olenko mä ainut poikkeus?

et ole todellakaan ainut joka tuntee tuolla tavalla...itse olen jo MELKEIN päässyt samanlaisten ajatusten ja ahdistuksen yli, jotka on kestänyt noin neljä vuotta. en olisi selvinnyt ilman psykiatrian apua. aluksi häpesin psykiatrilla käyntiä, mutta nyt olen alkanut ymmärtää, että asiat selviää tai ainakin helpottuu puhumalla, ja kun asiat edes vähän helpottuvat, jää energiaa hiukan johonkin muuhunkin kuin syömisen ja itsensä häpeämisen ajatteluun.
tuo sinun ahdistus, se kuulosti niin tutulta, niin samalta kuin minullakin on ollut pitkään. minullakaan ei ole ollut bulimiaa, vaikka haluaisinkin usein oksentaa, sillä suureksi pettymykseni en ole saanut oksennettua, palkästään ahmin.
en tiedä onko tätä järkevää sanoa, mutta olen onnistunut laihduttamaan ja sitä myötä olen tyytyväisempi itseeni. muistan että aina kun teki mieleni ahmia, kuuntelin bob marleytä ja heilutin läskejäni peilin edessä ja ajattelin jotain tosi epämiellyttävän läskiä ihmistä, ja siinä samassa pystyin estämään itseäni syömästä.
menetin murrosikäisenä kaiken sen rikkauden joka minulla oli ollut ennen tuota aikaa. voi sanoa että rakastin itseäni, pidin itseäni lähes täydellisenä, olin paras luokassani, minulla oli mieletön itsetunto, olin aina johtamassa kaikkea tekemistä yms.
murrosikäisenä kadotin kaiken tuon ja itsetuntoni putosi pohjalukemiin...vietin iltani itkien ja surkutellen että miksi minä? miksi minä en voi olla normaali kroppainen kuin kaikki muut? miksi just minun pitää olla niin poikkeuksellisen epämuodostunut?
en ole vieläkään täysin tyytyväinen itseeni, on päiviä jolloin tunnen itseni tosi läskiksi ja rumaksi, toisinaan voin sentään katsoa itseäni ja todetä että ihan nätti tyttöhän se siinä peilin edessä seisoo. mutta tilanteeseesi ei kai auta muu kuin aika. ja puhuminen. hyvä kun olet kirjoittanut tälle palstalle, nimittäin itseäni on auttanut huomaaminen, että en ole ainut ja yllättävän monella on samanlaisia tuntemuksia. voi olla että sinun on tehtävä jotain kropallesi, jos et muuten pääse ahdistuksen yli. parempi tietysti olisi jos pääset muuten. mutta tee se terveellisesti! kysy terkkarilta neuvoa. tee itsellesi tavoitteita ja palkitse itsesi jotenkin kun olet saavuttanut jotain, esimerkiksi vaikka joka ilta kun huomaat että syömisesi ja liikunta on ollut tasapainossa koko päivän iltaan saakka. älä ajattele ahmiessasi että tämä on viimeinen kerta kun syön tällä tavalla, sillä silloin varsinkin tulee ahmittua paljon, annat sillä tavalla luvan itsellesi ahmia, ja sama toistuu taas pian. ajattele että kun syön nyt pari leipää, en enempää, nälkä tulee varmaan jo parin tunnin päästä ja saan syödä taas. itse yritän kontrolloida syömistäni juuri niin että syön usein, mutta vähän. ei se aina onnistu. mutta kannattaa yrittää. juo vihreää teetä ensi alkuun jos tekee mieli ahmia. se saattaa auttaa.

halusin vielä sanoa sen, että vaikka tällä hetkellä kaikki tuntuu ylivoimaiselta ja susta tuntuu että et jaksa, niin sä pääset tosta yli. en tiedä miksi tää tuntuu musta näin tärkeältä vaikka en tunnekkaan sua, mutta mä haluan auttaa. jos haluat keskustella vielä asiasta niin mä käyn täällä katsomassa kirjoituksiasi. ehkä tuo sun tuska oli liiankin samanlaista kun mun, koska mä ymmärrän sua niin perkeleen hyvin. enkä halua jättää sua yksin. mä kerron vaikka oman mailiosoitteeni jos haluat. haluan kuulla että miten sä voit.

Minäkin söisin ja söisin, koko ajan vaan, vaatteet ei enää mahdu päälle, eikä ole kanttia ostaa isompia. Minäkään en oksenna, tunnen kylläkin vetoa ulostuslääkkeisiin. Joskus käytän niitä ja sen jälkeen olen aivan kuitti.

Olen ollut painonvartijoissakin 2 kertaa, mutta inspiraatio on ollut hyvin tilapäistä sorttia. Minulla on ollut suhteellisen vaikea lapsuus ja vaikkei se liittynytkään oikeastaan ruokaan niin ongelmia sen suhteen on silti jäänyt. Se on minulle palkinto - jos olen masentunut, onnistunut jossain, se on merkki siitä, että minä en ole niin köyhä ettei olisi varaa syödä herkkuja, en tiedä. Tiedän kyllä että ajatukseni ovat vääristyneitä mutten pysty ottamaan itseäni niskasta kiinni. Kamalaa!

Samaa jatkuu taas.

Ei helvetti mä HALUAN painaa 55kg.
Se olis ihanaa.

Mut ei.

Mul on tämmöset saatanan läskit.

Painan nyt 67.5kg.

Noh, kai nyt hieman pitää olla onnellinen, kun vuonna 2002 keväällä olin lihavimmillani. Painoin silloin 84kg.

Luit oikein.

Mutta nyt mulla tuli tällainen syömishäiriö, ja paino tippui kymmenisen kiloa aika helvetin nopeasti.

Miksen pysty enää laihduttamaan?

Nykyään kun syön, -siis ihan mitä vaan sattuu, niin mulle tulee törkee katumus ja voin huonosti. Siis mua oksettaa.

Mutta kun en oksenna.

MÄ HALUUN LAIHTUA nyt nopeesti perkele!!!

Mulla on koululääkäri, ja mä käyn usein sen luona, ja mulla on taas tällä viikolla ravitsemus "terapiaa". EI HELVETTI SE ON JO HUOMENNA!!! KÄÄK! Unohdin.....

Koululääkäri käski mun opetteleen syömään kuukauden sisällä normaalisti.

Ehei onnistu.

No, kai se terkkari mua taas neuvoo. Kunhan mä noudatan neuvoja.

Kaikki on tästä kiinni = Mä EN PYSTY.

(Piste.)

..todella tutulta...


Ennen joulua mulla oli JUST samat fiilikset, siis aivan täysin samat... Sitten mä menin juttelee yhen ammatti-ihmisen kaa tosta (käyn vieläki kerran viikos), ja se auttoi. Itsetunto on lähtenyt nousemaan ja enää ruoka ei oo se hallitseva tekijä vaikka se pyöriiki mun päässä koko ajan. Mee siis ihmeessä juttelee sen psykiatrin kanssa. Ekalla kerralla tuntuu aivan kauheelta mennä sinne, mut toka kerta on jo helpompi.. tsemppiä!!!