Olen juuri 22v täyttänyt mies, en ole ikinä kirjoitellut tämmöisille palstoille, enkä ole ikinä tarvinnut apua henkisiin ongelmiin mutta nyt tuntuu etten kestä enään jos jotain ei tapahdu. Tulee varmasti sekavaa tekstiä, en ole kovin hyvä kirjoittaman ja muutekin pää on sekaisin kuin soppapata, toivottavasti edes joku jaksaa lukea.. ja vastata muutekin kuin vittuilumielessä.
Minulla on aina ollut melko olematon itseluottamus,en ole ikinä löytänynt itsestäni juuri mitään hyvää. Kiusattu koulussa (vasta peruskoulun jälkeen), isäni oli alkoholisti ja riisti henkensä n.3 vuotta sitten minun ollessa 18v (tämä ei edes tuntunut erityisen pahalta vaan oli oikeastaan helpotus joten en suostunut terapiaan). Nuoruus meni sitten lähinnä tietokoneella, tätä kadun niin että sattuu, olisi sen ajan voinnut paremminkin käyttää. Vasta 18-19 vuotiaana pääsin irti koneesta, isän kuoltua.
Aloin viime vuoden lopulla tapailemaan erästä silloin puolituttua neitokaista (17v) ja kävikin niin että tämän vuoden alkupuolella päädyimme yhteen. Mitään erikoista alkuhuumaa joka olisin voinnut laimeta ei ollut vaan suhde on pikemminkin koko tämän ajan vain parantunut ja muuttunut kiihkeämmäksi.
Koko suhteen ajan on kuitenkin itseäni hieman kaihertanut se tosiasia että hän menetti neitsyytensä jo 14 vuotiaana ja kerkesi olemaan 6 (vain 1 yhden illan juttu) eri ihmisen kanssa ennen minua (ja hän oli varmasti silloin eri ihminen kuin nyt), mutta minä menetin poikuuteni vasta hänelle. En tästä kuitenkaan tehnyt mitään ongelmaa mutta hieman se aina välillä painoi mieltä.
Sitten eräänä päivänä noin puolitoista kuukautta sitten kaikki rähähti käsiin. Minun piti käydä yläasteella hakemassa päästötodistus hukkaamani tilalle, sain suoraan sanoen aika hirveän fiiliksen kun kaikki se tuli uudestaan mieleen, mihin olin hukannut sen ajan? Olo hävisi kuitenkin nopeasti samana päivänä, mutta vain vajaan viikon päästä alkoi aivan totaalinen hajoaminen. Asia alkoi painamaan mieltä yhä enemmän ja enemmän, nyt ollaan tultu jo siihen pisteeseen että en enään tietä mitä tehdä. Viimeiset muutamat viikot tuntuvat vuosilta kun katsoo taaksepäin, miten kaikki voi muuttua niin paljon?
Mustasukkaisuus, kateus, itsesääli, tyttöystävän syytteleminen: "miksi teit kaiken sen", "miksi minä en ole ikinä saanut sekoilla niinkuin haluan". Pommitan häntä kysymyksillä hänen entisistä suhteistaan, vaikka hän ei edes halua niitä muistella. Suoraan sanoen olen sairas! Ahistaa, miksi syytän häntä vaikka tiedän ettei hän ole tehnyt mitään väärää minua kohtaan. Tuntuu kuin minussa olisi 2 eri ihmistä sisällä, joista se pahempi on ottanut nyt ylivallan.
Olemme keskustelleet asiasta paljon, hirveästi erilaisia ajatuksia liikkuu kummankin päässä, mutta samaa mieltä olemme ainakin siitä että haluamme voittaa tämän ongelman ja päästä takaisin siihen parin kuukauden takaiseen ihanaan aikaan. Olemme jopa keskustelleet tauon pitämisestä että pääsisin testaamaan muitakin, mutta emme sentään hulluja ole, tiedämme ettei suhde enään voi tämän jälkeen ikinä toimia. Ainoa hyvä asia on että hänkin tavallaan ymmärtää ongelmani ja tukee minua vaikka olen ollut niin hirveä hänelle, uskomaton tyttö! Pelkään vain kuluttavani hänet henkisesti loppuun.
Olen miettunyt kaikki ratkaisut ja oikotiet läpi: ero, pettäminen, itsemurha, joista mikään ei kuullosta yhtään järkevältä, hyvä niin?
Mutta mikä minua todellisuudessa vaivaa, olenko vain masentunut? Onko suhteessa muka-ongelma masennukseni takia vai onko ongelma todellinen ja se masentaa minut? Ehkä jotain vakavempia henkisiä ongelmia? Olen tehnyt muutaman masennustestin joista kaikki ehdottavat keskustelemista lääkärin kanssa. Mistä oikea apu tämmöisiin ongelmiin? Minulla on aika huono luottamus Suomen terveydenhuoltoon, enkä usko että kukaan voisi auttaa minua, mutta jotainhan on pakko tehdä.
Johan tuli tekstiä... Pyydän, auttakaa joku!
