...Miten selitätte kaksi ja kolme vuotiaille sijaislapsille kun he alussa tulevat teille kun he kysyvät missä äiti ja isi on?Kun on se niin sanottu "kuherkuukausi" jolloin lapsen tottumiseksi vanhemmilla on tapaamis rajoitus noin kuukauden ja ennen sitä lapset ovat saaneet tavata vanhempiaan laitoksessa monta kertaa viikossa.
Kolmi vuotias poikani osasi jo laitoksessa kysyä sydäntä särkevästi et miksi lähette?Ottakaa mukaan...yms.itkuisena.
Kolmi vuotias poikani osasi jo laitoksessa kysyä sydäntä särkevästi et miksi lähette?Ottakaa mukaan...yms.itkuisena.
Vastaukset 14
Vanhimmat
itkettiin sitä elämän kurjuutta ja en ymmärrä vieläkään miten vanhemmat voivat olla julmia.
Sanon kolmivuotiaalle kolmivuotiaan tasolla totuuden niin mitenkä?? juuri niin kuin se on.
Äiti lähti ja ehkä tulee taas. Isä meni kavereitten kans ja tulee taas kun ehtii.
Mennään mekin nyt ulos nauttimaan sateesta.
Ja lapsi onellisena touhuaa vaatteet päälleen.
Miten suloinen hetki meillä.
Ei me puhuta äidistä ei isästä, puhutaan siitä mikä on lähellä tässä ja nyt.
Kyllä se menee hyvin noin pienillä jos ei ole joitakin vakavia traumoja tai ADHD, FAS-; FAE- syndromia ym.
..muisti tuolla lasten psygiatrisessa ja tiedän sen itekkin.
Lapseni on tulleet äitiin tuossa suhteessa koska minäkin muistan asioita jo kaksi vuotiaasta asti....ihan ihania asioita, ei mitään traumoja.
Siksi minua hirvittää kun lapseni ei tule koskaan unohtamaan äitiä ja sitä et äidin kanssa oli ihanaa ja sitten tästä saa pysyvän trauman kun kukaan ei osaa lohdutta varsinkin kun lapset yleistetään just tolla et lapsihan unohtaa yms.
Minun lapsi ei tule koskaan unohtaan.........ja kärsii.
julmuutta? Kyllä sanansa voi valita toisinkin.
En usko kovin monen vanhemman olevan rakkaudeton lastaan kohtaan, vaikka hän ei ole sitä aikuisen tavalla vastuullisesti pystynyt osoittamaankaan. 'Äiti lähti ja tulee EHKÄ taas' ei varmasti ole paras tapa ilmaista asia 3-vuotiaalle.
Minä sanoisin sen jotenkin näin: En tiedä, miksi äiti lähti, enempää en asiasta tiedä. Mutta uskon hänen rakastavansa sinua ja olevan pahoillaan siitä, että ei voinut tulla takaisin. Jos hän joskus saa asiansa järjestykseen, voitte varmaan olla taas yhdessä enemmän. Mutta nyt meillä on hyvä tässä näin, minulla on asiat järjestyksessä, minun ei tarvitse lähteä ja voin olla sinun luonasi. Ja nyt mennään ulos ja tehdään vaikka lumiukko.
Aivan samoin asiat voi esittää ADHD- tai vaikka As-lapselle, ei heidän älykkyydessään ole mitään puutteita asioiden ymmärtämiselle siinä kuin tavallisella lapsella, monesti päinvastoin. FAS- ja FAE-lapsiin en ole perehtynyt, mutta hoitajalla on varmaan tarkemmat tutkimustulokset heidän kehitystasostaan.
että mielisairas päättäjä on määrännyt niin, kun hän kysyi että miksi äiti ajetaan pois. lapsi ymmärtää kyllä. Hän on onnellinen edes niistä käynneistä jotka sallitaan.
On pakko tunnustaa, että olen valehdellut lapselle tässä tilanteessa. Tosin vain yhdelle lapselle, sillä vain yksi meille sijoitetuista lapsista oli siinä iässä, että hänelle oli parempi valehdella.
