Vaikka tuhannen

Kirjailija :P kirjoitti:

Pistän vielä tänne, jos saisin enemmän palautetta (Oli aiemmin tuolla novelleissa). Kiitos kaikille, jotka lukevat loppuun ja pistävät vielä palautetta :).

Siis prologi taarinaan, jonka olen kirjoittanut:



On sanottu, että renessanssiajan naisella oli kolme mahdollisuutta;

tulla vaimoksi ja äidiksi, nunnaksi tai huoraksi.



Prologi


Valtava renessanssipalatsi.
Hillittömien juonittelujen, julmuuksien, juhlahuvien ja lemmenleikkien pesä. Runsas ja täyteläinen väreissään, tuoksuissaan ja äänissään, täynnään ihmisiä. Tuhlailua ja ylettömyyttä kurjuuden ja köyhyyden kanssa rintarinnan. Neitoja opissa ennen naittamistaan, nuoria poikia harjoittelemassa ritareiksi, aikuisia miehiä, ritareita, vanhoja miehiä. Naisia – ylhäisiä ja alhaisia, piikoja. Renkejä ja paasipoikia. Kaikkea mahdollista.
Myös nuori tyttö, joka istui hiljaisena ja vakavana valtavan kampauspöytänsä ääressä, paksua, tummansinistä silkkiä olevan mekkonsa helmat huolellisesti ympärilleen levitettyinä. Kaunis pieni prinsessa ylellisessä korurasiassaan. Varmaankin ylpeiden vanhempiensa silmäterä? Ainakin, jos ulkoasuunsa tuhlatun omaisuuden määrästä kävi päättelemän.
Hänellä oli korvissaan valtavat smaragdikorvakorut, niin raskaat, että niissä oli aivan erilliset vitjat, jotka kulkivat hänen päälaelleen niitä kannattelemaan – hänen korvalehtensä niiden painoa tuskin yksinään olisivat kestäneet. Varmaankin jonkin kultasepän mestarintyö, ainoat lajissaan. Hänen hengittäessään nuo korut liikkuivat hiljaa värähdellen ja lähettivät vihaisen vihreitä säkeitä hänen pitkälle, jänteikkäälle kaulalleen. Hän tosin noita säkeitä tuskin huomasi, sillä katse hänen silmissään oli suuntautunut jonnekin kauas, ohitse maallisen rikkauden.
Hänen pitkät, laihat sormensa olivat nekin korujen – raskaiden kultaisten sormusten – peitossa. Niin monta sormusta oli hänen sormissaan, että niitä laskemaan eivät olisi riittäneet hänen sormensa ja varpaansa yhdessäkään. Jokaisen sormen juuri, jokainen nivel jokaisesta sormesta. Niitä oli niin monta, että ne haittasivat hänen sormiensa liikkuvuutta. Entäpä tuo rannekorujen määrä! Kauniita, uskomattoman taidokkaasti valmistettuja taide-esineitä. Niihin oli kaiverrettu metsästyskohtauksia, joissa peuroilla oli silmät jalokivistä ja metsästäjillä vaatteet emalista, kohokuvioituja pienoiskokoisia näytelmiä, jotka ympäröivät hänen laihoja ranteitaan ja kyynärvarsiaan tässä yksinäisessä huoneessa, jossa kukaan ei niitä ihaillut, eikä maailma saanut niiden satumaisesta kauneudesta nauttia. Voi, miten niiden tekijää tuo tieto olisi riipaissutkaan!
Hänen kaulaltaan roikkui hänen litteälle rinnustalleen valtava, barbaarinen jalokivikaulakoru, joka oli kiinnitetty hänen mekkonsa vahvistettuun, runsaasti kirjailtuun miehustaan raskaalla rubiini-helmirintaneulalla. Heti miehustan alla alkoi hänen mekkonsa vyötärö, jota kiersi paksu kultainen vyö hiomattomine, möykkymäisine ametisteineen. Vyöstä lähti ohuenohut pieni, nauhamainen kultaketju hänen mekkonsa helmaan – se oli kiinnitetty soljella tuohon kalliiseen kankaaseen kohottamaan sitä, jotta alla oleva kallis alushame näkyisi paremmin.
Hänen huikaisevan pitkät, hopeanvaaleat hiuksensa oli kiedottu monimutkaiseksi kampaukseksi, jota pitivät kurissa kultaiset hiusneulat ja jalokivin koristellut soljet. Ja kaiken huipuksi, hänen kultaisin linnuin kirjaillun alushameensa alla olivat hänen pienet jalkansa epämukavissa silkkikengissä, joissa niissäkin oli jalokiviä tarpeeksi kaksitoistahenkisen köyhälistöperheen kahdenkymmenenvuoden elannoksi. Todellinen pieni prinsessa.