Minulla on aina ollut melko olematon itseluottamus,en ole ikinä löytänynt itsestäni juuri mitään hyvää. Kiusattu koulussa (vasta peruskoulun jälkeen), isäni oli alkoholisti ja riisti henkensä n.3 vuotta sitten minun ollessa 18v (tämä ei edes tuntunut erityisen pahalta vaan oli oikeastaan helpotus joten en suostunut terapiaan). Nuoruus meni sitten lähinnä tietokoneella, tätä kadun niin että sattuu, olisi sen ajan voinnut paremminkin käyttää. Vasta 18-19 vuotiaana pääsin irti koneesta, isän kuoltua.
Aloin viime vuoden lopulla tapailemaan erästä silloin puolituttua neitokaista (17v) ja kävikin niin että tämän vuoden alkupuolella päädyimme yhteen. Mitään erikoista alkuhuumaa joka olisin voinnut laimeta ei ollut vaan suhde on pikemminkin koko tämän ajan vain parantunut ja muuttunut kiihkeämmäksi.
Koko suhteen ajan on kuitenkin itseäni hieman kaihertanut se tosiasia että hän menetti neitsyytensä jo 14 vuotiaana ja kerkesi olemaan 6 (vain 1 yhden illan juttu) eri ihmisen kanssa ennen minua (ja hän oli varmasti silloin eri ihminen kuin nyt), mutta minä menetin poikuuteni vasta hänelle. En tästä kuitenkaan tehnyt mitään ongelmaa mutta hieman se aina välillä painoi mieltä.
Sitten eräänä päivänä noin puolitoista kuukautta sitten kaikki rähähti käsiin. Minun piti käydä yläasteella hakemassa päästötodistus hukkaamani tilalle, sain suoraan sanoen aika hirveän fiiliksen kun kaikki se tuli uudestaan mieleen, mihin olin hukannut sen ajan? Olo hävisi kuitenkin nopeasti samana päivänä, mutta vain vajaan viikon päästä alkoi aivan totaalinen hajoaminen. Asia alkoi painamaan mieltä yhä enemmän ja enemmän, nyt ollaan tultu jo siihen pisteeseen että en enään tietä mitä tehdä. Viimeiset muutamat viikot tuntuvat vuosilta kun katsoo taaksepäin, miten kaikki voi muuttua niin paljon?
Mustasukkaisuus, kateus, itsesääli, tyttöystävän syytteleminen: "miksi teit kaiken sen", "miksi minä en ole ikinä saanut sekoilla niinkuin haluan". Pommitan häntä kysymyksillä hänen entisistä suhteistaan, vaikka hän ei edes halua niitä muistella. Suoraan sanoen olen sairas! Ahistaa, miksi syytän häntä vaikka tiedän ettei hän ole tehnyt mitään väärää minua kohtaan. Tuntuu kuin minussa olisi 2 eri ihmistä sisällä, joista se pahempi on ottanut nyt ylivallan.
Olemme keskustelleet asiasta paljon, hirveästi erilaisia ajatuksia liikkuu kummankin päässä, mutta samaa mieltä olemme ainakin siitä että haluamme voittaa tämän ongelman ja päästä takaisin siihen parin kuukauden takaiseen ihanaan aikaan. Olemme jopa keskustelleet tauon pitämisestä että pääsisin testaamaan muitakin, mutta emme sentään hulluja ole, tiedämme ettei suhde enään voi tämän jälkeen ikinä toimia. Ainoa hyvä asia on että hänkin tavallaan ymmärtää ongelmani ja tukee minua vaikka olen ollut niin hirveä hänelle, uskomaton tyttö! Pelkään vain kuluttavani hänet henkisesti loppuun.
Olen miettunyt kaikki ratkaisut ja oikotiet läpi: ero, pettäminen, itsemurha, joista mikään ei kuullosta yhtään järkevältä, hyvä niin?
Mutta mikä minua todellisuudessa vaivaa, olenko vain masentunut? Onko suhteessa muka-ongelma masennukseni takia vai onko ongelma todellinen ja se masentaa minut? Ehkä jotain vakavempia henkisiä ongelmia? Olen tehnyt muutaman masennustestin joista kaikki ehdottavat keskustelemista lääkärin kanssa. Mistä oikea apu tämmöisiin ongelmiin? Minulla on aika huono luottamus Suomen terveydenhuoltoon, enkä usko että kukaan voisi auttaa minua, mutta jotainhan on pakko tehdä.
Johan tuli tekstiä... Pyydän, auttakaa joku!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Äkkiä ajatellen sinulla on pitkittynyt trauma isäsi riippuvuusongelmista ja itsemurhasta. Trauma menee useinmiten juuri noin, ongelma kielletään ensin ja se aiheuttaa varsinaisia vaikeuksia muutamia vuosia myöhemmin.
Olet itse täysin syytön huonoon oloosi, joten itsesyytökset ovat turhia. Hae ammatti-ihmisen apua heti. Joskus ihan neljänkin keskustelukerran jälkeen tilanne rauhottuu ja ajatukset selkiintyy.
Siis mielenterveystoimistoon soitto, tai opiskeluterveydenhuoltoon ja ajanvaraus psykologille. Uskon nimittäin vahvasti, että lähiomaisen itsemurha on sellainen asia, että siitä ei pääse yli ilman ammattiapua.
Rohkeasti vain puhumaan, sinä olet vielä nuori joten älä anna asian hautua päässäsi ja pilata sinun elämääsi. Halaukset sulle ja lämpöisiä ajatuksia myös tyttöystävällesikin.