Muiden lasten kohdalla oli kyse siitä, että heillä oli ikää tarpeeksi käydä asiasta asiallinen keskustelu tai sitten vanhemmat olivat tuomassa lasta kotiimme ja hyvästellessään kertoivat itse, koska seuraavan kerran tavataan.
Kerroin, että äiti ei juuri nyt pääse sinua tapaamaan, mutta muutaman viikon päästä hän tulee käymään. Kuten oli sovitu.
Ei valehteleminen hauskaa ole eikä sitä kovin usein tapahdu, mutta käsi sydämellä voin sanoa, että aina kun olen lasten biologisista vanhemmista lapsille valehdellut on tarina ollut vanhemman kannalta positiivisempi kuin totuus.
Ne ovat olleet mielestäni valkoisia valheita ja myöhemmin asiat on käyt lasten kanssa läpi kun ymmärrystä ja tilannetajua on kehittynyt lisää.
Enkä koe tehneeni väärin. Ja jos olenkin, olen tehnyt sen lasta suojellakseni.
edes alkeita opeteta? Ymmärsinkö oikein, että lapset ovat teillä vasta ensimmäistä kuukautta. Kun 2 ja 3-vuotiaat kysyvät, että missä äiti ja isi on, se tarkoittaa sitä, että yrittää kertoa, että he kaipaavat vanhempiaan. Eivät edes odota mitään infoa vanhempien olinpaikastak, vaan sanovat, että mulla on ikävä ja missä ne on, kun haluaisin nähdä.
Tuollaisessa tilanteessa, kun lapsi itse tekee alotteen, on tosi hyvä tarttua siihen tunteeseen, mitä lapsi yrittää tuoda esiin, eikä missään tapauksessa saa kääntää lapsen huomiota muualle vain siksi, että se itseä ahdistaa.
Kysyisin lapselta, että onko sulla jo kova ikävä ja sanoisin, että ymmärrän oikein hyvin, kun aikaisemmin näki vanhempia usein ja nyt on pitkä väli ja auttaisin lasta puhumaan tunteistaan. Niillä pienillä raukoilla myllertää nyt kaikki siellä päässä. Miksi vanhemmat ei tule? Ovatko hylänneet meidät kokonaan? Eikö ne enää rakasta? Onko niille sattunut jotain? Miten ne nyt pärjää jne? Lasta pitää auttaa käsittelemään sitä surua ja purkamaan sitä puhumalla ulos. Kysyisin lapselta, että oletko kovin surullinen ja kertoisin, ettei tarvitse esittää reipasta. Jos on niin surullinen, että ihan itkettää, niin kyllä saa itkeä ihan rauhassa kaikki surut pois. Sitten rauhottelisin lapsia kertomalla, että vanhemmat kyllä tulee, sitten kun mahdollista. Kertoisin, että vanhemmillakin on kova ikävä teitä, mutta muuten heillä ei ole mitään hätää.
Kokemuksesta tiedän, että vaikka on kysymyksessä noinkin pienet lapset, niin he osaavat jo olla huolissaan vanhemmistaan. Meilläkin 2 ja 3 vuotiaat totesivat, että meillä on nyt niin hyvä täällä ja vielä kun sais äidinkin tänne turvaan, niin sitten olisi tosi hyvin.
