Mikä saa minut syttymään?

Täällä TAAS kirjoitat hyvää yötä " RAKKAAT!"
mulle isket ikkunanluukun nenään kiinni

sanoja sanoja sanoja sanoja......

niitä riittää kyllä kaikille jaettavaksi
just joo

kyyneleet tulevat vain yössä
ei päivällä ettei kukaan näe
minun kyyneleeni tulevat joka hetki
ja yöllä kuristava kahle salpauttaa henken!
seuraukset niin...
sillä on hyvä iskeä
taas samaa: " kun teit niin ja tein näin "
niin muista huuhkaja - seuraukset!

hyvää yötä rakkaat...
he jotka ovat rakkaat
mutta eräs, joka oli rakas
hänelle - hyvästi.

näin ihmissydämiä särkyy
ja haavat repivät vuosikausia
petettyjä sanoja sanoja sanoja
ja ---- sanoja

mutta onhan sulla
se elämä on
ja ihmisen oma oikeus

ps. minä hölmö kun luin tekstisi!

( 28 11 06 )

Hiljaisin askelin
Sade kävelee ruutuun
Asettuu
Mielen liitutauluun
Ensin usvaisesti
Esiin piirtyvänä ajatuksena
Kunnes selkeytyy
Nähdessäni lasissa kasvosi
Havahdun ikävään ja kaihoisaan kipuun
Kuinka monta päivää siitä on
Läpi ikkunan katsoen nyt pihamaalle
Jota keltaisena lamppu
Valaisee yön tultua
Kysyn itsekseni
Jos ehkä jo kuukausi

kaunista tekstiä. Sinulla on taito
sanoa sanoilla.

Jos saisit pääsyn uniini
Mitä tekisit siellä
Loihtisitko mieleeni suurta tunnetta
Sinua kohtaan

Koskettaisitko hellästi
Avointa maisemaa
Puhuisit nukkuvan alitajuntaan
Syvän rakkauden sinua kohtaan

Vai väistyisitkö sivummalle
Äänettömin askelin
Antaisit sielussani syntyä kaiken sen
Mikä syntyy itsekseen ja manipuloimatta

Mietin hiljakselleen
Ylittäessämme kuohuvaa merta
Ja tuolla rannikko jo näkyykin
Onko rakkautesi aitoa

Antaako halusi sijaa
Hänelle jota luulet rakastavasi
Ja onko suhteessamme ilmatilaa ihmiselle
Vai kiertääkö kaikki sinussa napasi ympärillä

Jos saisit pääsyn uniini
Kunnioittaisitko minua niin että antaisit luvan
Vapaasti rakastaa tai olla rakastamatta
Mietin

Odotatko minua vai kosketustani
Väistytkö sivummalle
Rakkaudesta minua kohtaan
Kun saavun

( 28 11 06 )

Ikkunat ovat särkyneet.
Liitutaulu mutkille vääntyneenä kivikossa
makaa,
huohottava mieli.
Suussa veren maku, koko keho kipeillä naarmuilla
rakastavien kosketustesi jäljiltä.

Vaikka ikkunat ovat särkyneet
sanat elävät vielä.
Sanoilla muotoilen ikkunoita, teen kirjaimista
kuvia lasiin ja sen läpi:
liitutaulu mutkille vääntyneenä kivikossa,
huohottava mieli, suussa veren maku.

Muotoilen tarinan,
kuin katselisin sateista ruutua,
tavallaan katselenkin, kuvitelmana, ajatuksena kuinka
katsotaan -
joku katsoo, hän lukeva mieli,
suuri yleisöni.

Rakkaus ja sen päättyminen
satuttaviin, traagisiin tapahtumiin!
Erään ihmissuhteen haaksirikko.

Sanojen putoillessa
pisaroina ruutuun
on värikäs palloni riekaleina,
Rozier.
Rantaan iskeytyvät kuohuisat aallot - -

Niiden tuhannet pärskeet.
Saitko kuvasta kiinni, rakkaani?
Jos sanon eläväni,
sekin on vain sanoja.
Niinkö?
Mutta kaikkien sanojen tuolla puolen
nostan nämä ylistävät käteni.

Kun paperit heittelee kämmenistäni tuuli
pitkin nurmikenttää
ja puiden oksat muutamia sivuja keihästävät
kirjoitettu tarina hajoaa
ja lakkaa olemasta.

Näistä sanoista huolimatta.
Annan avointen kasvojeni laulaa
meren pärskeitä vasten:
riekaleinakin minä vielä olen
ja ylistän taivasta siitä.
Minä ylistän siitä!

