Itsetunto-ongelmia

sinua, mielestäni muiden ajatukset eivät enää olisi tärkeitä. Jos uskallat lähteä liikkeelle, joudut huomaamaan ettet olekaan niin tärkeässä roolissa siinä tilanteessa kuin mielessäsi kuvittelet. Kaikki eivät luultavasti (valitettavasti) edes kiinnitä huomiota sinuun, koska heillä on kaikenlaisia muita tuttuja ja mielenkiintoisia ihmisiä siellä. Ne, jotka tapaat, tapaavat mielelleen sinut ja ovat luultavasti jo ehtineet kaivatakin sinua miehesi mukaan. Ei vammaisuus ole este tai arviointiperuste ihmisten tapaamisissa, paitsi joillekin paria etsiessä ehkä aluksi. Itse en ole koskaan kiinnittänyt asiaan huomiota, vaan ole kiinnittänyt huomioni ihmisen muihin ominaisuuksiin. Tähään ikään mennessä olen ehtinyt tavata monia vammaisia ihmisiä, muutamien tapaamisesta ilahdun, mutta yhtä tyyppiä en välittäisi tavata ollenkaan eikä asialla ole mitään tekemistä hänen ulkonäkönsä kanssa.

Reipastu, ota itseäsi niskasta kiinni: tee juuri niinkuin kuvailit haluavasi tehdä. Jos saat niin tehdyksi, huomaat että ole heittänyt hukkaan monia kivoja tilaisuuksia ihan suotta, omien epäluulojesi vuoksi. Ei kaikkien tarvitse olla "päälle päsmäreitä", hyväntuulinen hiljaisempi ja kuunteleva ihminen on monien mielestä paljon miellyttävämpi seurustelukumppani kutsuillakin.

Juttele asiasta miehesi kanssa ja lähde liikkeelle. Mitä siinä voisit menettää? Jos joku katsoo sinua, älä ala tulkita katseita arvosteluksi. Kun olet avoimin mielin liikkeellä, huomaat katseen ystävällisen kiinnostuksen osoitukseksi. Ole oma itsesi ja seuraavalla kerralla et varmaan enää epäröikään. ;))

Hauskoja pikkujouluja... ellei vielä tällä kertaa niin ainakin seuraavalla. Älä itse ole esteenä mukavien hetkien tiellä. Hyvää jatkoa ja monia kivoja juhlia sinulle! ;)

Kuules, et sinä ole yksin tuon itsetunto jutun kanssa. Vaikka minulla ei ole suoranaista fyysistä vammaa, niin tunsin olevani runsaan ylipainoni kanssa "hävettävä yksilö". (ja nyt on jonkun turha sanoa että painoa vaan pois, se EI OLE niin helppoa kuin yleisesti luullaan). Olen toki naimisissa ja lapsiakin on. Minustakin tuntui että mieheni työjuhlat eivät ole minua varten ja kaikki katsoisivat miestäni säälien kun on "tuollainen vaimo". En minä kehtaa lähteä ostamaan hienoja hippavaatteita enkä seksikkäitä stay uppeja, enkä kilpaile poven näyttämisellä. (sitä kyllä riittäisi:). Keskityin kotiin täysin. Sitten pakotin itseni takaisin työelämään, ihme ja kumma, sain töitä josta pidän. Pikkuhiljaa lähdin oman työporukkani kanssa esim. teatteriin. Nyt vähitelle yritän saada itseäni rohkeammaksi, ja nyt alkaa tuntua että taidan lähteä pikkujouluihinkin mieheni kanssa. Itse hän minua pyysi, ja jos hän niin haluaa, niin mitäs minä muista välitän. Lähde sinäkin ensin vaikka kavereiden kanssa johonkin jos rohkeutesi ei riitä miehesi työympäristöön. Aivan varmasti niillä reissuilla sinut otetaan huomioon (rajoitukset liikunnassa ym.) jos vaan mukaan menet. Ja ennenkaikkea, jätä huomioimatta tuijottajat.