Hiljainen pieni prinsessa. Tällä hetkellä ainakin. Katseli vain kuvajaistaan ylettömän kauniin kultakehyksisen peilinsä tyynestä pinnasta. Se tuntui ilkkuvan hänelle. Se nauroi vasten hänen naamaansa, pärisytteli kieltään ja näytti pitkää nenää. 'Hahhaa, loukussa olet ja siellä pysyt. Kiikkiin jäit!'. Hänen silmänsä räpsähtivät kuivuuden alkaessa poltella niitä ja hetkeksi hän horjahti tuolillaan kuin olisi pyörtymäisillään. Hänen kylmännahkeat kätensä lennähtivät kampauspöytänsä runsaasti kaiverretulle reunalle sitä puristamaan, jolloin sormukset hänen sormissaan napsahtelivat koomisen kuuloisesti sen kirsikkapuista pintaa vasten. Hän vetäisi syvään ja värisevästi henkeään, avasi silmänsä ja upposi jälleen omaan kuvajaiseensa. Yhtä tyyni kuin tuon peilin pinta. Ilmekään hänen kasvoillaan ei paljastanut pelkoa, joka myllersi hänen sielussaan.
Mutta, hänen silmänsä olivat tummat ja läikehtivät kuin suuri valtameri itse ja kykenivät ilmaisemaan hetkessä enemmän kuin maailman parhain trubaduuri kymmenessä vuodessa. Ja hänen silmiinsä katsoessaan saattoi satunnainen tarkkailija nähdä jotakin aivan muuta, kuin mitä tämän lapsen tyyni ulkomuoto antoi olettaa.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja herkkäpiirteiset: terävä pieni leuka ja ihastuttava nykerönenä, jonka alla mitä sievin suppusuu, vaaleanpunainen kuin rakastuneen neitosen päiväunet. Hänen kulmansa olivat vaaleat, mutta voimakkaat ja kaarevat kuin haukansiipi ja ripsensä pitkät ja tummat, heittäen huoneen kultaisessa kynttilänvalossa pitkiä kuvajaisia hänen korkeille poskipäilleen, joiden alla varjot valtasivat hänen liian laihat lapsenkasvonsa kuin jonkinlaiset kolkot haamut.
Voi miten nälkä hänen olikaan! Inhottavat nälännipistykset olivat poistuneet, niitä ei ollut tuntunut enää pitkään aikaan. Nyt tilalla oli jotakin muuta. Kylmä, kalvava tyhjyys, joka tuntui imevän häntä hetki hetkeltä lähemmäksi mustuutta. Se tuntui hänen luissaan asti. Aluksi hänen olonsa oli ollut kevyt, euforinen jopa, mutta nyt tuo keveys oli muuttunut välipitämättömyydeksi ja tympeydeksi. Arvioivasti leukaansa kohottaen hän veti poskiaan sisäänpäin, kuin miettien, kuinka paljon vielä ennen kuin hänen kasvonsa olisivat muuttuneet pääkalloksi. Ei hirveän kauan. Hän huokaisi. Heikotus oli voimakas tänään, kuten se oli ollut jo pitkän aikaa. Sen näki hänen silmistään. Hän vilkaisi tummansinisen silkin peittämää olkaansa välinpitämättömästi. Terävä kuin mikä. Hän ei oikeastaan edes ymmärtänyt miksi he vaivautuivat pukemaan hänet näin, joka aamu, kuin kaikki olisi aivan normaalisti.
Mielipuoli ihmetteli kuinka hän jaksoi sinnitellä näin kauan... Mutta, tämäpä ei tiennyt että hänellä ja hänen äidillään oli salaisuus! Aina iltaisin, tullessaan toivottamaan hyvää yötä, toi hänen äitinsä mukanaan jotakin pientä. Ei mitään suurta. Niin rohkea tämä ei ollut, vaikka kyseessä oli tämän oma tytär, kun vastassa oli tämän julma ja raukkamainen mies. Mutta, se pieni riitti pitämään hänet hengissä ja se pieni piti vihan liekin kytemässä hänen sisällään. Senkin näki hänen silmistään.
Toisinaan hän ajatteli, josko olisi parempi vain antaa periksi. Mutta ei, silloin kyseessä ei olisi ollut hän. Ylpeys ja omapäisyys vaativat joskus kovan veron!
Pieni kyynel löysi jostakin tiensä ulos hänen silmäänsä, vierähtäen päättäväisesti hänen poskensa pehmeälle iholle, josta lähti matamaan katkeraa rataansa kohti hänen alaleukansa terävää kaarta. Hän seurasi sitä katseellaan; kristallinkirkas, pullea pisara. Se pysähteli matkallaan. Ehkäpä henkeä saadakseen, ennen kuin taas jatkaisi? Näytti siltä, kuin se olisi ollut väsynyt. Yhtä väsynyt kuin hänkin kenties? Hänen oikea kätensä puristui vaivalloisesti nyrkkiin ja nopeasti hän pyyhkäisi sillä kyynelen raa'asti pois, jättäen poskelleen punaisen, ärtyneen jäljen. Ainakin kyynel oli nyt saanut rauhan. Hampaitaan yhteen purren hän pyyhkäisi sen märät jäänteet kätensä iholta mekkonsa jäykäksi kirjailtuun kankaaseen. Voi, jospa hän vain olisi tuo kyynel ja voisi pyyhkäistä itsensä olemattomiin, unohduksiin! Piiloon kaikelta maailmalta, pois kaikesta!

