Lauantai- iltana yksin

Hei!
Jos olet vuoden ajan syönyt masennuslääkkeitä ja olet edelleen tossa jamassa, olisi ehkä aika tarkistaa onko lääke ja/tai annostus kohdallaan. Läheisten menetykset ovat raskaita; ne ovat myös itselläni oman tilanteeni taustalla.

Toiseksi tulee mieleeni, että olisiko paikallaan pitää kunnon breikki pois työelämästä; jäsentää elämääsi ja tehdä surutyötä.

Kohtalotoverisi toivoo Sinulle voimia, pidä huolta itsestäsi!

Vaikka olen ollut aina yksin ja tulen nähtävästi olemaan lopun elämäni, niin silti lauantaisin yksinäisyys tuntuu jotenkin vielä pahemmalta kuin muina päivinä.
Mietin jopa yksin kapakkaan lähtemistä, ihan vaan, jotta näkisin edes ihmisiä ympärilläni. Olen kuitenkin tehnyt niin riittävän monta kertaa tietääkseni, ettei siitä koidu muuta kuin vielä pahempi olo huomiseksi.
Tunnen itseni vieläkin yksinäisemmäksi katsellessani viereistä kerrostaloa ja sen pimeiden asuntojen ikkunoita. Vähän jopa hävettää, kun tajuan, että minä olen se, jonka asunnossa on valot aina päällä.
Kuin olisin ainoa yksinäinen ihminen koko maailmassa.
Jos joku päivä katkean lopullisesti itsesääliini, olen varma, että se päivä on lauantai.
Minuakin surettaa Juicen kuolema. Tirautin jopa kyyneleen.
Minä olen epämies.

Ymmärrän täysin mitä kirjoitat. Olen itse ollut samanlainen. Tunteet ovat hyvin ristiriitaisia. Ei haluaisi olla yksin, mutta kun kaverit pyytävät ulos, ei sitten kuitenkaan halua lähteä heidän mukaansa.

Kun sinulla on kerran kavereita, kannattaa ehdottomasti lähteä heidän kanssaan jonnekin. Kun he kerran pyytävät sinua mukaansa, he myös haluavat sinut mukaansa. Olet tervetullut heidän seuraansa. Jos tarpeeksi usein kieltäydyt heidän pyynnöistään, he saattavat ajatella, ettei heidän seura kelpaa sinulle.

Mukavempaa heidän kanssaan varmasti on, kuin vain istua yksin kotona mitään tekemättä. Mene ihmeessä seuraavalla kerralla, kun he pyytävät sinua mukaansa.

laaja katseisesti ajatellen, olen myös aina yksin. mies se joskus lähtee baariin, ja minä täällä kotona kissojen kanssa olen. olen myös aina hyvin yksinäinen, ei ole ketään ystäviä. mutta, kai tähänkin on jo tottunut vuosien varrella.

Kehoittaisin todellakin lähtemään kavereiden kanssa jonnekin neljän seinän sisältä jos kerran he oikein pyytävät. Ei aina ole tietty pakko lähteä, mutta se hymykin voisi hiipiä esiin itkun sijaan jos yrittäisit.
Läheisten menetys on varmasti kova paikka. Sitä varmasti haluaakin useimmat käsitellä yksin asiaa, mutta tekisi varmasti hyvää myös hetkeksi unhotaa mukavassa seurassa. Asut myös ilmeisesti miesystäväsi kanssa, jos muutoin kuin työaikana voitte olla yhdessä? Eikö hänestä ole apua, piristystä?
Se on jännä juttu...niillä, joilla olisi seuraa hakeutuvat yksikseen. Tällaiset yksinäisemmät taas kaipaisivat edes joskus pyyntöä tai jonkinlaista huomiota niiltä harvoilta kavereilta. Ns. kaukosuhteessa elän, mutta tiemme varmaan eroavat koska toinen ei jaksa enää. Aina minun täytyisi olla pyytämässä toista tulemaan eikä se ole yhtään kivaa, hänellä on parempaa tekemistä:/ Sitten on taas tiedossa niitä ikuisia yksinäisia lauantaita kun ei edes kertaa paria kuussa pääse mihinkään.
Luulen että sinäkin olisit vain entistä surullisempi jos ajaisit ystäväsikin pois...yritä edes jotain kontaktia pitää ja lähteä edes kerran pari rohkeasti mukaan jonnekin. Kokeile:)

Jotenkin lohdutonta kuulla, etteivät sulla lääkkeetkään ole kuin lihottaneet. No, ne ovat ne suuret surut...voimia oikein paljon sinullekin ulriika!

olen itse kokenut masennuksen ja silloin ei kyllä huvita mennä mihinkään, ei vaikka väkisin vietäis.
Sitä vaan halusi nukkua ja itkeä tai ainakin mulla oli niin.
Mulla meni ruokahalu, väkisin nakertelin jotain ja laihduin, vaikka ennestäänkin olin tosi laiha.
Olin ihan harmaa ja tukka vaan roikkui päästä, mutta onneksi hyvällä lääkityksellä/terapialla elämä voitti.
Mulle on tullut kymmenen kiloa painoa, mikä ei harmita,sillä mieluummin hieman ylimääräistä kuin anorektikon näkösenä, mikä siis ennen olin.
Mulle myös perhe ja ystävät olivat pelastajina!
Taistelua ja tahtoa!