Isäni ei ole koskaan oikein osannut arvostaa opiskelua. Ei se mitään, koska tiedän, että hän vain on sellainen jäärä. Ottaa vain päähän, kun hän ei pidä yliopisto-opiskelua minään.
Ei ole oikein edes mukava tulla käymään kotona, kun isä haluaa joka viikonloppu jollain tavalla kostaa sen, että muka laiskottelen viikot aina opiskelupaikkakunnalla ja tulen viikonlopuksi kotiin, koska ennen viihdyin siellä. Eli varmasti minulle löytyy viikonlopuksi puunsahausta ja milloin mitäkin hommaa. On kuulemma hyvä, että aivot näin lepäävät. Tuntuu vain, että olen välillä niin poikki, että tekisi mieli nukkua koko viikonloppu.
Alussa hän kannusti minua opiskelemaan. Lukiostakaan hän ei koskaan valittanut, kunhan vain olin valmis uhraamaan illat ja viikonloput hänen järjestämilleen töille. Yliopistoa hän ei vain voi jostain syystä sietää. Hokee vain aina, että kyllä ne näytöt annetaan jossain muualla kun siellä yliopistolla. Itseäni tuo välillä lähinnä ärsyttää, mutta yritän vain ajatella, että opiskelen itseäni varten.
En yksinkertaisesti jaksa olla enää mieliksi. On vain niin mukava tulla kotiin katsomaan viikonlopuksi. En vain voi sietää sitä piikittelyä, kun haluaisin kerrankin nukkua pitkään ja tehdä jotain muuta kuin töitä. Olen jo niin täynnä kohta tuota jankutusta. En viitsisi alkaa kuitenkaan reuhaamaankaan. Siitähän isäpappa vasta riemastuisi.
Ei ole oikein edes mukava tulla käymään kotona, kun isä haluaa joka viikonloppu jollain tavalla kostaa sen, että muka laiskottelen viikot aina opiskelupaikkakunnalla ja tulen viikonlopuksi kotiin, koska ennen viihdyin siellä. Eli varmasti minulle löytyy viikonlopuksi puunsahausta ja milloin mitäkin hommaa. On kuulemma hyvä, että aivot näin lepäävät. Tuntuu vain, että olen välillä niin poikki, että tekisi mieli nukkua koko viikonloppu.
Alussa hän kannusti minua opiskelemaan. Lukiostakaan hän ei koskaan valittanut, kunhan vain olin valmis uhraamaan illat ja viikonloput hänen järjestämilleen töille. Yliopistoa hän ei vain voi jostain syystä sietää. Hokee vain aina, että kyllä ne näytöt annetaan jossain muualla kun siellä yliopistolla. Itseäni tuo välillä lähinnä ärsyttää, mutta yritän vain ajatella, että opiskelen itseäni varten.
En yksinkertaisesti jaksa olla enää mieliksi. On vain niin mukava tulla kotiin katsomaan viikonlopuksi. En vain voi sietää sitä piikittelyä, kun haluaisin kerrankin nukkua pitkään ja tehdä jotain muuta kuin töitä. Olen jo niin täynnä kohta tuota jankutusta. En viitsisi alkaa kuitenkaan reuhaamaankaan. Siitähän isäpappa vasta riemastuisi.
Vastaukset 8
Vanhimmat
ehkä isäsi on mustasukkainen kun sinulla on mahdollisuus kouluttautua eikä hanella ollut. monet vanhemmat ovat matalasti koulutettuja nykytilanteeseen verrattuna. ei osaa arvostaa koulutusta kun ei ymmärrä sen tarvetta (kun ennen ei tarvinnu ammattiin opiskella niinkuin nytten )
käymään pariin viikkoon. Mahtaa isäpappakin kummastella että missäs se jälkikasvu luuraa, ja alkaa vähän miettimään asioita.
Ja muista tosiaan, että sinä opiskelet itseäsi varten. Äitini on yksinhuoltaja eikä voisi olla ylpeämpi siitä että minä ja siskoni olemme yliopisto-opiskelijoita. En kyllä voi ymmärtää sitä että vanhemmat olisivat kateellisia lapsilleen. Sairasta..
Kyllä se on se ylempi korkeakoulututkinto, joka työmarkkinoilla jyrää. Toki löytyy aina niitä, jotka menestyvät todella hyvin ilman korkeampaa koulutusta, mutta harvinaisia ovat.
Yliopistotutkinnon suorittanut myös elää tilastojen mukaan keskimäärin pidempään, terveemmin, paremmin ja tienaa enemmän.