Pikkuprinsessamme elämä oli ollut kurjaa hänen ensimmäisestä hengenvedostaan lähtien. Hän oli tarujen rikas tyttörukka ja onnettomaakin onnettomampi. Hän oli vasta yhdentoista eikä hän tuntenut sanaa onnellinen. Häneltä olisi ollut turha kysyä kohdeltiinko häntä huonosti – hän ei tiennyt paremmasta. Häneltä olisi ollut turha kysyä kärsikö hän – se oli ilmeistä. Hän ei tiennyt millaista elämän tulisi olla, eikä, etteivät kaikki lapset kokeneet samaa, mitä hän oli kokenut. Hän ei tiennyt olevansa erikoinen. Mutta hän tiesi voivansa niin pahoin, että hänen sieluaan särki. Hän tiesi, että jokin oli väärin, mutta hän ei osannut sanoa mikä, sillä tämä oli ainoa elämä, jonka hän tunsi.
Hänen mekkonsa oli pitkähihainen, sen miehusta tiukka ja kaulus korkeampi kuin mitä muoti olisi suonut. Kaikki hänen vaatteensa olivat samanlaisia – juuri sopivia peittämään pitkät, rumat arvet, jotka risteilivät ärhäkänpunaisina juomuina hänen nälästä riutuvalla vartalollaan.
Katsokaas, hän ei ollut ihminen, joka olisi kyennyt tuntemaan mielipahaa tai mielihyvää. Jos hän huusi, kun häntä satutettiin, johtui se vain siitä, että hän oli lelu, jonka oli tarkoitus tuottaa omistajalleen mahdollisimman suurta mielihyvää. Ja mikä olisikaan miellyttänyt hänen sadistista kiduttajaansa enemmän, kuin hänen kimeät tuskankirkaisunsa nahkansa rikkoutuessa järjettömän järjellisen väkivallan kohteena? Hän oli mielipuolen tytär ja jos tuo satunnainen tarkkailija olisi katsonut hänen silmiinsä oikein syvälle, olisi tämä nähnyt niissä ehkä hiukkasen tuota samaa mielipuolisuutta, jonka uhri pieni prinsessamme oli. Vaan, juuri tuon mielipuolisuuden peittävän verhon taakse hänen silmänsä kätkivät raudanlujan, järkähtämättömän ytimen, jonka sisään ei kukaan päässyt...