( 26 11 06 )


Tulitikku pimeässä illassa
Silmiesi loiste kynttilän hiipuessa aamua kohti
Nälkäisen lapsen avoin sydän
Maailma joka haastaa
Käymään eteenpäin eikä päästä vähällä
Jumalan rakkaus ristillä

Elämän mittainen matka

Pettymys, mahdollisuutena kasvuun
Katkeruuden voittaminen
Hänen armossaan
Kaikki se mikä on kaunista
Tähtien pysyessä radallaan
Rakkaus

Joka ei vaadi itselleen
Joka on valmis nöyrtymään
Joka on enemmän kuin
Pelkkää tunnetta

Sydämen muotoinen kipu
Täynnä ihmisenä olemisen iloa
Luovuttamisen kauneus

Kun Hän
Jonka käsiin kaikki on luovutettu
On se josta pidetään kiinni
Koskaan hellittämättä
Elämän lahjasta

Tulitikku pimeässä illassa
Silmiesi loiste kynttilän hiipuessa aamua kohti
Nälkäisen lapsen avoin sydän
Maailma joka haastaa
Käymään eteenpäin eikä päästä vähällä
Jumalan rakkaus ristillä

On ihmisen muotoinen matka

Hyvää yötä, rakkaat...

ja puhallan tulitikun

( bogujevci - keke reinikainen - telmatussi =
runis )

sinuun tulin
( nimimerkillä los Munalee 27.10.06 )

Sinuun tulin
verkkokeinussa uinuimme
Tutkin luomia, leimaan
pyöreän olkapääsi
suudelman puremajäljellä
Etteivät luulisi
nurkan takaa tirkistelevät
naapurin akkalaumat -
minua aivan hampaattomaksi
Aivan tavattoman kovasti heilui keinu
tutkiessani luomiasi

Liikuimme puiden välissä
Lääkärille
oletko näyttänyt vasemman rintasi
yläpuolella olevaa luomea, se on vähän kohollaan,
mitä pirua: silmäluomea -
en tarkoita alkuunkaan
Kelaa alkuun koko tolkuton juttu
Sinuun tulin
verkkokeinussa uinuimme
Tutkin suolia, joilla sänky on ripustettu
takapäidemme väliin, kiinni
lehdettömiin koivuihin
Akkalauma hakkaa nalkuttavia käsiään:
seis, näin typerää tekstiä
ei olla aikoihin kuultu, oletko terve
vai mitä

Lääkärille lähde näyttämään
peräsuolia
Suudelman puremajälkiä: kaulalle hiertynyttä
unelman muistoa, tahditonta
hetkeä, silmälasien lumovoimaa,
lettipäistä kiiltokuvaa, pakaroiden välistä pusertunutta
nuken ääntä

Valiokunta!
Jos ehkä vaahtosammuttimia pieneläinhautausmaalla?
Kun nukumme toisissamme kiinni,
nukumme toisissamme kiinni verkkosänky
heilahtelee kun nukumme, jos ehkä kohta jo nukumme
minun on niin hyvä olla lähellä sinua,
on niin hyvä olla lähellä sinua

MATKALLA PYSÄHDYKSISSÄ:
minä ja minun suuri suuni
( 27 10 06 )


minä ja minun suuri suuni

katsellessamme toisiamme
silmiesi edessä

loukkaannutko jos paljastan ettei sinua ole

minä ja minun suuri suuni
katsellessamme toisiamme

peilin pintaan vain ajatus muodostaa hahmojen syvyyden

silmiesi edessä
loukkaannutko jos paljastan ettei sinua ole

sanon

kysytkö kuka sitten on hän
jonka silmistä kirjoitan

hän on vain sinä

tuolla puolen peilin
katsellessasi minua ja minun suurta suutani

minäkö näitä olen kirjoittamassa vai lukeva mielesi

voin tosin olla sinulle jotain
mutta täällä missä olen

ei minua ole

hänenä jota minuksi sanot
silmiesi edessä

minä ja minun suuri suuni

peilin pintaan vain ajatus muodostaa hahmojen syvyyden
katsellessamme toisiamme

puhjennut paise jalassasi
irti päästetty kettingi
repinyt avohaavan
jota paistinlastalla
kaavittiin

ajos jalassani
odottaa pitkää
nuppineulaa
päässäni liikaa
itsesyytöksiä
kolikoillakin
yleensä
kaksi puolta

uniin
myös päiväuniin
puhalletun pallon
riekaleet
pelkästään
tämä
tukahdettu itku
sisäänkääntyneenä
kaksipuolisen takin
povitaskussa
lähellä sydäntä
jossain
toinenkin sydän
joka rakastaa
kohtaamatta
milloinkaan

- aamuyöllä ennen nukahtamista kirjoitettu -

PIENI HETKI ITÄMAAN YÖSSÄ (29.11.06)

Pysähtyikö aika todella
vai tuntuiko vain meistä
siltä?

Takanamme levottomia, raskaita päiviä
vaikeine päätöksineen,
valintoja, joita tehdessämme jouduimme ylen ahtaalle,
tapahtumia, jotka valloilleen riistäytyessään
tempasivat meidät kaikki mukaansa kuohuvaan virtaan ja
lopulta heittivät rannalle.

Seison ikkunan äärellä tänä unettomana yönä
käsiäni katsellen.
Sinä liikahtelet vuoteessa hiljaa enkä tiedä nukutko.
Sellaista se on.

Olemme kuin rannalle viskatut, odotamme vain
ja katsomme mitä tapahtuu.
Käsissäni on paljon valtaa, mutta mitä hyötyä siitä kaikesta on
kun omaa sydäntäni en voi määrätä -
ajatukseni kulkevat outoja polkuja, vartaloani puistattaa
ja menneet päivät liikkuvat yhä näkyinä silmieni editse.

Katson ikkunasta pihaan.
Tuossa pihassa, Claudia, tuomitsin hänet.
Tuosta pihasta häntä lähdettiin kuljettamaan kahleissa.
Tuon pihan reunalla, Claudia, minä pesin käteni hopeavadissa.

Hulluutta, tämä kaikki on hulluutta.
Sinun sylisi ei tunnu enää samalta kuin ennen.
Viettelevään tuoksuusi sekoittuu kuoleman löyhkä,
se leijailee sieraimissani
alati.
Jollain oudolla tavalla kaikki on muuttunut, minun sydämeni
on muuttunut rinnassani, sen jokaisessa lyönnissä on epäsointuinen
sivuääni, kuin rumpupalikan kolahtaessa
turmeltuneeseen vaskirumpuun.

Turhaa, aivan turhaa paeta oman sydämensä
hakkaavaa rytmiä.
Kosketanpa huuliasi, rintojasi, olkapäätäsi kuinka tahansa
en pääse pakoon itseäni -

Pelkään että olen menettämässä järkeni.
Auta minua, Claudia, tartu käteeni
ja saa minut hetkeksi unohtamaan
tämän mielettömän, takapajuisen maailmankolkan
arvoitukselliset tapahtumat.

Nukutko Claudia?

Taidatpa nukkua.
Minä en saa unta, kaikki minussa on
pysähtynyt hänen hahmonsa äärelle, jokainen soluni
kiertää hänen tuomitun ruumiinsa ympärillä
kuin yrittäen päästä selvyyteen
olemassaolon arvoituksesta.

Hänen arvoituksensa on minun arvoitukseni.
Kunpa vain voisin nöyrtyä, polvistua
ja - polvistua kenen edessä, pyytää mitä?
Pyytää häntä ilmaisemaan totuus itsestään, polvistua hänen
eteensä odottamaan vastausta -

Minä, minä jolla oli valta hänet tuomita!
Ja nyt tuntuu kuin juuri minä olisin tuomittavana.
Päätäni, voi päätäni: se on tulessa.
Kaksi voimaa minussa taistelee lakkaamatta.
Olen uuvuksissa mutta en pysty lepäämään.
Ruumiini on halkeamaisillaan.

Nukutko Claudia, mieletöntä, kuinka voit nukkua
tällaisena yönä?

Onko koko maailma pysähtynyt?
Vai onko se vain minun maailmani, yksityinen
maailmani, joka pysähtyi
äkkiarvaamatta, räsähtäen - pysähtyi sinä päivänä,
jona sotilaat arkaillen toivat hämmentävän viestin:
tuomittu mies on kadonnut, hänen ruumiinsa
hävisi haudasta, kaiketi hänen opetuslapsensa
ovat varastaneet sen!

Sinä päivänä hänen kirkas hahmonsa käveli
aurinkokellon ja auringon väliin -
maahan hakatussa asteikossa varjo lakkasi näkymästä,
aika katosi.

Siltä minusta tuntuu, Claudia.
Tuntuu kuin olisin ikuisesti tuomittu kiduttavaan neuvottomuuteeni -
Synkkämielisten ajatusten rannalle -

Toki, toki vanhenemme päivä päivältä
ja kauhistuttava kuolema
lähestyy meitä
kuin ammottava kita, nielaistakseen ihmisen joko olemattomuuteen
tai sitten johonkin, vielä pahempaan?
Sitä odottellessani olen
kuin pysähdyksissä: en osaa enää elää - ajatukseni
pyörivät lakkaamatta Nasaretilaisen arvoituksen ympärillä.

Voisinpa saada selvyyden.

- kirjoitettu aamulla-aamupäivällä 29.11.06 -


Kuulas ajatus, selkeä.
Niin kaunis
on muotoiltu kuva.
Onnistunut runo paperilla.
Sielun jalo kehitelmä.

Vaan jo liitoksissaan natisee se,
kauhistus, nyt mitä näen
jos rohkenen
katsoa.
Repeilevät lauseet reunoista.

Ja kun kermakakun sisältöä viimein
vasten silmiäni pursuaa -
on siinä mätää kerrakseen.
Kaikki jalo lopulta
aina tähän tapaan tahriutuu:
alta naamarin paljastuvat kätketyimmät alkusyyt.

Ajatus viimeistelty, muotovalio
on pirstaleina nyt,
haljenneena mielikuva
todenmukaisia kasvoilleni irvistää.

Ja aamun kuulaudessa
soi rätinä kuin liekkien, joissa
piinattujen mielet lyöntisarjan alla
karrelle palavat - eivät uskalla
toivovina
katseitaan kohottaa, on poissa
heille lupausten hellä ja rohkeutta luova ääni:
rakastavan puhe, puhdas katse.

Silloin, silloin juuri vavisten
vaan kuitenkin
pakenematta, paikoillani pysyen.
Äärellä tuon haljenneen, pirstoutuneen kuvan!

Laulun löydän
sanattoman, paremman sieluni
rihkamaista kehitelmää, tuota vuosituhantista
tautivuoteen sanahelinää.

Kas, tuskan alta kantautuu se niille vain -
jotka totuutta ei väistä, ei kurjuuttansa
enää peitä sulosävelmiin.

Kaikissa sanoissa, kolkoissakin, kuulla voidaan
taustaääni,
sointu Pyhimmän.
Hän joku – jota usein aavistellaan – ei illuusioitamme
pidä yllä, mutta korpeen synkimpäänkin
itsensä antaa täysin.
Kyllä.

Hänen edessään sen tiedän,
sieluni myrkkymaljaa
kun nostan
ja särpien syntisyyteni pohjamutaa
mitä olen, tunnustan.

On voima elämässä,
joka kaikessa tässä
yhä vielä sykkii,
ytimessä itsessään.

Nämä repaleiset sanat
käsissäni pyydän, hiljaa Häntä katsoen:
- Auta totuus peittämätön
aina loppuun asti tuntemaan.

Taas sinisenä kaartuu taivas
yllä ankarimman päivän,
ja yön sysimustaan peittoon
tähdet kirkkaat syttyvät.

On lahjaa henkäys jokainen!

Siis Luoja, auta, etten armoasi tänään
pakenisi taottuihin unikuviin.
Ne vaikka sanamaalailuin
niin kauniisti saadaan välkkymään,
ja riimein säihkyvin
voidaan sydämissä riemuntunteet synnyttää.
Tanssilattialla, joka murhattujen kalloista
on rakennettu!

Vain ristin luona löydän enemmän,
kuihtumattoman aarteen
ja lupauksen ikuisesti kestävän.
Silloin en itseäni väistä, enkä lähimmäistä.

Lahjaa elämä
kaikkineen, rehellisesti kun sen
kohtaan: kipuineen.

Siksi armoa, armoa on
itsensä petturiksi tunnistaa täällä.
Siitä kasvu alkaa, käsiinsä kun
halvan elämäni luovutan
nyt rosoisen ristin päällä -
se kallisarvoiseksi siunataan.

Ja mätäpaiseideni kanssa sanoa saan:
epäonnistunut ehkä olen, pahan kerran,
silti tällaisena kiitän, elän
ihmiselämäni verran!

Kuulen kuinka kattilassa porisee
kohta saadaan kypsää pottua
ihmeellistä miten noinkin
kuuma voi tehdä kovasta ja kylmästä
suussa sulavaa voin kera

Paistoin kullanruskeita
toffeeviinereitä
ja oups...
ne maistuivatkin omenalta

HYVE YÖTÄ.

Minut saa syttymään hän
joka asuu pienessä rasiassa
vierivieressä dynamiitin.