kertynyt tän syyskuun aikana 100- tuntia. Miten mä pystyn sanoon huomenna opettajalle ja äidille, että miten mää voin käydä koulua ku joka päivä ajattelen vaan kuolemaa ja kuinka kaikki vihaa mua. En halua, että mua pidetään ihan lepsuna ja jos alan itkeenkin. Ehkä olis vielä tää päivä aikaa tehä jotain, ettei huomenna itteensä oliskaan..
kiitos jos jaksoitte lukea.
sanokaa jotain jos keksitte
- e
Aloin vihata itseäni, syyttää itseäni ja haukkua itseäni. Välillä taas päivät menivät jotenkin. Olin aina väsynyt ja kiinnostus oli lopahtanut täysin, motivaatiokin joka urheilussa oli saatu oli kadonnut. Mietin kuolemaa ja kuinka pääsisin helpommalla täältä, niin ettei tarvitsisi enään porukoitten tai siskojen katsella mua.
Olen saanut kuunnella koko ikäni pikkusiskoni(15) lauseita, joissa hoetaan läskiä yms. Samoin isäni. - " Mee lenkille ! " minä : " en mee" isä: " no syytä olis! "
Kaikki vihamielisyydet alkoivat isän puolelta kun lopetin pelaamisen hyvässä jalkapallojoukkueessa. Sen jälkeen isääni on vähääkään kiinnostanut tekemiseni. Äiti ja isosisko yrittävät joskus lohdutella, älä nyt, isäs sukuun kuuluun tommonen. Tiedät sen varsin hyvin. Joo joo tiedän tiedän. Sun itkeminen ei säälitä mua, no arvaa haluaisinko itkee, mutta kun on niin paha olo.
Joka aamu kun pitäisi lähtee kouluun oksettaa ja väsyttää ja on muutenki helvetin paha olo.
Kenellekään en ole kertonut pahasta olostani, varsinkaan masennuksesta. Aina kaikista asioista riitelen äitini, isäni ja siskojeni kanssa. Kunnon sidettä en ole saanut pitkään aikaan. Mutta kun vain pystyisin sanomaan, että kaikki ei ole kunnossa mun päänsisällä. Äskönki äiti tuli sanoon mulle itkien, että ikinä en olis uskonu susta, että oot noin tommonen, en ikinä. Mikä suhun on tullu. Mut mä en vaan pysty sanoon mitään. Itken ja huudan vaan.
Huomenna sitten on joku helvetin keskustelu mun poissaoloista joita on kertynyt tän syyskuun aikana 100- tuntia. Miten mä pystyn sanoon huomenna opettajalle ja äidille, että miten mää voin käydä koulua ku joka päivä ajattelen vaan kuolemaa ja kuinka kaikki vihaa mua. En halua, että mua pidetään ihan lepsuna ja jos alan itkeenkin. Ehkä olis vielä tää päivä aikaa tehä jotain, ettei huomenna itteensä oliskaan..
kiitos jos jaksoitte lukea.
sanokaa jotain jos keksitte
- e
Vastaukset 1
Vanhimmat
jotta toi koulunvaihtaminen on tän kaiken aikaan
saanut eli vähemmästäkin stressaantuu ja tulee
noita paha olo, oksennus kohtauksia. Kyllä ainakin opettajan pitäisi tajuta mitä koulun vaihtaminen voi oppilaalle tehdä!
Jos ei ymmärrävät niin mene terveydenhoitajalle ja kerro siellä ongelmistasi, saat ohjeet mihin
seuraavaksi. Toivoisin kyllä, että oma äitisi ymmärtäisi asian ja haluaisi auttaa Sua.
Jos et pysty sanomaan, niin kirjoita vaikka paperille olotilasi ja oma mielipiteesi niiden synnystä. Mikä näihin nykyajan vanhempiin on mennyt, kun eivät huomaa lastensa "pahoinvointia"
vaikka ihan yleisesti on tiedossa, että lasten/nuorten psyykeongelmat lisääntynyt ja hoitoonkin pitkät jonot!
Jos huomenna itkettää, niin itke vaan silloin Sun ongelmasi ehkä otetaan tosissaan. Itku saa ihmisissä aina jonkilaisen reaktion eli Sun tapauksessa toivottavasti positiivisen tuloksen ja
apua löytyy!