Huutoja.

Hän käänsi katseensa hitaasti huoneensa ovelle. Jokin oli vialla. Talo oli aina tähän aikaan illasta hiljainen. Kuka täällä uskaltaisi huutaa tähän aikaan illasta? Hän käänsi katseensa takaisin kuvajaiseensa ja huomasi ihmeissään sieraintensa värähtävän heikosti. Kiinnostiko häntä todellakin mistä oli kyse? Halusiko hän vaarantaa itsensä jälleen kerran? Hänen katseensa lennähti takaisin ovelle. Huudot kuuluivat vain yltyvän. Ja ne eivät olleet kenenkään onnettoman naisen huutoja. Miesten huutoja ja jokin niissä oli väärin. Hän kurtisti kulmiaan kummissaan kuullessaan mielipuolen kamariherran äänen. Tämä huusi ja huuto kuoli hitaasti kituen. Se oli väärin, jokin siinä ei täsmännyt. Kylmät väreet juoksivat pitkin hänen selkäpiitään. Jotakin vierasta ja pahaa, kuin joku olisi kävellyt hänen hautansa ylitse.
Ja silloin hän sen tajusi. Miesten huudot olivat pelokkaita! Kertaakaan elämänsä aikana hän ei ollut kuullut miehen huutavan pelokkaasti. Vain naiset huusivat pelokkaasti. Oliko maailma loppumassa? Nytkö kävisivät isä Tomásin tulenkatkuiset ennustukset maailmanlopusta toteen? Hän nousi säpsähtäen seisomaan, huojuen hetken paikallaan kuin ei olisi ollut varma siitä, mitä tahtoi tehdä. Mikä käänsi maailmanjärjestyksen päälaelleen? Mikä teki miehistä naisia? Mikä vihoviimeinen pahuus oli tuolla hänen ovensa takana, tässä palatsissa tapahtunut? Pitäisikö hänen nyt pudota polvilleen maahan rukoilemaan sielunsa puolesta? Pitäisikö hänen itkeä syntejään? Hän kohotti syvänsinisen katseensa huoneensa maalattuun, kerubeja kuvailevaan kattoon ja kohautti olkiaan. Rukoilla ehtisi myöhemminkin, kyllä Jumala ymmärtäisi, ja jos ei ymmärtäisi... Silloinpa hän olisi pulassa, vaan mitä uutta siinä olisi? Hänen heikotuksensa oli kuin poispyyhkäisty.
Hän syöksähti huoneensa ovelle ja yritti riuhtaista sen auki. Se ei hievahtanutkaan, se oli lukittu ulkopuolelta. Hän huudahti pettyneesti ja paukautti ovea kädellään, pelästyen saman tien tekoaan – entä, jos joku oli kuullut kuinka hän paukutti oveaan? Hänen silmissään musteni hetkeksi ja pahoinvointi valtasi hänen mielensä. Hervottomana hän horjahti vasten ovea ja silloin sen takaa kuului hiljainen kolahdus. Pahoinvointi kaikkosi hetkessä. Kolahdus? Hän pudottautui kontalleen huoneensa kylmälle kivilattialle ja painoi poskensa sitä vasten. Oven alle jäävästä ohuesta rakosesta näkyi sen toisella puolella lattialla raskas rauta-avain. Oliko se tippunut karmin yläpuolelta hänen heikkojen paukautustensa seurauksena? Vai oliko kenties joku avulias henki sen sieltä tipauttanut? Kuumeisen innokkaasti hän nousi seisomaan ja ryntäsi kirjoituspöydälleen, tarraten siitä nopeasti yhden paperiarkin, palaten saman tien ovelle. Hänellä oli kokemusta tiukoista paikoista ja juuri tiukoissa paikoissa hänen älynsä oli kirkkaimmillaan, terävänä kuin metsästäjän puukko. Kulmiaan keskittyneesti kurtistaen hän työnsi paperiarkin ovensa ali ja ujutti sen lattialla makaavan raskaan avaimen alle. Paperi oli onneksi tarpeeksi paksua, jotta sen sai työnnettyä avaimen alle, ja avain onneksi tarpeeksi raskas, jottei se liikkunut hänen työntäessään paperia sen alle. Pieni onnistumisesta iloitseva hymynpoikanen kohosi hänen toiseen suupieleensä hänen vetäessään avaimen itselleen oven alitse. Jäämättä onnistumistaan juhlimaan hän avasi oven ja ryntäsi sen takana odottavaan pimeään käytävään.