Miksi ihmeessä isä ei toivo lapselleen parempaa elämää?
Mun äiti on tosi mukava ja kiva, ja mielellään kutsuu kylään ja yöksi ja viikonlopuiksi tms. Juttelee mun kans paljon ja kertoilee kaikenlaista, ja kyselee. Mutta tätä mun yliopisto-opiskelua se ei ymmärrä. Mä luulen, ettei se ihan oikeasti YMMÄRRÄ. Se kysyy sadatta kertaa, että mikä musta tulee ja mitä mä opiskelen. Se kirjoittaa niitä sanoja ylös ja sitten se taas kysyy. Tutuille se yleensä jaksaa naureskellen mainostaa, kuinka se ei tajua sitä yliopistohommaa, "on se vaan niin hienoa". Me puhutaan, muttei puhuta koskaan mun elämästä - ehkä äiti ei vaan uskalla alkaa puhua, kun ei mielestään tiedä mitä puhutaan (niin se on sanonut). Ehkä filosofia on sen mielestä niin joutavaa, ettei siitä kannata puhua? (minä ajattelen). No "sob, sob" nyyh nyyh - eihän tämä maailmaa kaada. Ilkeältä vain joskus tuntuu, että se mitä minä haluan tehdä ja mihin minun intohimoni kohdistuu, on jotakin sellaista mitä oma vanhempi ei joko käsitä tai sitten arvosta tai ei arvosta kun ei käsitä. Rivien välistä voi lukea, miten mielissään se olisi kun mä vaan tulisin järkiini ja opiskelisin jonkun kunnon ammatin, ryhtyisin lähihoitajaksi ja tekisin kunnon työtä.
Tulee mieleen tuttavani äiti, joka pettyneenä huokaisi kuullessaan poikansa valinneen patologian suuntautumiseensa: "Eihän siitä sitten mikään kunnon lääkäri tulekaan!"
:-) kouluttaudutaan me vaan ja ajatellaan ihan omaa napaamme!
Kuulostaa siltä että isäsi on jollain tavalla jämähtänyt johonkin menneisyyteen. Menet opiskelemaan ja sitten ei saisikaan opiskella ja pitäisi lepuuttaa jatkuvasti aivoja. Ihan kuin ne kuluisivat käytöstä.
Tiedän mistä on kyse ja tein niin että en välittänyt yhtään näistä jutuista ja vähentelin pikkuhiljaa yhteydenpitoa. Jos karkeasti sanotaan niin joskus on aika katkaista napanuora.
Kouluttamattomat tai ei-akateemisen koulutuksen saaneet ihmiset eivät usein arvosta yliopisto-opiskelua, koska se on liian abstraktia heille. En usko, että sille voi mitään. Minä en puhunut vanhempieni kanssa oikeastaan mitään opiskeluistani ja omasta elämästäni opiskelupaikkakunnalla, vaan sopeuduin siihen, että heidän luonaan juteltiin enimmäkseen heidän asioistaan. Heille pääasia oli se, että saan ammatin, vaikka kuinka kummallisen. Onhan se harmi, että vieraantuu vanhemmistaan, mutta toisaalta jotain yhteisiäkin asioita aina on.
Ehkä tosiaan voisit käydä kotona harvemmin. Tai sitten voisit sopia isäsi kanssa siitä, että saisit nukkua edes sunnuntaina pitkään. Olen kyllä isäsi kanssa samaa mieltä siitä, että aivot lepäävät halkoja hakatessa paremmin kuin nukkuessa ;-).
Meillä kyllä porukat arvostaa koulutusta, siis että on ihminen kouluja käynyt, mutta nyt kun olen opiskellut yliopistossa pari vuotta ei heidän kiinnotuksensa minun opiskeluani kohtaan ole juuri mitään.
Äitikin esim. kieltää minua kotiin tullessani edes puhumasta opiskeluistani! Ymmärrän tietty siinä mielessä, että kun omat ajatukset pyörivät pitkälti noissa kouluhommissa niistä tulee sitten jonkin verran puhuttua, ja eihän ne asiat varmaan todellakaan kiinnosta sellasia, kellä ei ole mitään tietoa/kokemusta tollasesta opiskelusta.
Joskus vaan vähän tosiaan inhottaa. Sama juttu, kun itsekin tulen kotona käymään pitäisi tehdä kotihommia eikä vaan "laiskotella, aikuinen nainen".
Se on sellasta. Olenkin nyt tehnyt päätöksen, etten ainakaan puhu näistä opiskeluasioista mitään ellei he siitä itse kysy.