Kirja -arvio
Goffman, Erwing: Minuuden riistäjät - tutkielma totaalisista laitoksista. Kustantanut Marraskuun liike vuonna 1969.
Kirja käsittelee mielisairaaloiden (vast) arkitodellisuutta lähinnä asukin, mutta myös henkilökunnan kannalta. Kirja on hyvin nimetty, vaikka aluksi lukijaa hämmentää se, että kirjassa käsitellään kaikkia totaalisia laitoksia yhtäaikaa, vaikka ne eroavat todelliselta luonteeltaan, varsinkin asukin kannalta, oleellisesti toisistaan. Määritelmä täyttää laajan ja kirjavan joukon laitoksia armeijasta ja laivasta mielisairaaloihin asti. Erot kyllä kerrotaan kirjassa jäljempänä osuvasti ja rehellisesti. Se oleellisin ero erityyppisten laitosten välillä on pakkoauttaminen, joka on sosiaalisysteemin tapa kiusata kansalaisiaan.
Kirjan suurin saavutus on se ettei se haksahda psykologisointiin, ainakaan kovin paljon. Parhaiten totuuden näkee ilman minkäänlaisia suomuja silmillään. Psykologia on ismi (mielipide, uskomus, näkemys) jonka sosiaalisysteemi on tuottanut omilla ehdoillaan omiin tarpeisiinsa. Sosiaalisysteemi on se virastojen ja viranomaisten verkosto, joka omasta mielestään tietää kansalaista paremmin mikä on hänelle itselleen hyväksi. Kaksi viimeistä määritelmää on itse keksimiäni.
Kirjassa mielisairaalan henkilökuntaa pidetään liian rehellisinä, varsinkin sivulla 125: "Uskoisin että suurin osa sairaskertomuksen (häpeällisistä) tiedoista ovat aika todenmukaisia". En usko. Pakkoauttajilla on taipumus kirjata pahansuopa, jopa täysin perätön, juoru ehdottomaksi tosiasiaksi, jonka perusteella toimenpiteet tehdään. Juoru voi olla jopa ristiriidassa korkeimman oikeuden päätöksen kanssa. Yleensä he uskovat sitä maallikkoa jonka yhteiskunnallinen asema on kaikkein korkein. Kun potilas on jo sairaalassa, heitä ei kiinnosta totuus, vaan pahansuopuus, koska sillä haetaan oikeutusta pakkoauttamiselle. Psykologilla ei ole (poliisin, syyttäjän tai tuomarin) ammattitaitoa totuuden etsimiseen.
Kirja kuvaa varsin todenmukaisesti mielisairaaloiden (vast.) arkitodellisuutta ja hoitomenetelmiä varsin keskeisen seikan, minuuden riistämisen, kannalta. Alussa on lähes systemaattinen kuvaus laitosväkivallan eri muodoista sekä siitä miten asukit puolustautuvat siltä. Unohtamatta tietenkään potilaiden ja henkilökunnan välistä syvää kuilua, syvää vihaa ja epäluottamusta. Esimerkit on otettu amerikkalaisista mielisairaaloista mutta ne pätevät varsin hyvin myös suomalaisiin mielisairaaloihin. Karmeaa luettavaa.
Selviytymiskeinoista mainitaan sivulla 50 mm. seuraavaa "Jotkut asukit voivat katsoa hyväksi uhmata laitoksen sääntöjä juuri ennen vapautumistaan, että he saisivat tahdostaan näennäisesti riippumattoman syyn tuomionsa pidentämiseen". Merkillinen tulkinta, ehkäpä psykologin suusta. Tuomio voi tarkoittaa myös laitoshoitoa. Uhma on henkisen vapauden tavoittelua, jolla on laitoksessa omat riskinsä, nimittäin vähien oikeuksien menetys. Kun asukki arvelee että laitosaika jokatapauksessa loppuu pian, ei oikeuksien menettämisellä ole suurta merkitystä. Juuri tämän estämiseksi mielisairaalahoito kestää määrättömän ajan ja loppuu yllättäen.
Kirjassa väitetään myös että laitoksen, varsinkin mielisairaalan, normeihin sopeutuminen olisi yhteydessä oikeuksien saamiseen ja sieltä poispääsyyn. Mahtaakohan olla totta? Kriittisellä hetkellä tulee kuitenkin aina "yllättäen" joku este, joka virallisesti on "kielteinen muutos potilaan tilassa". Tätä nöyryyttämisen ja alistamisen tapaa sanoisin oravanpyöräksi. Näin laitosvastaiseen toimintaan muuten purkautuva henkinen energia "runkataan kuiviin". Jotta oravanpyörä voisi pyöriä, tulee asukin luottaa siihen ainakin jossain määrin. Äärimmäisessä hädässä (mielisairaalassa) asukki tietysti tarttuu siihen viimeiseen oljenkorteen.