Vieraskielisiä huutoja. Tiukkoja, käskeviä. Metallin kalahtelua. Miekkoja? Oliko taloon hyökätty? Jotakin synkkää tulvahti hänen sisällään. Se hyrskysi hänessä, kupli ja poreili. Silmissään ilkeys kimmeltäen hän kiihdytti askelensa juoksuksi nähdäkseen enemmän. Pitkin pimeää, kapeaa käytävää, loputon käytävä! Niin pitkältä tuntui tuo lyhyt sekunteja kestävä matka hänen mielensä janotessa tietoa tapahtumista. Tappaisivatpa mielipuolen! Mutta entä äiti...? Hänen sydämensä jyskytti kuin olisi yrittänyt takoa itselleen tietä ulos hänen rinnastaan ja hänen jokaiseen lihakseensa, suurimmasta pienimpään, särki jännityksen saadessa ne kapinoimaan mielensä antamia liikekäskyjä vastaan. Hän saapui talon suurten portaiden yläpäähän ja pysähtyi vain hetkeä ennen kuin olisi saapunut kaikkien mahdollisten hallissaolijoiden näkyville. Ja heti seuraavana hetkenä hän toivoi, ettei olisi saapunut paikalle ollenkaan, nähdessään äitinsä verisen ruumiin hallin lattialla.

Häntä kutsuttiin Kauniiksi Kuolemaksi.