Yleisestikin, olen sitä mieltä, että silloin kun on tunteista kysymys, oli sitten lapsen tai aikuisen, niin pitäisi käsitellä se tunnetila sellaisenaan. Eli surut pitää surra pois ja kanssaihmisten pitää antaa siihen mahdollisuus ja lupa. Ei saa yrittää kääntää huomiota muualle esim. lastenkin kohdalla turvaudutaan antamaan jotain hyvää syömistä tai muuta toimintaa joka vie hetkeksi ajatukset pois ikävistä asioista. Mutta, mutta kyllähän se pitäisi olla kaikille selvää, ettei surusta ja huolista pääse eroon syömllä sen enempää kuin juomallakaan. Sillä vain opetetaan lapsille pienestä pitäen malli, jossa ikävät tunteet yritetään hukuttaa johonkin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Se käyttäytymismalli sitten seuraa ihmistä lopun elämää. Ensin otetaan karkkia pahaan oloon ja sitten isompana siirrytään kovempiin aineisiin, millä turruttaa itsensä edes hetkeksi. Eli opeta ja rohkaise lapsia puhumaan asioista niin kuin ne on ja anna lupa puhua ikävästä ja muista tunteista. Se nimenomaa auttaa lasta sopeutumisessa teille, jos hän tuntee, että hänet hyväksytään kaikkine tunteineen eikä mitään tarvitse peitellä, eikä esittää muuta kuin miltä tuntuu. Opeta lapsia olemaan rehellisiä omille tunteilleen. Tuollaiset "lumiukkoteoriat" opettavat vain pakenemaan ja unohtamaan todelliset tunteet ja lapsi kyllä oppii äkkiä huomaamaan mistä ei sovi puhua, eli juuri siitä mikä olisi itselle kaikkein tärkeintä.
Tämän halusin sinulle tuoreelle sij.äidille sanoa.
Tämä kaikki perustuu elämäni aikaiseen kokemukseen.
Tälle ei ole haettu pohjaa oppikirjoista tai tieteellisistä tutkimuksista, perustuu täysin omaan päättelyyn. Sij.äitinä olen ollut pian 15-vuotta. Minulla on kaksi omaa ja kaksi lapsenlasta.
Ihmettelen muuten vielä tota, että onko niin, että vanhemmat kyllä tapaisivat lapsia, mutta heillä on joku ihme karenssi? Minusta kuukausi noin pienille lapsille yhtäkkiä erossa vanhemmista on tosi pitkä aika. Mitä se palvelee? Kyllä ne lapset teille asettuu ja vielä paremmin jos omat vanhemmat tukevat heitä siinä. Antavat lasten ymmärtää, että ovat onnellisia, kun lapsilla on nyt paremmat oltavat jne.
Sanoisin vielä, että kyllä lapset kaipaavat vanhempiaan aina jollain tasolla, vaikka ne olisi minkälaisia. Eivät ehkä kehtaa tai uskalla sitä teille muille kertoa, mutta ei ne kokonaan vanhempiaan unohda. Lapset eivät kaipaa niitä kotioloja eikä sekoilevaa vanhempaa, mutta kaipaavat sellaista, mitä toivoisivat vanhempiensa olevan tai mitä ehkä joskus ovat olleet.
Raskastahan se on pienille, kun joutuvat olemaan vieraskoreita iloisia lumiukontekijöitä salaten kielletyt tunteet, kielletyt kysymykset ja kielletyn ikävän.
Hei Amalia ja kiitos kirjoituksestasi. Olen ollut sijaisäitinä v.89 ja ns. käsieni kautta on kulkenut 21 lasta. Ovat olleet vuosia, tai viikoja meillä. Pienin oli tullessan alle 1 v. ikäinen. Ohjeesi käy hyvin kaikille sijaisäideille. Lapset ovat tosiaan huolissaan vanhemmistaan, jos heistä ei kuulu mitään. Pitää olla avoin ja rehellinen lapsille, tietysti suhteuttaa asioiden kertominen heidän ikäänsä. Jos itse tietää jotain äidistä tai isastä on hyvä kertoa lapsille. Lapsen on parempi kuulla edes jotain. Kun ei mitään kuulu lasta pelottaa, että on tapahtunut jotain ikävää. Yksi sijoitettu sanoi yksi uusivuosi. Meillä on kivaa, mutta onko kaikilla kivaa. Mitähän äidille kuuluu? Satutti, kun niin pieni murehti niin isoja asioita. Kaikille bioäidille ja isille haluankin sanoa. Lapsesi haluaa tietää mitä sinulle kuuluu. Kirjoita, soita, tekstaa ihan miten vaan. Pääasia, kun pidät yhteyttä.
