Erilainen viikonloppu

Erilainen viikonloppu

Auto on pakattu neljällä tutulla tai tuntemattomalla ihmisellä. Olen lupautunut kuskiksi. Me emme kuuntele kehoon asti sykäyttävää jumputtavaa poppia, vaan radio on käännetty taajuudelle, josta kuuluu puhetta. Hetkeksi unohdan, mitä tein töissä vain muutama tunti sitten.
Kulkemista rakastavalle tie on pitkäripainen, joka tempaisee mukaansa kysymättä, lähdetkö. Illan hämärtyessä kantatien horisontti loivassa ylämäessä on kutsuvan valoisa vielä vähän aikaa. Taustapeilistä näkyy täysin synkkä, pitkä suora, jonka läpi havunvihreä henkilöauto on moottori kehräten rullannut. Lämpötila on laskenut jo viiden asteen nurkille ja autoon on laitettava lisää lämpöä. Onko jo kohta se hetki, kun ensimmäistä kertaa laitan pimeän ajovalot päälle? Vielä hetken on laskeutuva aurinko apuna ajajalle.
Tie nousee vaaran päälle, kaartaa oikealle. Nopeuden hieman laskiessa näkyy muutaman kilometrin päässä olevan vaaran takana viimeinen aavistus auringosta, eikä pienintäkään merkkiä siitä, että ketään muita olisi lähialueilla liikkeellä. Tien molemmin puolin on useita levähdyslevennyksiä, kuin ennakoiden huonoa tuuria syksyn kylmimpänä yönä. Aivan yhtäkkiä jostain edestä näkyy voimakas valojen välähdys, aivan kuin joku olisi valaissut tienoon valaisuraketilla. Ajaja säikähtää, mutta hetken päästä tajuaa, että vastaan on jossain kilometrin päässä tulossa rekka, mutta ne kohtaavat toisensa vasta seuraavan vaaran päällä. Vastaan tulevan ajoneuvon valot paljastavat tietä reunustavaa korpea keskipäivää rohkeammin.
Olen saanut ympärilleni useampia valkoisia asuntovaunuja vetäviä autoilijoita. Ne kulkevat tasaisella nopeudella kuin pitkä juna kohti seuraavaa vaaran nyppylää. Sieltä näkee taas yhä pidemmän junan. Olen yksi vaunu. Radion puhe on vaihtunut väkeväksi veisuuksi. Tiedän olevani kohta perillä. Autojen jarruvalot vilkkuvat yhä punaisempina. Minut ohjataan sivutielle. Löydän rauhallisen paikan metsän laidasta. Epäröin pysäköidä. Entä jos moottorin lämpö sytyttää ruohon palamaan? Ympärillä olevat autot vakuuttavat, että hekin ovat rohjenneet. On kesäjuhlien ensimmäinen päivä ja ruohossa on vielä tänään kesän paras ja vihrein tuoksu.
Muutaman sadan metrin päähän on pystytetty valkoinen teltta. Alueen keskus. Sen ympärillä on iso joukko ihmisiä, joiden puhe sorisee tasaisesti kentällä. Tunnen grillikaasun, makkaran ja rasvan sekoituksen ilmassa ja samalla hetkellä minulla on nälkä. Grilli on juuri menossa kiinni, mutta ehdin saada puolikkaan. Ilma viilenee. Melkein yhden asteen vaihtelun voi tuntea t-paitaan pukeutuneena. Kovaääniset kaiuttimet ovat hiljaa vielä muutaman tunnin, minulle kerrotaan. Sitten aamulla niistä alkaa kuulua ensin hyvät huomenet, sitten laulua ja puhetta. Hakeudun takaisin autolle, sen takapenkille ja herään vasta sitten, kun kovaäänisistä kerrotaan, että on aamu.
Minun laulukirjani on aivan liian uusi verrattuna samalla penkkirivillä istuvien kirjoihin. Sitä on käytetty aivan liian harvoin. Onneksi sanat ovat yhtä tuttuja ja turvallisia kuin vieressä paikkaa etsivällä vanhemmalla rouvalla. Kunnioita vanhempia ihmisiä, sillä he ovat tehneet enemmän kuin sinä.
Kesken puheen ajatukseni harhailevat taas jonnekin työmaailmaan. Ongelmiin ihmissuhteissa, vaikeisiin tilanteisiin ja vääriin valintoihin niin sanoissa kuin teoissa. Mutta kovaäänisestä kuuluva puhe vakuuttaa, että armo riittää vielä tänäkin päivänä. Tuntuu kuin olisin päässyt tämän hetkisestä tilasta johonkin. Kuin olo olisi kevyempi. Isä, minun on hyvä olla tässä.