Kello oli jo melkein yksi yöllä, eikä Melissa ollut tehnyt elettäkään lähestyäkseen poikaa, vaikka oli tuijottanut tätä koko illan. Poika ei ollut taatusti käynyt täällä ennen, sillä tämä oli Melissan vakio bailauspaikka, eikä hän ollut nähnyt kaveria koskaan. Vai oliko sittenkin? Jokin hänessä vaikutti tutulta, mutta Melissa tuumi, että olisi taatusti muistanut jos he olisivat kohdanneet…
Hänestä tuntui, että kiinnostus oli molemminpuolista, sillä poika oli myös katsonut hänen suuntaansa koko illan. Kaikki tanssiinkutsut muilta hän tämä oli hylännyt. Seisoskeli vain yläkerrassa katsellen kaiteelta alakertaan. Punaviiniä taisi juoda muutaman lasillisen, mutta muuten tämä oli ollut samassa paikassa koko illan, yksin.
Ensimmäisen kerran heidän katseensa olivat kohdanneet klubin aulassa. Poika käveli Melissan ja hänen ystäviensä ohi ja Melissan ystävät kertoivat tämän katsoneen häntä vielä uudelleen olkansa yli. Miksi poika ei ollut tullut puhumaan hänen kanssaan? Tai edes tanssimaan? Tai edes alakertaan, jotta olisi helpompi luoda jonkinlaista kontaktia?! Mutta ei, siellä tämä seisoi kaikessa yksinäisyydessään. Melissa alkoi olla jo epätoivoinen. Tällaista ei ollut tullut kohdalle koskaan ennen. Ainahan ne tulevat juttelemaan tai jotain…
”Nyt saa riittää!”, ajatteli Melissa ja suuntasi kulkunsa aulaan. Hän ei jäisi norkoilemaan enää ainuttakaan mihinkään johtamatonta katsetta! Kavereille hän kertoi vain tulleensa huonovointiseksi ja lisäsi siihen, että varmasti selviäisi yksinkin kotiin. Ei tullut mieleenkään purkaa heille sydäntään tuollaisen ääliön takia. Parempi vain mennä yksin kotiin jotta voisi sitten miettiä miksi ei itse tullut tehneeksi mitään asian eteen…
Ulko-ovella Melissa suikkasi suukon lempiportsarilleen ja sujautti samalla tämän käteen juomarahaa.
”Ei, en tarvitse taksia tällä kertaa. Luulen, että käveleminen tekee ihan hyvää.”, hän sanoi portsarille ja suunnisti kulkunsa läheiseen ravintolaan joka oli onneksi vielä auki. Melissa tuumi, että hyvä ruoka on yksi parhaita kolhiintuneen itsetunnon hetkellisiä lievittäjiä ja tilasi sisälle päästyään ”sen tavallisen”:
Ruokaa odotellessaan hän käväisi naistenhuoneessa pesemässä kätensä ja katseli sitten itseään kokovartalopeilistä, joka sattui olemaan käsienpesualtaan vieressä. Omasta mielestään hän oli ihan ok. Vaalean oranssit hiukset, suhteellisen hyvä kroppa, eikä naamassakaan mitään valittamista ollut. Ei hän mallinmitoissa ollut, mutta olisi kelvannut monelle tänäkin iltana mikäli olisi huomannut katsella enemmän ympärilleen…
Ruoka oli tuotu jo pöytään sillä aikaa kun Melissa mittaili itseään miettien samalla oliko vika hänessä, kun poika ei ollut häntä millään tavoin lähestynyt. No, mitäpä se häntä liikutti enää. Ei yhtään huvittanut myöntää, että pojassa oli ollut jotain erikoista. Jotain mitä ei voinut selittää, jonka vuoksi hän tunsi suunnatonta vetoa… ”No, niitä tulee ja menee. Lakkaa miettimästä sitä!”, hän koitti jankuttaa itselleen siinä kuitenkaan täysin onnistumatta.
Ruoka oli taivaallisen hyvää, kuten aina, ja hetkeksi Melissan ajatukset katosivat jonnekin kanan ja kasvisten joukkoon. Jälkiruuaksi hän tilasi vielä yhden siiderin, vaikka tiesi olevansa jo aavistuksen verran päissään.
