mä olen niin lopussa, piipussa suoraan sanottuna. olemme aviossa oleva nuoripari, 22vuotiaita ja meidän poika on kohta pari vuotias. kun poikamme syntyi, niin sairastuin masennukseen, jota vastaan taistelen edelleenkin. välillä on hyviä päiviä, mutta välillä taas masennus iskee kuin pommi vasten kasvoja. mieheni on ollut töissä, mutta lähti heinäkuussa käymään armeijan pois alta, koska tokihan seki on käytävä, palaa tammikuussa, ja jatkaa saman tien vakipaikassaan töitään. minä olen siis nyt yksin poikamme kanssa, teen kuin hullu kouluni eteen, jotta valmistun keväällä, samoin käyn siinä kaikella mahdollisella vapaaajalla töissä. nyt minusta vaan tuntuu että en jaksa enään, olen aivan loppu!
poika nukkuu erittäin huonosti yönsä, ja on koko ajan sairas. milloin räkätauti ja siitä johtuva korvatulehdus kierre. pojalla on tuubitus aika ensi kuussa, onneksi.
siltikin, nyt minusta tuntuu että voisin vaan lähteä. mikään ei tunnu enään miltään.
poika huusi isiään koko viime yön. nukahti puolikuudelta ja heräsi seitsemältä.
mitä voin tällekkään asialle tehdä, kun en voi korvata toista vanhempaa?
olen niin väsynyt, mieleni on niin täynnä asioita, että tuntuu että pääni räjähtää, en saa happea. ahdistaa!
on todella vaikeaa, koska ei ole ketään kelle puhua. tai no on, mutta kun minä aloitan puhumisen, niin en saa sitä loppuun koska minulle jo sanotaan että "joo, kyllä minä tiiän kun mullakin oli noin, ja noin".
ja oikeasti kukaan näistä ihmisitä jolle olen puhunut, ei ole ollut 24h yksin tuon ikäisen lapsen kanssa, joten luulen että oikeasti kukaan ei todellisuudessa tiedä tilaani ja oloani.
viime yönä kävin jo niin ylikierroksilla, että täytyi lähteä välillä toiseen huoneeseen. näin silmissäni, kuinka satutan rakasta poikaani. tämä on ihan hirveää.
mitä minä voin tehdä?
poika nukkuu erittäin huonosti yönsä, ja on koko ajan sairas. milloin räkätauti ja siitä johtuva korvatulehdus kierre. pojalla on tuubitus aika ensi kuussa, onneksi.
siltikin, nyt minusta tuntuu että voisin vaan lähteä. mikään ei tunnu enään miltään.
poika huusi isiään koko viime yön. nukahti puolikuudelta ja heräsi seitsemältä.
mitä voin tällekkään asialle tehdä, kun en voi korvata toista vanhempaa?
olen niin väsynyt, mieleni on niin täynnä asioita, että tuntuu että pääni räjähtää, en saa happea. ahdistaa!
on todella vaikeaa, koska ei ole ketään kelle puhua. tai no on, mutta kun minä aloitan puhumisen, niin en saa sitä loppuun koska minulle jo sanotaan että "joo, kyllä minä tiiän kun mullakin oli noin, ja noin".
ja oikeasti kukaan näistä ihmisitä jolle olen puhunut, ei ole ollut 24h yksin tuon ikäisen lapsen kanssa, joten luulen että oikeasti kukaan ei todellisuudessa tiedä tilaani ja oloani.
viime yönä kävin jo niin ylikierroksilla, että täytyi lähteä välillä toiseen huoneeseen. näin silmissäni, kuinka satutan rakasta poikaani. tämä on ihan hirveää.
mitä minä voin tehdä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
ihan ensimmäiseksi olisiko sinulla ystäviä tai sukulaisia jotka voisivat alkuun tulla lastanne hoitamaan edes muutamaksi yöksi?tai puolisosi sukulaisia?jos ei ole, kehottaisin ottamaan pikapuoliin yhteyttä joko neuvolaan tai suoraan terveyskeskukseen, sieltä he antavat sinulle lisätietoja mitä sinun kannattaa tässä tilanteessa tehdä. Itselläni on ollut masennus joka on nyt alkanut helpottaa mutta muuta keinoa siihen ei ole kuin avun vastaanottaminen. Sinun on pakko saada nukutuksi jotta jaksaisit arkea paremmin. Olisiko sinulla mahdollisuutta hetkeksi keskeyttää koulunkäynti tai työssäkäynti,ihan vaan siksi aikaa kun olet saanut asioita järjestykseen. Tiedän ettei se varmasti helppoa ole, minulla itsellänikin on koulu kesken(vuosi jäljellä). Mutta koulussa joustetaan yleensä näissä asioissa hyvin ja voisithan ainakin saada lääkäriltä sairaslomaa joksikin aikaa kunhan kerrot tilanteesi ja masennuksestasi. Ei sillä koulunkäynnillä niin kiire ole, tärkeintä nyt on poikasi ja itsesi hyvinvointi.Ja jos mietit taloudellista tilannetta silloin, niin kyllä sitä pärjää aika pienillä tuloilla jos vain on pakko. Tässä nyt oli jotain vinkkejä mihin olen itsekin jotutunut turvautumaan. Kyllä ne asiat siitä selviää, tavalla tai toisella. Itse olen käynyt sellaiset myrskyt läpi tässä vuoden sisällä että moni ei uskoiskaan, kaikesta kyllä selviää jos vain jaksaa yrittää!Tsemppiä ja voimia sulle!!