Sen verran elämäni aikana on tullut pikkujouluissa oltua, ettei ne jaksa ainakaan itseäni enää kiinnostaa, jos koskaan ovat kiinnostaneetkaan. Viikon päästä on yhdet pikkujoulut, joissa käyn vain syömässä, ja tulen kotiin.

Nykyään sitä nauttii eniten juhlimisesta omassa ystäväpiirissä esim. jonkun kotona tai jossain rauhallisessa kuppilassa. Voi olla vapaasti oma itsensä, keskustella ja nauttia illasta.

Ravintolaelämää en edes sanois miksikään "elämäksi", vaikka joskus tulee siellä piipahdettu. Enimmäkseen kylläkin syömässä.

Ennen menen kuuntelemaan vaikka hyvää konserttia, tai elokuviin ja teatteriin.

Sanoit, että olet kotona hyvä, niin sehän riittä :=))
Ehdotat miehellesi, että järjestätte esim. omat pikkujoulut kotiinne, ja kutsutte ystäviä sinne.
Varmaan nautit sellaisesta enemmän, kuin jostain yleisestä pikkujouluhässäkästä.

Jos kuitenkin joskus haluat mennä juhlimaan, niin menet vain mukaan. Eihän liikuntarajoitteisuus sitä estä. Kun kerran uskaltaudut mukaan, niin toinen kerta varmaan paljon helponpaa.

Hyvät jatkot ja mielenpiristystä, joka välistä on hukassa monella muullakin näin kaamoksen keskellä :=))))

Kaikki olemme ominaisuuksiemme ja puutteidemme kanssa eläviä ihmisiä.

Kehon vammat ja ulkoiset puuttet sinällään eivät valtaosaa meistä "hetkauta", kuin korkeintaan uteliaisuudestamme tai toisaalta niitä, ns.tervekehoisia, jotka eivät jokapäiväisessä elämässä ole tottuneet kohtaamaan teitä/heitä.
Näilläkin on 'henkien' taistelu mielessään, miten "pitäisi" kehenkin suhtautua, ettei loukkaisi tai lausuisi mitään typerän kuuloista lässynlässyä.

Syksy, pimeä aika, monet pikkujoulut ja muut riennot ennen joulua, saavat tunteita pintaan ja hyvä niinkin, sillä tässä sinunkin tapauksessa ainakin ongelman sisus on avattu ja sitäkautta ehkä sen käsittely antaa jonkin keinon ratkaisuun, joka on hyväksi sinulle ja myös puolisolle, joka ehkä aistii sen, vaikkei siihen oma-aloitteisesti "ymmärrä" puuttua.

(ps.) Otappa miehesi ruudun ääreen ja näytä tämä aloituksesi, niin hän varmaankin havahtuu tilanteseen ja vakuuttaa sinut 'siitä', että mukaan lähtemisen syy ei ole kehossasi ja että olet yhtä edustuskelpoinen, kuin kuka tahansa puoliso.

Sillä; mitään epämiellyttävää tai luotaan työntävää ei erilaisuus aiheuta vähänkään tavallisen tallajan mielessä.

Pikkujoulut ja muut promillepitoiset tilaisuudet saattavat tuoda esiin ihmisestä hänen pimeän puolensa, mutta siinäkin tapauksessa, heillekin löytyy laki, muodossa tai toisessa ja ainakin heidän arvostus kunnioituksesta puhumattakaan laskee muiden silmissä alle ihmisarvon ja varmasti myös heille tulee jälkeenpäin morkkis ja ihmettelevät miksi heitä itseään kartellaan ja katsotaan 'alta lipan'.

Estot ja itsetunto-ongelmat ovat suomalaisille 'kansallinen' "luonteenpiirre" ja turhaan moni sen asian kanssa taistelee koko elinaikansa, verraten puutteitaan muiden vahvuukksiin.
Samalla se vie paljon energiaa mukanaan, jolla voisi tehdä ja antaa itselleen ja lähimmäisille jotain positiivista ja säästää sekin voima arjen ongelmien kohtaamisiin.

