Kylläpä on taas ollut kiva viikonloppu... Kuten yleensäkin olen ollut viimeiset vuorokaudet yksin, omien hirveiden ajatusteni kanssa. Niitä kun ei pääse pakoon vaikka haluaisi. Minulla on kyllä ystäviä, ne vain elävät omaa elämäänsä, jota minulla itselleni ei tunnu olevan. Näin parikymppisenä sitä pitäisi elää elämänsä parasta aikaa, mutta itse ainakin koen eläväni tyhjäkäynnillä :( Yksinäisyys on kivaa jos sille on joku vaihtoehto, mutta näin pakkoyksinäisyytenä se ei pitemmän päälle jaksa enää kasvattaa. Itse en ainakaan saa enää itsestäni mitään irti näinä yksinäisinä aikoina. Käyn lenkillä, syön, luen, katson telkkari etc. päivästä toiseen... ja mikä pahinta herään yölläkin ajattelemaan elämän vääryyksiä, siis mitä olen tehnyt väärin, mitä tekisin jos saisin uuden mahdollisuuden. Ihan niinkuin niitä ei päivisin jo ajattelisi tarpeeksi!!!
Valmistun parin viikon päästä sosiaalialan ammattilaiseksi, muita osaan auttaa, mutta en itseäni!!! Kuulostaa varmaan todella pahalta, mutta olen alkanut viillellä itseäni. Ja vielä kamalammalta varmaan kuulostaa se, että se todella auttaa! Ikävä kyllä!!! Kaikista pahinta omalla kohdalla on, ettei kukaan huomaa pahaa oloani. Ympärillä on ihmisiä jopa alan ammattilaisia... pahimmalta tuntuu kun jotkut sanovat että minullahan on kaikki hyvin, koska toisilla on asiat paljon pahemmin. Sosiaalialan töissä olen sen kyllä tullut huomaamaan, mutta ei sen pitäsi tarkottaa, että minulla ei voi/saa olla pahaolo. Olen miettinyt paljon mitä toivoisin jos saisin elämäntilannettani muuttaa. Olen päätynyt, että haluaisi yhden ihmisen, joka olisi valmis tekemään kompromisseja vuokseni. Nyt koen eläväni ystävieni armoilla. Jos kenelläkään ei ole aikaa tai kiinostusta olen yksin. Pahin oli viime juhannus. Kaikki viettivät omaa aikaansa omien läheisten kanssa, minä olin yksin... Yksi ihminen joka jaksaisi kuunnella ja jopa pitää sylissä auttausi paljon! Yhdessä me etsittäis turvapaikka, paikka jossa olisi hyvä olla :) Nyt kun missään ei ole hyvä... Toiveissa on hyvä elää, voikun ne vaan joskus toteutuisivat..
Valmistun parin viikon päästä sosiaalialan ammattilaiseksi, muita osaan auttaa, mutta en itseäni!!! Kuulostaa varmaan todella pahalta, mutta olen alkanut viillellä itseäni. Ja vielä kamalammalta varmaan kuulostaa se, että se todella auttaa! Ikävä kyllä!!! Kaikista pahinta omalla kohdalla on, ettei kukaan huomaa pahaa oloani. Ympärillä on ihmisiä jopa alan ammattilaisia... pahimmalta tuntuu kun jotkut sanovat että minullahan on kaikki hyvin, koska toisilla on asiat paljon pahemmin. Sosiaalialan töissä olen sen kyllä tullut huomaamaan, mutta ei sen pitäsi tarkottaa, että minulla ei voi/saa olla pahaolo. Olen miettinyt paljon mitä toivoisin jos saisin elämäntilannettani muuttaa. Olen päätynyt, että haluaisi yhden ihmisen, joka olisi valmis tekemään kompromisseja vuokseni. Nyt koen eläväni ystävieni armoilla. Jos kenelläkään ei ole aikaa tai kiinostusta olen yksin. Pahin oli viime juhannus. Kaikki viettivät omaa aikaansa omien läheisten kanssa, minä olin yksin... Yksi ihminen joka jaksaisi kuunnella ja jopa pitää sylissä auttausi paljon! Yhdessä me etsittäis turvapaikka, paikka jossa olisi hyvä olla :) Nyt kun missään ei ole hyvä... Toiveissa on hyvä elää, voikun ne vaan joskus toteutuisivat..