itse oon ollut alusta yksinhuoltaja ja ihmiset joilla on kotona puolliso eivät voi ymmärtää sen, yksinäisyyden (ettei ikinä saa jakaa kenenkääkanssa) , vastuun, valvomisen, aikataulusumplimisen, omasta elämästä luopumisen, ja ennen kaikkea siivouksen määrää. tuntuu etten jaksa miltei päivittäin...
jos lapsesi on kaksi eikä hänellä ole muut lapsiseuraa useana päivänä viikossa, laita lapsi vaikka osa-aika tarhaan! tossa vaiheessa lapsi tarvitsee jo kaltaistaan seuraa!
ja mene itse töihin niin saat perspektiiviä ja näet aikuisia...
oikeesti: toimii
koita jaksaa
olen 23v ja nykyinen mies on 20v. tyttö edellisestä suhteesta on kohta 3v ja olen uudestaan toivotusti raskaana viikolla 32.(juu,paljon lyhyessä ajassa)
ammatti mulla on,työtä ei koska oon ollu kotona jo tuosta tytön syntymästä saakka ja jatkuu vissiin edelleenkin kun toka tyttö syntyy...mies on töissä ja alottaa amk opiskelut tossa ensvuoden syksyllä ja ite olen siis neljän seinän sisällä...
rankkaa on ollu ainakin tuo ekat 2v ku tyttö synty ja jäin heti laitokselta tultua yh:ksi.
masennus iski ja kovaa,mut eipä sitä kukaan huomannu kun vasta viimetipassa,kovin pyrin peittelemään tilannetta.
tyttö oliki kokoaika omalla äidilläni hoidossa ja ite olin tietty baanalla ottaas kuppia.
ei sitä tilannetta nähny sillon vasta kun eteen tulee jotain vakavaa...morkkista on vieläkin kaikesta sattuneesta kun noin pitkälle sen päästin =( voi kun olis asiaan tarttunu jo heti tytön syntymästä asti,niin vahinkoa olis sattunu vähemmän.
no,onneks selvisin siitä ja tapasin tämän uuden kihlatun ja asutaankin yhdessä ja nyt onnellisesti tulinkin raskaaksi.
mä olen aina ollu herkkä kaikelle ja masentunu herkästi,el se on jo mulla ennestäänki,ja hoitoja lääkkeitä on ollu aikanaan,mut ei enää.
aika ajoin mulla tulee kasn noi masis kohtausket,huudan itken raivoan ja eristäydyn muista,enkä jaksa tytön kitinää missään muodossa.
mutta,ohi menee ja taas tullaan takas kuopalle,se on sitä..nykyään oon onneks oppinu jo tunnistaa nää ajankohdat ja pyrkiny tekee kaikkeni et sen kesto olis lyhyempi.
muutin siis uudelle paikkakunnalle josta en tunne ketään ja entistä ystävistä enää 2 kpl pitää yhteyttä riitannuin sukulaisiini vanhempiini ja sisaruksiini,sieltäkään ei siis tule mitään tukea.
mieheni äiti on avulias ihana ihminen joka on mukana kaikessa ja tietenkin se kaikista suurin tuki ja turva eli se oma rakas puoliso =)
yksinäistä on,mutta itse tämän tien valitsin ja osa oli pakosta tietty.
ainoa mitä toivon on,että saisin töitä\kolupaikan jossa saisin itelle luotua uusia sosiaalisia kontaksteja ja näin oloni tietenkin helpottuisi ja masennus lievenis kyllä tuplasti.
eristäytyminen kun ei kovin terveellistä mielenterveydenkannaltakaan ole,väkisinhän siinä masentuu..
entiä liittyks mitenkää sun juttuus mut aattelin vaan kirjottaa ku jotenki vaa tiiän miltä susta tuntuu...