Ainakin alkajaisiksi, omat hyvät ominaisuudet, mahdolliset lahjat kannattaa hyödyntää ja pienin (tai suuremmin)ponnistuksin opetella niitä asioita, jotka haittaavat toistuvasti omaa mieltä. (ja elämistä arjessa tai juhlassa).

Useinhan on vielä niinkin, että omassa ajattelussa asiat saavat sellaisiakin ulottovuuksia ja muotoja, mitkä ei ulkopuoliselle koskaan tulisi mieleen, saati yleensäkään olisi estoisuuden arvoisia piirteitä.

(Saarnastani huolimatta) Toivon 'syksyysi', valoa, lämpöä ja uusia miellyttäviä kokemuksia ja tunteita sekä/että suunnassa.

että se vain kertaa itseään
ja joukkoon meneminen vaikeutuu mitä kauemmin ja mitä syvemmin on erakoitunut

odottaisi mieheltäsi kyllä aloitetta pyytää mukaan
sillä varmaankin hänen tuellaan ja kannustuksellaan
on Sinulle suuri merkitys

en ole itsekään mikään "bilehile" ja tuntuu, että
ulkonäölliset tekijät korostuvat vuosi vuodelta
sehän ei ole mukavaa, että tuntee jäävänsä joukon
ulkopuolelle esim pikkujoulussa

jos ei tunne ketään ja on hiljainen ja vetäytyvä persoonallisuus

tilanteen tekee myöskin mietteliääksi se, että olemmeko itse valinneet osamme vai olemmeko antaneet jonkin tahon manipuloida ajatuksiamme?

, uskon että niissä pikkujouluissa on monta muutakin ihmistä joka ei ole ns. oikeassa paikassa; arkuus ja huono itsetunto vaan ei aina näy päällepäin.

Lähde ensimmäisen kerran kokeeksi, ja tarkailevalla mielellä, ja ei kai jokaisen tarvitsekaan olla "estraalilla" - ihmisten tarkkailu on mukavaa ajankulua...ainakin kun on selvinpäin.:))

jk. vammaisia ihmisiä on enemmän kuin voit kuvitellakaan, - kaikkien vammat vaan eivät näy päällepäin..niitä kotikasvatuksen aiheuttamia itsetuntovammoja on yllättävän monella meidän ikäluokkamme ihmisellä..ja ne vammat näkyvät usein korostuneena itsensätehostamisena, tai syrjään vetäytymisenä..

on kaksi vammaista tuttavaa. Molemmat hyvin aktiivisesti mukana kaiken näköisissä toiminnoissa.Ei minua ainakaan heidän vammaisuutensa haittaa, mukavia ihmisiä molenmmat.
Mene ihmeessä mukaan, jos kerran haluat.Sitä elää huomattavasti pitempään, kun huomaa, että kaikki se aika, jonka olet onnettomana, menee hukkaan!

mukaan vain sen miehes kanssa. Sitenhän opit myös tuntemaan miehesi työkaverit ja heidän vaimot. On varmaan todella ikävää jäädä yksin kotiin, mutta sehän taitaa olla itsestäsi ainoostaan kiinni? Niin luin viestistäsi.

kaikille ihanille ihmisille rohkaisevista vastauksista.Vaikka ongelmani kai kuuluisi jollekin muulle palstalle, vastasitte silti.

Aikaisemmin kävin yksin konserteissa ja erilaisissa tilaisuuksissa. Mieheni ei ole niistä kiinnostunut. Nyt kun liikkuminen on käynyt hankalammaksi, olen jokseenkin sidottu kotiin. Kavereita ei ole,eikä työyhteisöä.

Olen paljon yksin, tulee mietittyä kaikenlaista. Uusi piirre itsessäni on orastava mustasukkaisuus, jota pyrin peittelemään. Mustankipeyttä ruokkii mieheni viihtyminen määrätyillä nettisivuilla, ymmärrätte mitä tarkoitan. Tästä sanoin, että hän on vapaa etsimään ihmisen, jonka rinnalta ei tarvitse hakeutua kuvien pariin, sitten ei minun tarvitsisi miettiä riittävyyttäni. Hän vastasi olevansa tyytyväinen minuun. Eikä mieheni edes pyydä mukaan, kysyy vain saako lähteä. Voisin tietysti olla rohkea ja aktiivinen ja työntyä matkaan. Perhejuhliin on aivan välttämätönta saada minut mukaan, vaikka olisi mitä estettä minulla.