Vastaukset 9
Vanhimmat
Onko sulla sitten sisaruksia ja kivat vanhemmat? Voithan sä käydä vanhempia moikkaamassa pahimpaan hätään. Jos nyt siis satut jo omassa kämpässä asumaan. Eikä niitä yksinäisiäkään aikoja varmaan kovin paljoa edes ole? Sitä nyt vaan sattuu, että kavereillakin on omia kavereita ja muuten heille läheisiä ihmisiä. Se täytyy vaan kestää, jos menevät vaikka juhannukseksi läheisten kanssa mökille tai jonnekin perhepaikkaan. Et säkään nyt voi varmaan olla aina läsnä? Lopeta nyt se viiltely ennen kuin se menee pahempaan päin!
Omituisia väittämiä vaikka aloittaja puhui selkeästi todella vaivaavasta yksinäisyydestä. Kaikilla eivät vanhemmat asu samalla paikkakunnalla, ole välit kunnossa tai edes hengissä. Kavereidenkaan kanssa ei aina voi puhua kaikista asioista ja pelkkä paikallaolo ei täytä kaikkia tarpeita. Erityisesti läheisyys on asia jota monet näyttäisivät kaipaavan, mutta joutuvat tyytymään vain huonoihin korvikkeisiin tai olemaan ilman.
On vanhemmat olemassa ja jopa asun ystäväni kanssa kimpassa... Ajatus maailma vanhempien kanssa kuitenkin eroaa sen verran ettei siellä jaksa aina ravata. On totta että mulla on kavereita, mutta tuo läsnäolo on just se juttu joka mua vaivaa... Tuntuu että minä olen muita varten mutta muut eivät minua varten.
Mä ainakin kaipaan eniten läsnäoloa ja läheisyyttä, halipula :)
Itselläni oli sama tyhjäkäyntifiilis parikymppisenä ja suureksi ihmetyksekseni tilanne ei oikeastaan ole vieläkään muuttunut. Olen aina ollut yksin. Muutamia kavereita aina ollut mutta monet niistä olleet vain myrkyllinen tekijä elämässäni.
Elämä aina mennyt ihan väärin eikä ole mitään instanssia mikä tukisi huono-onnisia. Ajatukset eivät hiljene, olen kokenut paljon vääryyksiä, ja elämä niiden varjossa jäänyt kuoppaan. Herään joskus keskellä yötä peläten masennukseen kuolemista. En pysty tekemään asioita enää kuin ennen, mikään ei innosta, mihinkään ei ole aikaa, mihinkään ei ole rahaa. Opinnot on kuitenkin pakko saada suoritettu että vielä joskus pääsisin mukaan oikeaan elämään.
Itselläni on myös aina ollut paljon tietoa ja osaamista psyykkisessä parantamisessa vaikken alalle opiskelemaan lähtenytkään, olen toiminut omana psykiatrinani, jopa keskustellut itseni kanssa sähköpostilla, muttei siitä tunnu oikein olevan apua.
Sinulla on vielä hyvä kun olet vasta 20.
Itselläni juuri joskus neljä vuotta sitten
iski ihan hirveä kauhu SITÄ edeltävistä neljästä vuodesta. Aina luulin että asia paranisivat, mutta aina ne vain pahenivat. Menin ihan psykoosiin jo lukiossa mutta nykyään mikään ei enää tunnu yhtään merkitykselliseltä.
Kannattavinta oikeastaan on vain ohjata ajatuksensa johonkin mikä kiinnostaa, mistä löytää iloa ja onnistumisen tunnetta. Turhaa päässään vatvoa niitä negatiivisia juttuja, ellei niille voi tehdä mitään.
Jos haluat kirjoitella niin voin jättää sähköpostiosoitteeni. Ja voit sinäkin sen tehdä.
[email protected]
Ehkä me löydetään se turvapaikka jostain :)
Surullista lukea viestisi. Samalla saan itse huomata, etten ole ainoa ammattiauttajaksi valmistuva, joka meinaa hukkua omiin ongelmiinsa.. siitäkin huolimatta, etten ole samalla tavalla akuutisti yksin -minulla on poikaystävä.
Kukaan ei voi sanoa, että sinulla olisi kaikki hyvin. Ei sellainen ulkoinen vertailu auta yhtään, kun sisällä tuntuu pahalta. Ja sinulla on oikeus tunteisiisi, muista se.
Toivon sydämestäni että pärjäät, ja osaat myös hakea hakea apua -ammattiapua. Kaikki ammattilaiset eivät onneksi ole yhtä onnettomia kuin minä..