viestin haluaisin myös välittää kaikille vanhemmille. Olen huomannut, että lapset ihan kuin kärsisivät huonoa omaatuntoa, kun heillä on asiat hyvin, mutta ajattelevat, että jos ei vanhemmilla mene hyvin, niin eivät hekään voi nauttia täysillä hyvästä olostaan. Se joka sanoo, ettei lapsi ikävöi vanhempiaan, eikä vanhemmista edes puhuta kertoo siitä, että on viestinyt lapselle, ettei pidä siitä, että lapsi ikävöi vanhempiaan, kun on nyt kerran päässyt niin hyvään kotiin. Sitä ei tarvitse suoraan sanoa, lapset kyllä huomaavat jos aikuiset menevät jotenkin lukkoon, tai vaihtavat sujuvasti puheenaihetta. Pari kertaa ehkä yrittävät, mutta siihen se sitten jää. He sitten vaan eivät puhu asioista ja ikävöivät hiljaa itsekseen.
..pitää yhteyttä!Vaikka ei ole mitään syytä siihen rajoitukseen. Aina vaan lapsen etu hoetaan ja syytä ei tule.
Siis olisi mahdollisimman paljon lapsensa kanssa mutta sosku sanooEI!EI!
Sitten vielä pitäs valehdella lapselle, et ei äiti kykene tapaan ja äiti on huono(siis tämmösiä ohjeita olen saanut kiristys keinona käytetty totaalista lasten luona käynti kieltoa.)
Haluasin sanoo, et tätit ei anna käydä, koska ne luulee...jotain!
ollut kysymys jostain sopeuttamisteoriasta, kun lapset ovat vasta muuttaneet perheeseen. En ymmärrä kuukauden eroa vanhemmista noin pienillä lapsilla, kun päiväkin on niille jo tosi pitkä aika. Yritetäänkö sillä sopeuttaa lapset kokonaan eroon vanhemmistaan ja päinvastoin. Mielestäni on lasten edun mukaista huomata, että yhteys vanhempiin ei ole katkennut, eikä tarvitse olla huolissaan vanhemmistaan. Siten lapsi voi paremmin keskittyä siihen omaan sopeutumiseensa, kun ei tarvitse olla huolissaan. Ei tietenkään ole perheessä mahdollista järjestää noita tapaamisia samalla tavalla, kuin laitoksessa, mutta joku tolkku pitäisi olla. Eikö vanhemmat saa edes soittaa lapsilleen ja rauhotella heitä sillä tavoin??
meillä huostaanotto suoritettiin kiireellisenä illala kotoa nukkumasta kaikessa rauhassa, poliisit haki pelottavlla äkkirynnäköllä oven läpi, kun en avannut ovea liukkaasti. minua pahoinpideltiin miehen sukulaisten toimesta lapsen nähden,jotka olivat siis huostaanotattaneet lapseni, ja poliisi taas vei lapsentoisen kerran kahden päivän sisällä, huusipa vielä 4-vuotiaalle lapselleni. lastenkoti määäräsi tapaamisrajoitukset vaikka näkivät että lapsi oli täysin traumatisoitu... isä sai käydä vapaasti ja viedä lasta minne halusi...lapsi rupesi kyselemään miksi äiti ajetaan pois, miksi hän on vankilassa... mit vastaat kun ohjeet on annettu: isää ja hänen sukulaisia ei saa mainita, kotiutusta ei saa luvata, lasta ei olisi saanjut puolustaa vaan olisi pitänyt höykyttää kun jäljitteli isän ja isoisähn käytöstä eli hyökkäilyä naisten kimppuun..ellei olisi itselle tapahtunut en edes uskoisi että Suomessa on tällaista!tämän saa vapasti julkaista.
siis huom lasta ei viety edes pois paikasta jossa häntä ja mua oli pahoinpidelty vaan poliisi pakotti hänet jäämään sinne ja ajoi minut pois! suomalaisella sossulla on aivot jäässä, ja pahasti!
jos lapsia kohdeltaisiin asiallisesti ja vanhempia kunnioittavast, mikä rangaistus se nyt olisi, höh! kyllä itseään kunnioittava sosiaalitoimi rangaistusmetodit tuntee!