Kun olin lapsi, aistin, että äitini häpesi minua, isäni ei koskaan. Ei pitäisi jättäytyä menneisyyden vangiksi, tiedän. Mutta ei ole kovin yksinkertaista. Jospa tämä tästä vielä selkenee.

moksiskaan. Minä en ole koko 34-vuotisen avioliittoni aikana käynyt mieheni pikkujouluissa koskaan enkä muutenkaan hänen juhlissaan, olen aina jäänyt kotiin. Minä en viihdy vieraissa porukoissa, hilpeissä seurueissa, yksin tuppisuuna. Joten itseni kannalta on parempi olla menemättä. Tosin joskus kirpaisi, kun kunnostin juhlavaatteita miehelleni, mutta tietäen mitä siellä olisi ollut odotettavissa, tyydyin jäämään kotiin. Monestihan se oli kylläkin pakonsanelemaan työkeikkaa. Tuttavapiirissäni on muitakin tällaisia "kodin hengettäriä", jotka jäävät kotiin juuri sen takia, etteivät osaa olla ja juhlia.
Oletko ajatellut, että voisit mennä vaikka teatteriin miehesi kanssa kaksistaan, pukeutua ja tälläytyä, käydä viinilasillisella illan päätteeksi. Sanoit, että tunnet itsesi huonoksi ja vajaaksi. Olet varmasti täyttänyt kokonaisen ihmisen paikan tässä elämässä, joten ei sinun tarvitsisi tuntea sellaisia tunteita, vaikka vääjäämättähän niitä tulee kuitenkin kaikille joskus, kun katsoo miehen valmistautumista mehoihinsa ja kuvittelee, kuinka hauskaa sillä siellä on ja minä vain aina kotona, ne on osattomuuden ja yksinäisyyden tunteita, kuin kaikki nauru ja hauskuus olisi muualla, kuuluisi kaikille muille. Minulle koti, työ ja velvollisuus. Eihän se kuitenkaan näin mene, olemme arvokkaita, rakastettavia ja rakastettuja ihmisiä omalla paikallamme. Omaehtoisesti kotiin jääneitä. Pahaan oloon auttaa oheistoiminta, hyvä kirja, kaunis musiikki, unelmat ja luottamus mieheen.

miehesi lähtee sellaisiin tilaisuuksiin, missä toisilla miehillä on puolisot mukana ja sinä et pysty lähtemään mukaan. En kyllä ymmärrä. Itse tiedän kyllä ton ongelman kun ei jaksa tai pysty lähtemään mukaan, vaikka haluaisikin. Vaikka itselläni ei ole näkyvää vammaa, olen usein fyysisesti niin kipeä, että en jaksa lähteä toisten kanssa juhlimaan, mukavampi on jäädä kotiin. Sairaudet rajoittaa paljon elämää. Mulla mies on valmis lähtemään sellaisiin paikkoihin, mihin haluan lähteä, mutta usein käy niin, että jäädään kotiin. Käy hän kyllä kavereiden kanssa matseja katsomassa, asiakasilloissa ja duunin juhlissa, vaikka ei kyllä aina.

Yritä selvittää miehellesi miltä susta tuntuu, kun olet aina yksin kotona. Mieti mikä sua kiinnostaa ja pyydä miestäsi viemään sut sinne. Meitä ihmisiä on niin monenlaisia ja niin kuin joku jo kirjoitti, ihmisillä on erilaisia sairauksia, eikä kaikki vammat näy päällepäin. Mustakin on kivaa pukeutua ja laittaa itseäni lähtiessämme ulos. Se on osa sitä juhlantuntua. Rohkeasti vaan mukaan. Tsemppiä yrityksiin.