Hän oli kauniimpi kuin kirkon kuvat enkeli Gabrielista. Vaan, enkeli hän ei ollut. Hänen mustat hiuksensa olivat sileänkiiltävät ja ulottuivat vyötärölle asti paksuna viittana, nyt poninhännällä korkealla hänen takaraivollaan. Ei enkeli, pikemminkin jokin pakanallinen taruolento syntisen kauniine, mutta samalla niin julmine kasvoineen, joissa loistivat jäistä paloaan hänen hurjat silmänsä.
Hän oli vielä nuori, vasta seitsemäntoista, mutta häntä kutsuttiin jo mieheksi. Näin oli tehty jo vuosia - moni hänet tunteva epäili jopa oliko hän lapsi koskaan ollutkaan. Ja vaikeahan sitä oli uskoa katsoessa häntä nyt. Niin raivoisa ja voimakas, niin täydellisesti tuon kylmän, mustan auransa ympäröimä, että sen saattoi tuntea hänen lähellään. Vain nopea, hopeankiiltävä välähdys ja jälleen yksi Herramme kurjista lapsista palasi takaisin Isänsä luokse, tämän ankaraa tuomiota odottamaan. Eikä tuo välähdys ollut enää aikoihin ollut puhtaan hopeinen, hänen raivatessaan tietään jonkinlaisen pahan demoonin lailla kohti päämääräänsä halki verivirtojen. Hänen kätensä kohosi ja laski kuin sisäisen vaiston ohjaamana hänen silpoessaan eteensä ryntäileviä vastustajia. Raukkoja, nahjuksia täynnä tämä palatsi! Taikinankalpeita, hienosti puettuja ja hajustettuja vetelyksiä, jotka tuskin erottaisivat miekkaa sapelista, saati sitten osasivat niitä käyttää. Häntä ällötti ja ällötystään lievittääkseen hän survaisi sapelinsa jälleen yhteen eteensä hyökkäävään nahjukseen, pyöräyttäen sitä tuon raukan sisuksissa, halveksien tuskanilmettä tämän kasvoilla. Hän tiesi tämän miehen, tämän raukan. Ruhtinaan. Tiesi tämän ja halveksi tätä. Mutta, hänen halveksuntansa ei näkynyt hänen tunteettomilla kasvoillaan – se ei näkynyt edes hänen jäisen kimaltavissa silmissään.
- Mitä teen tälle? Joku huudahti hänen takaansa ja hän kääntyi huutajaa kohti. Häntä kohti oli tulossa mies raahaten pientä, pahasti arpista naista jolla näytti olevan vain toinen silmä jäljellä. Niin, tämä nainen. Kaunis Kuolemamme pysähtyi hetkeksi ja asetti sapelinsa kärjen naisen leualle, kohottaen sillä tämän kasvoja. Naisen ainoa silmä katsoi suoraan häneen. Syvälle. Tummansininen, suuri, kirkas silmä, jossa ei näkynyt pienintäkään pelon kipinää, vaan jotakin aivan muuta. Päättäväisyyttä ehkä? Nainen luotasi häntä. Selvästikin. Se häiritsi häntä ja hän kurtisti kulmiaan. Liian syvä ja tietävä katse. Hän ei pitänyt siitä.
Hän ei kuitenkaan koskaan ehtinyt vastata miehen kysymykseen, sillä juuri vastauksen sanojen noustessa hänen kielensä päälle nainen heilautti itseään voimakkaasti eteenpäin.