Asukki syyllistetään kohtaloonsa jotta hänen vihansa ei purkautuisi henkilökuntaan, vaan sisään päin. Inhimillisistä seurauksista ei tietenkään piitata. Todellisen syyn ei tarvitse mitenkään liittyä asukkiin tai edes tapahtumiin laitoksessa, asukki vain on "elinkautisosastolla" tai kyse on jostain asukille läheisen ihmisen (sinänsä täysin hyväksyttävästä) toiminnasta jonka virallinen systeemi kokee vastenmielisenä ja näin kostaa sen sivullisten kautta. Asukin kautta kostetaan erityisesti silloin jos hän on alaikäinen. Toki laitokset myös työllistävät itseään.
Kirjassa kerrotaan että mielisairaalan "vuotuisjuhlien" tarkoitus on vain pitää sairaalan julkisivua yllä todistelemalla sitä mikä ei ole totta.
Kirjan loppupuolella kuvataan "Mielisairaalapotilaan moraalinen ura" melko tarkasti, osuvasti ja rehellisesti. Tässä moraalisella uralla tarkoitetaan asennemaailmaa ja sen muutoksia. Kuvaus pätee jossain määrin myös lastenkoteihin, kasvatuslaitoksiin ja koulukoteihin. Kiitosta ansaitsee myös sosiaalisysteemin ja omaisten petollisuuden ja julmuuden osuva kuvaus, miten potilas siihen suhtautuu ja miten suhtautuminen psykologisoidaan.
Kirjan kieliasua haittaa hieman tutkijoiden käyttämä "munkkilatina" ja se että osa tekstistä on laitettu lähdeluettelon sekaan. Muutoin teksti on lyhyttä, ytimekästä, selkeää ja asiallista. Kirjassa vältetään taitavasti räikeitten sanojen käyttöä suorilla tarkoilla havainnoilla. Henkilökuntaa sanotaan tyranneiksi vain kerran kirjan keskipaikkeilla.
Kirja on hyvä vastapaino sosiaalisysteemin virallisille "tutkimuksille", joita sanomalehdet on täynänsä. Suosittelen jokaiselle sosiaalisysteemin kanssa tekemisiin joutuneelle tai sen uhkaamalle.
Goffman, Erwing: Minuuden riistäjät - tutkielma totaalisista laitoksista. Kustantanut Marraskuun liike vuonna 1969.
Kirja käsittelee mielisairaaloiden (vast) arkitodellisuutta lähinnä asukin, mutta myös henkilökunnan kannalta. Kirja on hyvin nimetty, vaikka aluksi lukijaa hämmentää se, että kirjassa käsitellään kaikkia totaalisia laitoksia yhtäaikaa, vaikka ne eroavat todelliselta luonteeltaan, varsinkin asukin kannalta, oleellisesti toisistaan. Määritelmä täyttää laajan ja kirjavan joukon laitoksia armeijasta ja laivasta mielisairaaloihin asti. Erot kyllä kerrotaan kirjassa jäljempänä osuvasti ja rehellisesti. Se oleellisin ero erityyppisten laitosten välillä on pakkoauttaminen, joka on sosiaalisysteemin tapa kiusata kansalaisiaan.
Kirjan suurin saavutus on se ettei se haksahda psykologisointiin, ainakaan kovin paljon. Parhaiten totuuden näkee ilman minkäänlaisia suomuja silmillään. Psykologia on ismi (mielipide, uskomus, näkemys) jonka sosiaalisysteemi on tuottanut omilla ehdoillaan omiin tarpeisiinsa. Sosiaalisysteemi on se virastojen ja viranomaisten verkosto, joka omasta mielestään tietää kansalaista paremmin mikä on hänelle itselleen hyväksi. Kaksi viimeistä määritelmää on itse keksimiäni.
Kirjassa mielisairaalan henkilökuntaa pidetään liian rehellisinä, varsinkin sivulla 125: "Uskoisin että suurin osa sairaskertomuksen (häpeällisistä) tiedoista ovat aika todenmukaisia". En usko. Pakkoauttajilla on taipumus kirjata pahansuopa, jopa täysin perätön, juoru ehdottomaksi tosiasiaksi, jonka perusteella toimenpiteet tehdään. Juoru voi olla jopa ristiriidassa korkeimman oikeuden päätöksen kanssa. Yleensä he uskovat sitä maallikkoa jonka yhteiskunnallinen asema on kaikkein korkein. Kun potilas on jo sairaalassa, heitä ei kiinnosta totuus, vaan pahansuopuus, koska sillä haetaan oikeutusta pakkoauttamiselle. Psykologilla ei ole (poliisin, syyttäjän tai tuomarin) ammattitaitoa totuuden etsimiseen.
Kirja kuvaa varsin todenmukaisesti mielisairaaloiden (vast.) arkitodellisuutta ja hoitomenetelmiä varsin keskeisen seikan, minuuden riistämisen, kannalta. Alussa on lähes systemaattinen kuvaus laitosväkivallan eri muodoista sekä siitä miten asukit puolustautuvat siltä. Unohtamatta tietenkään potilaiden ja henkilökunnan välistä syvää kuilua, syvää vihaa ja epäluottamusta. Esimerkit on otettu amerikkalaisista mielisairaaloista mutta ne pätevät varsin hyvin myös suomalaisiin mielisairaaloihin. Karmeaa luettavaa.
Selviytymiskeinoista mainitaan sivulla 50 mm. seuraavaa "Jotkut asukit voivat katsoa hyväksi uhmata laitoksen sääntöjä juuri ennen vapautumistaan, että he saisivat tahdostaan näennäisesti riippumattoman syyn tuomionsa pidentämiseen". Merkillinen tulkinta, ehkäpä psykologin suusta. Tuomio voi tarkoittaa myös laitoshoitoa. Uhma on henkisen vapauden tavoittelua, jolla on laitoksessa omat riskinsä, nimittäin vähien oikeuksien menetys. Kun asukki arvelee että laitosaika jokatapauksessa loppuu pian, ei oikeuksien menettämisellä ole suurta merkitystä. Juuri tämän estämiseksi mielisairaalahoito kestää määrättömän ajan ja loppuu yllättäen.
Kirjassa väitetään myös että laitoksen, varsinkin mielisairaalan, normeihin sopeutuminen olisi yhteydessä oikeuksien saamiseen ja sieltä poispääsyyn. Mahtaakohan olla totta? Kriittisellä hetkellä tulee kuitenkin aina "yllättäen" joku este, joka virallisesti on "kielteinen muutos potilaan tilassa". Tätä nöyryyttämisen ja alistamisen tapaa sanoisin oravanpyöräksi. Näin laitosvastaiseen toimintaan muuten purkautuva henkinen energia "runkataan kuiviin". Jotta oravanpyörä voisi pyöriä, tulee asukin luottaa siihen ainakin jossain määrin. Äärimmäisessä hädässä (mielisairaalassa) asukki tietysti tarttuu siihen viimeiseen oljenkorteen.
Asukki syyllistetään kohtaloonsa jotta hänen vihansa ei purkautuisi henkilökuntaan, vaan sisään päin. Inhimillisistä seurauksista ei tietenkään piitata. Todellisen syyn ei tarvitse mitenkään liittyä asukkiin tai edes tapahtumiin laitoksessa, asukki vain on "elinkautisosastolla" tai kyse on jostain asukille läheisen ihmisen (sinänsä täysin hyväksyttävästä) toiminnasta jonka virallinen systeemi kokee vastenmielisenä ja näin kostaa sen sivullisten kautta. Asukin kautta kostetaan erityisesti silloin jos hän on alaikäinen. Toki laitokset myös työllistävät itseään.
Kirjassa kerrotaan että mielisairaalan "vuotuisjuhlien" tarkoitus on vain pitää sairaalan julkisivua yllä todistelemalla sitä mikä ei ole totta.
Kirjan loppupuolella kuvataan "Mielisairaalapotilaan moraalinen ura" melko tarkasti, osuvasti ja rehellisesti. Tässä moraalisella uralla tarkoitetaan asennemaailmaa ja sen muutoksia. Kuvaus pätee jossain määrin myös lastenkoteihin, kasvatuslaitoksiin ja koulukoteihin. Kiitosta ansaitsee myös sosiaalisysteemin ja omaisten petollisuuden ja julmuuden osuva kuvaus, miten potilas siihen suhtautuu ja miten suhtautuminen psykologisoidaan.
Kirjan kieliasua haittaa hieman tutkijoiden käyttämä "munkkilatina" ja se että osa tekstistä on laitettu lähdeluettelon sekaan. Muutoin teksti on lyhyttä, ytimekästä, selkeää ja asiallista. Kirjassa vältetään taitavasti räikeitten sanojen käyttöä suorilla tarkoilla havainnoilla. Henkilökuntaa sanotaan tyranneiksi vain kerran kirjan keskipaikkeilla.
Kirja on hyvä vastapaino sosiaalisysteemin virallisille "tutkimuksille", joita sanomalehdet on täynänsä. Suosittelen jokaiselle sosiaalisysteemin kanssa tekemisiin joutuneelle tai sen uhkaamalle.
Vastaukset 1
Vanhimmat
mikä lie käenpesä, silloin aikonaan kun vielä sai valtiota kritisoida - tosin eihän täällä se käynyt päinsä silloinkaan. Antoi hyvin siloitellun ja pehmoisen kuvan laitoksista.