Kriisi tulee yleensä niille...

ei voi yleistää. Sehän olisikin aivan liian yksinkertaista. Jokainen kokee omalla tavallaan, toiset heräävät useaan kertaan elämänsä aikana, et huomioinut kuin oman kokemuspohjasi näkemyksen. Hyvä, jos koet/ joku kokee itsellesi/ itselleen yhden kerran riittävän...
Haasteellisuus on elämän suola, parantumattomat haavat lisäävät suolan tehoa. Jokainen elää kuitenkin yksilönä ja silloin myös kokemukset ovat sen mukaisia.

Jokaiselle ihmiselle elämä tuo erilaisia tilanteita. Toisilla elämä on myös helpompaa kuin toisilla. Toiset, kuten minä, on kasvatettu siihen, että älä käytä kyynärpäitäsi. Olen myös uskonut siihen, että työ itsessään merkitsee, siis ei p...n jauhaminen. Siis kunnon työjuhta työelämässä.

Jos mietin omia kipuilujani, niin osasyynä on se, että valmistuin 90-luvulla virkamiespuolen tehtäviin, työllistynyt pätkissä eri projekteihin, välillä työskennellyt apurahalla ja välillä tosi huonolla palkalla, joutunut siirtymään paikkakunnalta toiselle, työskennellyt kahteen eri otteeseen hometaloissa jne.. Oli aikamoinen järkytys huomata, kuinka homealtistus ahtautti jopa keuhkot. Ei kuitenkaan vielä astmaa. Tiedän, mitä tarkoittaa olla kuoleman väsynyt tai miltä tuntuu kuumeilla läpi viikon.

Kaikesta tästä huolimatta pyrkinyt löytämään aina uudelleen työilon, sinnitellyt pysyäkseni alalla, harrastanut kaikkea mahdollista. Pitänyt huolta kunnosta. En ole antanut periksi. Löytänyt epävarmuudesta huolimatta ilon aiheita.

Toisaalta jos podenkin kriisiä, niin ehkä siinä on oivalluksena se, että minun ei aina tarvitse pärjätä tai jaksaa - ei ainakaan tämän yhteiskunnan säännöilä. Ensimmäistä kertaa nousee selvästi kunnollinen uhma. En ole valmis enää hypyteltäväksi. Tai olemaan se työjuhta töissä..

Toisaalta pohdin, mitä olen menettänyt ja kokoan voimiani siihen, että teen loppuelämäni juuri oman näköisekseni.