Ihminen on heikko ja hänen henkensä vain silmänräpäyksen päässä kuolemasta. Nyt se oli ilmeisempää kuin koskaan. Sapelin terä upposi sivahtaen naisen kurkkuun, eikä tämän ainoa silmä rävähtänytkään. Hän katsoi tapahtunutta naamiomainen ilme kasvoillaan, kohautti olkiaan ja vetäisi sapelinsa naisen kurkusta. Tämän verta roiskahti kirkkaanpunaisena suihkuna hänen kasvoilleen. Hän ei välittänyt, kääntyi vain ja jatkoi matkaansa. Hänen miehensä päästi irti tämän korahtelevasta ruumiista ja antoi sen tippua lattialle kevyen tömäyksen säestämänä, jota tuskin edes kuului hallin kirkaisuilta ja huudoilta. Vaan, silloin tapahtui jotakin...
Huuto, kirkaisu, jollaista he eivät aiemmin olleet kuulleet. Halli hiljeni hetkeksi täysin, kaikkien pysähtyessä vaistomaisesti kirkaisun roikkuessa ilmassa epätoivoisena ja raakana. Siinä oli jotakin aavemaista, kuin se olisi tullut rajan takaa. Naista pidellyt mies risti itsensä. Julmia tappajia he olivat, raakaa joukkoa. Minkäköhänlaisen armon tämä mies ajatteli saavansa ankaran Jumalansa silmissä, itsensä ristiessään, jos tämä tätä nyt oli tullut noutamaan? Saman olisi voinut kysyä kaikilta tuon joukkion miehiltä, heidän ristiessään hätäisesti itseään, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.
Yksi näistä poikkeuksista oli Kaunis Kuolemamme, julma Talvi – helvettiin jo syntymässään tuomittu – joka kääntyi saman tien kuulemansa huudon suuntaan, salamannopeasti esiin vetämänsä tikari heittovalmiina kädessään, jäänsininen katseensa kohdetta etsien. Ja silloin tämä näki sen...
Palatsin pääportaiden yläpäässä seisoi pieni tyttö, päällään niin paljon kultaa ja jalokiviä, että oli ihme, ettei tuupertunut niiden painon alla. Talven etsimä tyttö. Tällä hetkellä tytön kasvoilta heijastui niin syvän raivoisa viha, että se näytti lähes epätodelliselta ja tämän nähdessään, vaikka halveksivasti tuhahtikin, vaikutti siltä, kuin Talvi olisi tuntenut olonsa hetkellisesti epävarmaksi. Jollakin tapaa tytön viha ilmeisesti samalla kuitenkin myös huvitti tätä: minkäpäs tuollainen riuku heille mitään voisi? Talvi jatkoi tytön katselemista. Viha valui tytön kasvoille tämän silmistä. Suunnattoman ilmeikkäät silmät, siniset.
Ja silloin tyttö huomasi Talven ja vastasi tämän katseeseen.
Sivullisen katsojan mielestä se oli vain silmänräpäys, ja kuitenkin, tuo samainen sivullinen olisi voinut vaikka vannoa, katsoessaan noiden kahden ilmeettömiin kasvoihin heidän katseidensa kohdatessa, että heidän maailmansa pysähtyivät sinä samaisena hetkenä.
Nuori tyttö oli se, joka rikkoi tuon oudon lamaannuksen ensimmäisenä ja äkkiä julma Talvi tuijotti tyhjin katsein ilmaa edessään, kohtaa, jossa heidän katseensa olivat kohdanneet. Sanaakaan sanomatta tyttö oli käännähtänyt ja syöksynyt takaisin käytävän pimeisiin varjoihin.