Melissa harhailutti katsettaan ympäri koko ravintolan. Keittiö oli avoin, asiakkaan oli mahdollista nähdä kuinka oma ruoka valmistui, mikäli viitsi katsella. Välillä Melissa toivoi, että keittiön ja ruokailutilan välissä tosiaankin olisi ollut seinä, sillä aika ajoin hänen mieleensä palasi se yksi hikinen kesä, minkä hän oli viettänyt tuossa samaisessa keittiössä puurtaen aamusta iltaan. Palkassa ei kylläkään ollut valittamista, mutta suuri määrä rahaakaan ei voi korvata aikaa, jonka olisi voinut viettää ystävien seurassa. Mutta olisiko sekään tehnyt häntä onnellisemmaksi, ystävien kanssa oleminen siis? Ystävät olivat kaikin puolin ihania ja pitivät hänestä, mutta aina oli sellainen tunne, että jotain puuttui. Niin kuin hän ei oikeasti kuuluisi sinne missä oli. Melissa oli usein levoton ja jo monetta vuotta hän näki toistuvasti samaa unta, jossa joku ojentaa hänelle kätensä ja sanoo vievänsä hänet paikkaan jonne hän kuuluu.
”Ei aavistustakaan mitä se tarkoittaa, mutta jokin tarkoitus sillä unella täytyy olla, tai sitten olen yksinkertaisesti tulossa sekopäiseksi!”, hän ajatteli.
Samassa Melissa oli vetäistä siiderin väärään kurkkuun, kun huomasi oven edessä istuvan juuri sen samaisen pojan, joka oli antanut hänen elätellä turhia toiveita koko tämän illan! Poika istui selin häneen päin, mutta ikkunoitten heijastaessa hän saattoi katsoa poikaa suoraan silmiin. Kauanko tämä oli ollut siinä? Ja miksi ylipäätään oli tullut tänne? Oliko hän seurannut Melissaa vaiko vain sattumalta päätynyt samaan paikkaa, juomaan jälleen sitä pahuksen punaviiniä, kuten Melissa huomasi. Taisi olla aikamoinen lipittäjä tuokin. Hän söi annoksensa loppuun, maksoi laskun ja poistui katsomatta poikaan.
Ulkona oli koleaa ja kosteaa, sumua ilmassa. Tyypillinen alkukevään yö. Tai ei ehkä sittenkään. Ilmassa oli jotain erilaista ja outoa, jotain mitä ei voinut selittää. Vai oliko se vain levottomuuden tunne joka hänellä itsellään oli, mitenkään riippumaton tuosta ilmasta. Jospa se johtui siitä ääliöstä? Melissa ravisteli päätään ja suuntasi kulkunsa kohti puistoa. Kesken matkan hän havahtui, ettei ollut suinkaan menossa kotiin, vaan nimenomaan poispäin sieltä! Hän pysähtyi ja kuulosteli. Joku oli varmasti hänen takanaan. Taas se outo tunne…nyt hän aavisti jo kenestä se tunne oli lähtöisin ja jatkoi kulkuaan puistoa kohti.
Puiston halki virtasi pieni puro ja Melissa käveli sillalle joka ylitti tuon puron. Hän pysähtyi, nojasi kaiteeseen ja hengitti syvään sumuista ilmaa. Samassa joku kosketti hänen olkapäätään. Melissa kääntyi ja näki juuri sen mitä oli ajatellutkin; pojan sieltä klubilta. Ehkä poika oli väärä sana kuvaamaan häntä, mutta Melissan mielestä häntä ei voinut mieheksikään sanoa, ellei sitten nuoreksi sellaiseksi. Tämä oli melkein päätä pidempi Melissaa, täysin mustissa vaatteissa ja mustassa pitkässä nahkatakissa .
Poika katsoi häntä silmiin ja sanoi: ”Odotin sinua koko illan. Miksi lähdit?”. ”Lähdin koska…no, en minä vaan tiedä”, Melissa vastasi.
Häntä sapetti kun pojalle ei ilmeisesti ollut tullut mieleenkään, että nykyaikaisetkin naiset arvostavat sitä kun mies tekee aloitteen. Toisaalta hänen kiukkunsa suli pojan vastustamattomaan hymyyn ja sekavin tuntein hän vaikeni keksimättä yhtään mitä voisi tehdä tai sanoa.
”Melissa…”, poika kuiskasi. Melissan sydän jätti yhden lyönnin lyömättä. Mistä tämä tiesi hänen nimensä? Kuka tämä oikein oli? ”Tiedän paljon asioita”, poika sanoin kuin vastaukseksi siihen mitä hän oli juuri ajatellut. Melissa ei ymmärtänyt enää mitään. Hetken hänestä tuntui, että jalat pettäisivät ja tajukin lähtisi, mutta jotenkin hän sai koottua itsensä. Mistä tämä tiesi mitä hän ajatteli? Melissa koitti olla ajattelematta mitään ja silti hän mietti kiivaasti miten saisi pojasta jotain selville.
”Nimeni on Lucius”, poika kuiskasi, niin kuin se olisi ollut jokin salaisuus. Poika näytti sumun keskellä hennossa kuunvalossa pelottavalta, mutta kuitenkin niin kutsuvalta. Nuorelta, mutta kuitenkin niin vanhalta ja katseessa oli jotain, mikä kertoi enemmän. Silmät kiilsivät oudosti, vaikka mistään ei tullut kummemmin valoa.
Melissa rohkaisi mielensä ja heitti ilmoille häntä vaivanneen ajatuksen: ”Näytät tutulta… Olemmeko tavanneet jossain? Siis aikaisemmin kuin tänään?”.
Lucius hymyili paljastaen samalla terävät kulmahampaansa. Hänen silmänsä olivat muuttuneet sinisistä hiilenmustiksi ja hän ojensi Melissalle kättään.
”Etkö todellakaan muista, Melissa”, Lucius jatkoi edelleen kuiskaavalla äänellään. ”Olemmehan me tavanneet…sinun unissasi.” Mutta siinä vaiheessa Luciuksen ei olisi enää tarvinnut sanoa sitä ääneen, sillä Melissa tiesi jo. Palaset alkoivat loksahdella kohdalleen. Tosin eivät kaikki. Hän oli aina tiennyt olevansa sisimmässään jotain muuta kuin oli ollut, mutta…tällaista hän ei ollut kuvitellut milloinkaan. Hän ei edes varmaksi tiennyt näiden olentojen olemassaolosta.
Melissa nielaisi ja koitti rauhoittaa mielensä. Lucius tarjosi edelleen kättään hänelle.
”Melissa”, Lucius sanoi tuskin kuuluvalla äänellä, ”olen tullut hakemaan sinua”. Silloin jokin Melissan sisimmässä pääsi irti ja hän tarttui Luciuksen käteen. Lucius veti hänet syliinsä ja puristi tiukkaan, kuin äiti löydettyään kadonneen lapsensa. Lucius suuteli Melissan otsaa ja Melissa sulki silmänsä. Hän tiesi mitä oli tapahtumassa mutta hän ei pelännyt. Pieni pistoksen tunne niskassa. Nyt olisi liian myöhäistä muuttaa mieltään, eikä hän sitä halunnutkaan.
Lucius joi hänestä jättäen hänet juuri ja juuri henkiin. Sitten hän laski Melissan lähes elottoman ruumiin maahan. Tyttö hengitti hädin tuskin ja oli kasvoiltaan kalmankalpea. Lucius tiesi ettei aikaa ollut paljon.
”Minun vereni sinun verestäsi”, hän sanoi ja värähti hiukan, kun tikarin terä osui hänen ranteeseensa. Nyt oli tytön aika saada mitä hän tarvitsikin…
Melissa tunsi voimiensa pikkuhiljaa palaavan, mutta aistit olivat vielä sumeat ja hän kääntyi Luciuksen puoleen.
”Mitä minulle tapahtuu?”, hän kysyi.
Lucius ei vastannut mitään, vaan nosti hänet syliinsä ja kantoi pois puistosta. Vaikka Melissan jalat eivät vielä kantaneet, hän tunsi uudenlaisen voiman virtaavan suonissaan. Pieni hymy suupielessään hän painoi päänsä Luciuksen rintaa vasten.
Hän tiesi pääsevänsä pian kotiin.
Hänestä tuntui, että kiinnostus oli molemminpuolista, sillä poika oli myös katsonut hänen suuntaansa koko illan. Kaikki tanssiinkutsut muilta hän tämä oli hylännyt. Seisoskeli vain yläkerrassa katsellen kaiteelta alakertaan. Punaviiniä taisi juoda muutaman lasillisen, mutta muuten tämä oli ollut samassa paikassa koko illan, yksin.
Ensimmäisen kerran heidän katseensa olivat kohdanneet klubin aulassa. Poika käveli Melissan ja hänen ystäviensä ohi ja Melissan ystävät kertoivat tämän katsoneen häntä vielä uudelleen olkansa yli. Miksi poika ei ollut tullut puhumaan hänen kanssaan? Tai edes tanssimaan? Tai edes alakertaan, jotta olisi helpompi luoda jonkinlaista kontaktia?! Mutta ei, siellä tämä seisoi kaikessa yksinäisyydessään. Melissa alkoi olla jo epätoivoinen. Tällaista ei ollut tullut kohdalle koskaan ennen. Ainahan ne tulevat juttelemaan tai jotain…
”Nyt saa riittää!”, ajatteli Melissa ja suuntasi kulkunsa aulaan. Hän ei jäisi norkoilemaan enää ainuttakaan mihinkään johtamatonta katsetta! Kavereille hän kertoi vain tulleensa huonovointiseksi ja lisäsi siihen, että varmasti selviäisi yksinkin kotiin. Ei tullut mieleenkään purkaa heille sydäntään tuollaisen ääliön takia. Parempi vain mennä yksin kotiin jotta voisi sitten miettiä miksi ei itse tullut tehneeksi mitään asian eteen…
Ulko-ovella Melissa suikkasi suukon lempiportsarilleen ja sujautti samalla tämän käteen juomarahaa.
”Ei, en tarvitse taksia tällä kertaa. Luulen, että käveleminen tekee ihan hyvää.”, hän sanoi portsarille ja suunnisti kulkunsa läheiseen ravintolaan joka oli onneksi vielä auki. Melissa tuumi, että hyvä ruoka on yksi parhaita kolhiintuneen itsetunnon hetkellisiä lievittäjiä ja tilasi sisälle päästyään ”sen tavallisen”:
Ruokaa odotellessaan hän käväisi naistenhuoneessa pesemässä kätensä ja katseli sitten itseään kokovartalopeilistä, joka sattui olemaan käsienpesualtaan vieressä. Omasta mielestään hän oli ihan ok. Vaalean oranssit hiukset, suhteellisen hyvä kroppa, eikä naamassakaan mitään valittamista ollut. Ei hän mallinmitoissa ollut, mutta olisi kelvannut monelle tänäkin iltana mikäli olisi huomannut katsella enemmän ympärilleen…
Ruoka oli tuotu jo pöytään sillä aikaa kun Melissa mittaili itseään miettien samalla oliko vika hänessä, kun poika ei ollut häntä millään tavoin lähestynyt. No, mitäpä se häntä liikutti enää. Ei yhtään huvittanut myöntää, että pojassa oli ollut jotain erikoista. Jotain mitä ei voinut selittää, jonka vuoksi hän tunsi suunnatonta vetoa… ”No, niitä tulee ja menee. Lakkaa miettimästä sitä!”, hän koitti jankuttaa itselleen siinä kuitenkaan täysin onnistumatta.
Ruoka oli taivaallisen hyvää, kuten aina, ja hetkeksi Melissan ajatukset katosivat jonnekin kanan ja kasvisten joukkoon. Jälkiruuaksi hän tilasi vielä yhden siiderin, vaikka tiesi olevansa jo aavistuksen verran päissään.
Melissa harhailutti katsettaan ympäri koko ravintolan. Keittiö oli avoin, asiakkaan oli mahdollista nähdä kuinka oma ruoka valmistui, mikäli viitsi katsella. Välillä Melissa toivoi, että keittiön ja ruokailutilan välissä tosiaankin olisi ollut seinä, sillä aika ajoin hänen mieleensä palasi se yksi hikinen kesä, minkä hän oli viettänyt tuossa samaisessa keittiössä puurtaen aamusta iltaan. Palkassa ei kylläkään ollut valittamista, mutta suuri määrä rahaakaan ei voi korvata aikaa, jonka olisi voinut viettää ystävien seurassa. Mutta olisiko sekään tehnyt häntä onnellisemmaksi, ystävien kanssa oleminen siis? Ystävät olivat kaikin puolin ihania ja pitivät hänestä, mutta aina oli sellainen tunne, että jotain puuttui. Niin kuin hän ei oikeasti kuuluisi sinne missä oli. Melissa oli usein levoton ja jo monetta vuotta hän näki toistuvasti samaa unta, jossa joku ojentaa hänelle kätensä ja sanoo vievänsä hänet paikkaan jonne hän kuuluu.
”Ei aavistustakaan mitä se tarkoittaa, mutta jokin tarkoitus sillä unella täytyy olla, tai sitten olen yksinkertaisesti tulossa sekopäiseksi!”, hän ajatteli.
Samassa Melissa oli vetäistä siiderin väärään kurkkuun, kun huomasi oven edessä istuvan juuri sen samaisen pojan, joka oli antanut hänen elätellä turhia toiveita koko tämän illan! Poika istui selin häneen päin, mutta ikkunoitten heijastaessa hän saattoi katsoa poikaa suoraan silmiin. Kauanko tämä oli ollut siinä? Ja miksi ylipäätään oli tullut tänne? Oliko hän seurannut Melissaa vaiko vain sattumalta päätynyt samaan paikkaa, juomaan jälleen sitä pahuksen punaviiniä, kuten Melissa huomasi. Taisi olla aikamoinen lipittäjä tuokin. Hän söi annoksensa loppuun, maksoi laskun ja poistui katsomatta poikaan.
Ulkona oli koleaa ja kosteaa, sumua ilmassa. Tyypillinen alkukevään yö. Tai ei ehkä sittenkään. Ilmassa oli jotain erilaista ja outoa, jotain mitä ei voinut selittää. Vai oliko se vain levottomuuden tunne joka hänellä itsellään oli, mitenkään riippumaton tuosta ilmasta. Jospa se johtui siitä ääliöstä? Melissa ravisteli päätään ja suuntasi kulkunsa kohti puistoa. Kesken matkan hän havahtui, ettei ollut suinkaan menossa kotiin, vaan nimenomaan poispäin sieltä! Hän pysähtyi ja kuulosteli. Joku oli varmasti hänen takanaan. Taas se outo tunne…nyt hän aavisti jo kenestä se tunne oli lähtöisin ja jatkoi kulkuaan puistoa kohti.
Puiston halki virtasi pieni puro ja Melissa käveli sillalle joka ylitti tuon puron. Hän pysähtyi, nojasi kaiteeseen ja hengitti syvään sumuista ilmaa. Samassa joku kosketti hänen olkapäätään. Melissa kääntyi ja näki juuri sen mitä oli ajatellutkin; pojan sieltä klubilta. Ehkä poika oli väärä sana kuvaamaan häntä, mutta Melissan mielestä häntä ei voinut mieheksikään sanoa, ellei sitten nuoreksi sellaiseksi. Tämä oli melkein päätä pidempi Melissaa, täysin mustissa vaatteissa ja mustassa pitkässä nahkatakissa .
Poika katsoi häntä silmiin ja sanoi: ”Odotin sinua koko illan. Miksi lähdit?”. ”Lähdin koska…no, en minä vaan tiedä”, Melissa vastasi.
Häntä sapetti kun pojalle ei ilmeisesti ollut tullut mieleenkään, että nykyaikaisetkin naiset arvostavat sitä kun mies tekee aloitteen. Toisaalta hänen kiukkunsa suli pojan vastustamattomaan hymyyn ja sekavin tuntein hän vaikeni keksimättä yhtään mitä voisi tehdä tai sanoa.
”Melissa…”, poika kuiskasi. Melissan sydän jätti yhden lyönnin lyömättä. Mistä tämä tiesi hänen nimensä? Kuka tämä oikein oli? ”Tiedän paljon asioita”, poika sanoin kuin vastaukseksi siihen mitä hän oli juuri ajatellut. Melissa ei ymmärtänyt enää mitään. Hetken hänestä tuntui, että jalat pettäisivät ja tajukin lähtisi, mutta jotenkin hän sai koottua itsensä. Mistä tämä tiesi mitä hän ajatteli? Melissa koitti olla ajattelematta mitään ja silti hän mietti kiivaasti miten saisi pojasta jotain selville.
”Nimeni on Lucius”, poika kuiskasi, niin kuin se olisi ollut jokin salaisuus. Poika näytti sumun keskellä hennossa kuunvalossa pelottavalta, mutta kuitenkin niin kutsuvalta. Nuorelta, mutta kuitenkin niin vanhalta ja katseessa oli jotain, mikä kertoi enemmän. Silmät kiilsivät oudosti, vaikka mistään ei tullut kummemmin valoa.
Melissa rohkaisi mielensä ja heitti ilmoille häntä vaivanneen ajatuksen: ”Näytät tutulta… Olemmeko tavanneet jossain? Siis aikaisemmin kuin tänään?”.
Lucius hymyili paljastaen samalla terävät kulmahampaansa. Hänen silmänsä olivat muuttuneet sinisistä hiilenmustiksi ja hän ojensi Melissalle kättään.
”Etkö todellakaan muista, Melissa”, Lucius jatkoi edelleen kuiskaavalla äänellään. ”Olemmehan me tavanneet…sinun unissasi.” Mutta siinä vaiheessa Luciuksen ei olisi enää tarvinnut sanoa sitä ääneen, sillä Melissa tiesi jo. Palaset alkoivat loksahdella kohdalleen. Tosin eivät kaikki. Hän oli aina tiennyt olevansa sisimmässään jotain muuta kuin oli ollut, mutta…tällaista hän ei ollut kuvitellut milloinkaan. Hän ei edes varmaksi tiennyt näiden olentojen olemassaolosta.
Melissa nielaisi ja koitti rauhoittaa mielensä. Lucius tarjosi edelleen kättään hänelle.
”Melissa”, Lucius sanoi tuskin kuuluvalla äänellä, ”olen tullut hakemaan sinua”. Silloin jokin Melissan sisimmässä pääsi irti ja hän tarttui Luciuksen käteen. Lucius veti hänet syliinsä ja puristi tiukkaan, kuin äiti löydettyään kadonneen lapsensa. Lucius suuteli Melissan otsaa ja Melissa sulki silmänsä. Hän tiesi mitä oli tapahtumassa mutta hän ei pelännyt. Pieni pistoksen tunne niskassa. Nyt olisi liian myöhäistä muuttaa mieltään, eikä hän sitä halunnutkaan.
Lucius joi hänestä jättäen hänet juuri ja juuri henkiin. Sitten hän laski Melissan lähes elottoman ruumiin maahan. Tyttö hengitti hädin tuskin ja oli kasvoiltaan kalmankalpea. Lucius tiesi ettei aikaa ollut paljon.
”Minun vereni sinun verestäsi”, hän sanoi ja värähti hiukan, kun tikarin terä osui hänen ranteeseensa. Nyt oli tytön aika saada mitä hän tarvitsikin…
Melissa tunsi voimiensa pikkuhiljaa palaavan, mutta aistit olivat vielä sumeat ja hän kääntyi Luciuksen puoleen.
”Mitä minulle tapahtuu?”, hän kysyi.
Lucius ei vastannut mitään, vaan nosti hänet syliinsä ja kantoi pois puistosta. Vaikka Melissan jalat eivät vielä kantaneet, hän tunsi uudenlaisen voiman virtaavan suonissaan. Pieni hymy suupielessään hän painoi päänsä Luciuksen rintaa vasten.
Hän tiesi pääsevänsä pian kotiin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
jatkuuks tää nove? ois hienoa jos jatkuis...
..kai se periaatteessa vois jatkuakin, muutaman päivän päästä kerkeen alottaa taas =)
kiva kun joku on viittiny lukee!
saahan tätä muutkin jatkaa jos vaan menee samassa hengessä... =)