Nuori prinsessa hengähti hämmentyneenä, vieraan suuntaan katsoen, käännähti sitten äänettömästi kannoillaan ja lähti juoksemaan, kuullen näin tehdessään, kuinka vieras lähti ryntäämään hänen peräänsä.
Hän juoksi takaisin huoneeseensa ja tällä kertaa matka tuntui vielä pidemmältä kuin aiemmin. Hän kuuli vieraan saavuttavan häntä jokaisella ottamallaan askelella ja tiesi juoksevansa kilpaa kuoleman kanssa. Saapuessaan lopulta huoneeseensa, lukitessaan sen oven perässään, hänestä tuntui kuin olisi juossut ikuisuuden. Vieras jysähti ovea vasten. Tämä ei huutanut, ei sanonut sanaakaan, mutta hän kykeni tuntemaan tämän raivon sen johdosta, että oli ehtinyt lukita oven tämän edestä. Tunne oli niin selkeä, oli kuin raivo olisi ollut hänessä itsessään. Helpotus purkautui ilmavirtana hänen keuhkoistaan ja hän tajusi jälleen unohtaneensa hengittää. Pitkä, voimakas suhahdus ja sisäänveto. Vieras yritti murtaa oven. Tämä jysähteli päättäväisesti sitä vasten ja oven natinasta päätellen se ei kestäisi enää kauan. Hän katseli kuumeisesti ympäri huonettaan, miettien mitä voisi käyttää. Jotakin, jotakin olisi keksittävä! Hänellä ei ollut enää mitään minkä vuoksi elää ja kuitenkin nyt, henkensä ollessa suuremmin uhattuna kuin koskaan aiemmin, hän tajusi haluavansa elää enemmän kuin mitään muuta, koska koskaan aiemmin hän ei ollut ollut näin vapaa kuin nyt. Mielipuoli oli kuollut, hän oli nähnyt myös tämän elottoman ruumiin hallin verisellä lattialla. Vaan, kuolisiko hän nyt saman vihollisen toimesta kuin mielipuolikin? Veisikö mielipuoli sittenkin hänet mukanaan helvettiin? Ei piru vieköön veisi, jos se hänestä riippuisi! Vihaisena hän ryntäsi kauniille kampauspöydälleen ja tempaisi siihen kuuluvan tuolin käsiinsä, paiskaten sen vasten huoneensa kalteroituja, paksuja lyijylasi-ikkunoita. Särkyvän lasin aiheuttama räsähdys ja putoilevien sirpaleiden synnyttämä helinä. Suurin osa säpäleistä putosi ulos, mutta osa tippui hänen huoneensa lattialle, jossa ne kimaltelivat sen hämärässä kynttilänvalossa kuin timantit. Nopeasti, nopeasti! Jokin hyvä palanen!
Silloin hän näki sen...
Se oli pitkä ja terävä, hieman kaareva, kuin petoeläimen kynsi ja yhtä julman näköinen. Kuin tähän tehtävään tarkoitettu. Täydellisen kaunis ja vaarallinen. Lumoutuneena hän kyykistyi ja poimi palasen lattialta, puristaen sen tiukasti käsiinsä samalla hetkellä, kun huoneen ovi antoi pamahtaen periksi. Hän käännähti nopeasti kohti tunkeilijaa, piilottaen julmaa raatelijaansa selkänsä taakse, puristaen sitä niin, että se leikkautui ahnaasti hänen kämmenensä pehmeään lihaan, kipua edes huomaamatta. Veri pisaroi hänen kädestään pitkin palasen terävää laitaa, tipahdellen hiljaa ja huomaamatta hänen hameensa kallisarvoiselle helmalle. Hänen huulilleen kohosi kevyt hymy ja jokin ovela verhosi haavoittuvaisuuden hänen suurissa silmissään. Vieras pysähtyi hetkeksi, katsoi häntä ja rikkoutunutta ikkunaa – selvästikin arvioiden tilannetta, luullen hänen yrittäneen karkuun ikkunan kautta – ja astui sitten halveksivasti tuhahtaen häntä kohti, tarraten kiinni hänen toisesta olkavarrestaan...
Välähdys ja tuo hämmästyksenomainen hetki, jona viiltävä terä leikkaa lämmintä, elävää lihaa. Mutta isku, joka oli tarkoitettu tappavaksi, ei täyttänyt sille asetettuja odotuksia.
Tyttö kirkaisi vihastuneena vieraan astahtaessa ihmetellen kauemmaksi. Tyttö oli tähdännyt tämän kaulaan, mutta tämä aivan liian pitkä hänelle ja siksi hänen iskunsa oli osunut tämän hartiaan.
Vieras vilkaisi silmiään räpsäyttäen hartiaansa, jossa verinen lasinpalanen nyt sojotti. Tämän kasvoilla oli hämmästynyt ilme. Ikään kuin tämä ei olisi kyennyt tajuamaan sitä, että tämä pieni tyttö oli kyennyt haavoittamaan tätä. Hämmentyneenä tämä tarttui lihastaan sojottavaan palaseen ja vetäisi sen irti hartiastaan. Tyttö oli viiltänyt hänen lihaansa, vuodattanut hänen vertaan! Ei kukaan sitten Mus...! Kuinka tuo mitätön kakara oli onnistunut yllättämään hänet näin? Jälleen kerran he molemmat jähmettyivät hetkeksi, nyt huoneen kynttilänvalossa läikehtivän lasinpalasen punaisuuden lumoamana.

Epätoivo, epätoivo, totisesti katkera on nimesi!

Tyttösen suu vääntyi katkeraan irveeseen hänen katsoessaan tuota lasinpalasta. Se oli ollut lähellä! Niin kovin lähellä. Vieras laski katseensa hänen kasvoilleen ja tämän huulet vetäytyivät petoeläinmäiseen irveeseen paljastaen tämän voimakkaat, valkeat hampaat. Ennen kuin hän edes tajusi mitä tapahtui, halkaisi palasen kirkas välähdys jälleen ilmaa. Hänen silmänsä laajenivat räjähdyksenomaisesta tajuamisesta terän iskeytyessä hänen hartiaansa. Se iskeytyi täsmälleen samaan kohtaan, johon hän oli sen iskenyt vieraaseen. Kuin hidastettuna hän käänsi katseensa hartiaansa. Epäusko. Kauniisti puettu prinsessamme putosi ylellisen huoneensa kiviselle lattialle viimeistä kertaa elämässään ja samalla imeytyi vieraan veri ahnaasti tuosta lasinpalasesta syvälle hänen sisimpäänsä. Arvaamattomin seurauksin...
Näin se alkoi.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä