Q/A:lle jatkoa keskusteluun

maksetaanko sulle täällä kirjoittelusta? Näet todella paljon vaivaa ja uhraat aikaa(työaikaako) täällä kirjoittamiseen. Niin pitkiä tekstejä, ettei niitä jaksa lukea.. ja kun alun lukee, arvaa loput.

>> Voidaanko sanoa, että pelastuakseen varmalta kuolemalta hukkuva tarvitsee pelastusrenkaan, vaikka ei pelastusrengas itsessään häntä pelastakaan? > Vt-seura on tällä hetkellä oikeudessa asian tiimoilta. uskotko sitten jos ja kun vt-seura tuomitaan? > Toki kai olet tietoinen siitä, että KAHDEN TODISTAJAN SÄÄNTÖ ON VOIMASSA SEURAKUNNASSASI? > Luuletko, että TE OLETTE PÄTEVIÄ PÄÄTTÄMÄÄN, että mikään TEIDÄN YHTEISÖNNE ULKOPUOLELLA tapahtuva ylistys ei kelpaa Jumalalle? > Pakanoillakin ON omatunto. Mainitse YKSI ei-kristillinen kulttuuri, jossa varastaminen ja tappaminen ilman syytä on lain mukaan oikein. > Tällaista tapahtumaa kutsutaan uudestisyntymiseksi. Se on tilanne, jossa ihminen havahtuu omaan syntisyyteensä ja katuu tekojaan. > Voitko hyväksyä kaikki muut HÄNET vastaanottaneet Jumalan lapsiksi ja sisariksesi ja veljiksesi Kristuksessa? >Ajatellen omalla järjelläni ihmettelen suuresti, ettei heprean kielessä ole syntynyt kahta eri nimitystä näinkin helposti sekoitettaville termeille. Ajatellen Jumalan minulle antamalla järjellä: Raamatussa sieluun (ne′feš, psy·khē′) ei liitetä sellaisia termejä kuin kuolematon, häviämätön tai katoamaton. > Miten sanot omin sanoin jakeen Joh.3:16? >Mutta nyt: Kuulisin mielelläni, miten "sinun oppisi" mukaan "sielu ja henki voidaan ihan kirjaimellisestikin irrottaa ihmisestä"... > Sillä tavalla, jotka Job ja Paavali edellä mainitsevat.

Mikä on uskontosi?Kirkko?Mikä?

>>Pakanoillakin ON omatunto. Mainitse YKSI ei-kristillinen kulttuuri, jossa varastaminen ja tappaminen ilman syytä on lain mukaan oikein.>>

Ei nyt tule mitään mieleen, mutta alakulttuurit jos laskee mukaan, niin Norjan black-metal-piirien "inner circle" lienee kelvollinen vastaus :DDD

Onko sielu sama kuin henki?

Saarn. 12:7: ”Silloin tomu palaa maahan, niin kuin se on ollutkin, ja henki [eli elinvoima, hepr. ru′aḥ] palaa tosi Jumalan luo, joka sen antoi.” (Huomaa, että henkeä vastaava heprealainen sana on ru′aḥ, kun taas sieluksi käännetty sana on ne′feš. Tämä raamatunkohta ei merkitse sitä, että henki kulkee kuolemassa maasta Jumalan henkilökohtaiseen läsnäoloon saakka; pikemminkin kaikki ihmisen tulevat elämän odotteet jäävät Jumalan käsiin. Samoin voidaan sanoa, että jollei esimerkiksi jonkin kiinteistön ostaja suorita häneltä vaadittuja maksuja, kiinteistö ”palaa” alkuperäiselle omistajalleen.) (KR-38 ja KR-92 kääntävät tässä sanan ru′aḥ ”hengeksi”.)

Saarn. 3:19: ”Lopullinen seuraamus kohtaa ihmisten poikia ja lopullinen seuraamus kohtaa eläimiä, ja niille koituu sama lopullinen seuraamus. Niin kuin toinen kuolee, niin toinenkin kuolee; ja niillä kaikilla on sama henki [hepr. ru′aḥ].” (Sekä ihmisillä että eläimillä osoitetaan siis olevan sama ru′aḥ eli henki. Ks. ajatuksia jakeista 20 ja 21 sivuilta 78, 79.)

Hepr. 4:12: ”Jumalan sana on elävä ja voimaa uhkuva ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse jopa erottamaan sielun [kreik. psy·khēs′; ”elämän”, NE] ja hengen [kreik. pneu′ma·tos] ja nivelet ja niiden ytimen ja kykenee havaitsemaan sydämen ajatukset ja aikomukset.” (Huomaa, että ”henkeä” vastaava kreikkalainen sana ei ole sama kuin ”sielua” vastaava sana.)

Elääkö ihminen edelleen tietoisessa tilassa, kun henki lähtee ruumiista?

Ps. 146:4: ”Hänen henkensä [hepr. sanasta ru′aḥ] lähtee, hän palaa maaperäänsä; sinä päivänä hänen ajatuksensa häviävät.” (KR-38 ja KR-92 kääntävät tässä sanan ru′aḥ ”hengeksi”. Jotkut kääntäjät käyttävät sanaa ”hengitys”.) (Myös Ps. 104:29.)

Mistä kristikunnan usko aineettomaan, kuolemattomaan sieluun on lähtöisin?

”Kristillinen käsitys siitä, että Jumala loi hengellisen sielun ja istutti sen ruumiiseen hedelmöityshetkellä tehdäkseen ihmisestä elävän kokonaisuuden, on kristillisessä filosofiassa tapahtuneen pitkän kehityksen tulos. Vasta Origeneen [kuoli n. 254] vaikutuksesta idässä ja pyhän Augustinuksen [kuoli 430] vaikutuksesta lännessä sielu alettiin käsittää hengelliseksi olioksi ja sen luonteesta muodostettiin filosofinen käsitys. – – Hänen [Augustinuksen] oppinsa – – (ja myös jotkin sen puutteet) perustuivat paljolti uusplatonilaisuuteen.” (New Catholic Encyclopedia, 1967, XIII osa, s. 452, 454.)

”Käsitys kuolemattomuudesta on kreikkalaisen ajattelun tuotetta, kun sitä vastoin ylösnousemustoivo kuuluu juutalaiseen ajatteluun. – – Aleksanterin valloitusten jälkeen juutalaiset omaksuivat vähitellen kreikkalaisia käsityksiä.” (Dictionnaire Encyclopédique de la Bible, toim. Alexandre Westphal, Valence, Ranska, 1935, 2. osa, s. 557.)

”Usko sielun kuolemattomuuteen – – eräässä suhteessa muodostaa hänen [kreikkalaisen filosofin Platonin, 427–347 eaa.] filosofiansa keskuksen. ’On uskottava’, sanoo Platon, ’niihin vanhoihin ja pyhiin perimätietoihin, jotka julistavat sielun kuolemattomuutta.’ ” (J. E. Salomaa, Filosofian historia I, Porvoo 1935, s. 69.)

Platonin teoksessa Faidon sanotaan: ”Otaksummeko kuolemasta puhuessamme tarkoittavamme jotain tiettyä? – – Emme suinkaan muuta kuin sielun eroamista ruumiista? Eikä kuolleena oleminen suinkaan merkitse muuta kuin että ruumis on erillään, sielusta erotettuna, ja sielu omana itsenään, ruumiista vapautuneena. Eihän kuolema ole mitään muuta? – – ’Eihän sielu siedä kuolemaa?’ ’Ei.’ ’Sielu on siis kuolematon.’ ’On.’ ” (Viisi tutkielmaa, käänt. P. Oksala ja J. A. Hollo, 1961, s. 241, 307.)

”Olemme nähneet, että kuolemattomuuden ongelma sai osakseen babylonialaisten teologien vakavan huomion. – – Ei kansa eivätkä liioin uskonnolliset johtajat milloinkaan ottaneet huomioon mahdollisuutta, että sellainen, joka kerran oli kutsuttu olemassaoloon, tuhoutuisi kokonaan. Kuolema oli portti toisenlaiseen elämään.” (M. Jastrow jr, The Religion of Babylonia and Assyria, Boston 1898, s. 556.)

MIKÄ ON ”HENKI”?

Katsotaanpa sitten, miten Raamatussa käytetään sanaa ”henki”. Jotkut ajattelevat, että ”henki” merkitsee samaa kuin ”sielu”. Näin ei kuitenkaan ole. Raamattu osoittaa selvästi, että ”henki” ja ”sielu” tarkoittavat kahta eri asiaa. Mitä eroa niillä on?

Puhuessaan ”hengestä” raamatunkirjoittajat käyttivät heprean sanaa ru′aḥ tai kreikan sanaa pneu′ma. Raamattu itse selittää näiden sanojen merkityksen. Esimerkiksi psalmissa 104:29 sanotaan: ”Jos [sinä Jehova] otat pois niiden hengen [ru′aḥ], ne kuolevat ja palaavat tomuunsa.” Jaakobin kirjeen 2:26:ssa huomautetaan, että ”ruumis ilman henkeä [pneu′ma] on kuollut”. Näissä jakeissa ”henki” viittaa siihen, mikä tekee ruumiista elävän. Ilman sitä ruumis on kuollut. Tämän johdosta sanan ru′aḥ vastineena on Raamatussa ”hengen” lisäksi myös ”voima”, toisin sanoen elämänvoima. Jumala sanoi esimerkiksi Nooan ajan vedenpaisumuksesta: ”Tuotan vedenpaisumuksen maan päälle hävittääkseni taivaiden alta kaiken lihan, jossa elämän voima [ru′aḥ] vaikuttaa.” (1. Mooseksen kirja 6:17; 7:15, 22.) ”Henki” viittaa siis näkymättömään voimaan, joka tekee kaikista elollisista eläviä.

Sielu ja henki eivät ole sama asia. Ruumis tarvitsee henkeä pitkälti samalla tavoin kuin radio tarvitsee sähköä voidakseen toimia. Valaistaanpa asiaa matkaradiolla. Kun se avataan, sen paristoissa oleva virta ikään kuin herättää sen eloon. Ilman paristoja radio on ”kuollut” – se ei toimi. Yhtä eloton on radio, jonka sähköjohto irrotetaan pistorasiasta. Vastaavasti henki on se voima, joka tekee ruumiista elävän. Se on sähkön kaltainen silläkin tavalla, että sillä ei ole tunteita eikä se pysty ajattelemaan. Se on persoonaton voima. Ilman henkeä eli elämänvoimaa ruumis ’kuolee ja palaa tomuun’, kuten psalmista sanoi.

Saarnaajan 12:7:ssä sanotaan ihmisen kuolemasta: ”Tomu [ruumis] palaa maahan, niin kuin se on ollutkin, ja henki palaa tosi Jumalan luo, joka sen antoi.” Kun henki eli elämänvoima lähtee ruumiista, ruumis kuolee ja palaa maahan, josta se on lähtöisin. Elämänvoima palaa vastaavasti sinne, mistä se on lähtöisin: Jumalan luo. (Job 34:14, 15; Psalmit 36:9.) Tämä ei tarkoita sitä, että elämänvoima siirtyisi kirjaimellisesti taivaaseen, vaan ajatuksena on, että kun ihminen kuolee, kaikki toivo tulevasta elämästä riippuu Jehova Jumalasta. Hänen elämänsä on ikään kuin Jumalan käsissä. Henki eli elämänvoima voidaan palauttaa ainoastaan Jumalan voimalla, niin että ihminen alkaa taas elää.

Miten lohdullista onkaan tietää, että juuri näin Jumala tulee tekemään kaikille niille, jotka lepäävät ”muistohaudoissa”! (Johannes 5:28, 29.) Kun ylösnousemuksen aika koittaa, Jehova muodostaa uuden ruumiin niille, jotka nukkuvat kuolemassa, ja tekee sen eläväksi panemalla siihen henkeä eli elämänvoimaa. Mikä ilon päivä se tuleekaan olemaan!

Jos haluat tietää enemmän sanojen ”sielu” ja ”henki” käytöstä Raamatussa, löydät arvokasta tietoa Jehovan todistajien julkaisemasta kirjasesta Mitä meille tapahtuu kun kuolemme?

Raamattu sanoo Jeesuksesta Kristuksesta: ”Näin sanoo Aamen, uskollinen ja totuudellinen todistaja, Jumalan luomakunnan alku.” Kenen todistaja hän oli? Hän itse sanoi, että hän teki Isänsä nimen ilmeiseksi. Hän oli huomattavin Jehovan todistaja. (Ilm. 3:14; Joh. 17:6.)

On kiinnostavaa, että jotkut juutalaiset kysyivät, edustiko Jeesuksen Kristuksen toiminta jotakin ”uutta opetusta”? (Mark. 1:27.) Myöhemmin jotkut kreikkalaiset ajattelivat, että apostoli Paavali esitti ”uutta opetusta” (Apt. 17:19, 20). Se oli uutta niiden korville, jotka kuulivat sen, mutta tärkeää oli, että se oli totuus ja täysin sopusoinnussa Jumalan sanan kanssa.

Jehovan todistajien nykyinen historia alkoi, kun Alleghenyssä Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa muodostettiin 1870-luvun alkupuolella eräs ryhmä tutkimaan Raamattua. Aluksi heidät tunnettiin vain raamatuntutkijoina, mutta vuonna 1931 he omaksuivat raamatullisen nimen Jehovan todistajat (Jes. 43:10–12). Heidän uskonkäsityksensä ja tapansa eivät ole uusia, vaan ensimmäisen vuosisadan kristillisyyden ennallistus.

Uskovatko Jehovan todistajat, että heillä on ainoa oikea uskonto?

Raamattu ei ole yhtä mieltä sen nykyaikaisen käsityksen kanssa, että on monta tapaa palvoa Jumalaa hänelle otollisella tavalla. Efesolaiskirjeen 4:5 sanoo, että on ”yksi Herra, yksi usko”. Jeesus sanoi: ”Se portti on ahdas ja tie kapea, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät. Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, tule menemään taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee taivaissa olevan Isäni tahdon.” (Matt. 7:13, 14, 21; ks. myös 1. Kor. 1:10.)

Raamattu sanoo toistuvasti tosi kristillisten opetusten kokonaisuutta ”totuudeksi”, ja kristillisyyttä sanotaan ”totuuden tieksi” (1. Tim. 3:15; 2. Joh. 1; 2. Piet. 2:2). Koska kaikki Jehovan todistajien uskonkäsitykset, käytösnormit ja järjestömenettelyt perustuvat Raamattuun, heidän uskonsa itse Raamattuun Jumalan sanana tekee heidät vakuuttuneiksi siitä, että heillä on tosiaan totuus. Siksi heidän asenteensa ei ole omahyväinen, vaan osoittaa heidän luottavan siihen, että Raamattu on oikea mittapuu, jolla uskonto tulee mitata. He eivät ole itsekeskeisiä, vaan he ovat innokkaita kertomaan vakaumuksestaan toisille.

Eivätkö toisetkin uskonnot noudata Raamattua?

Monet käyttävät sitä jossain määrin. Mutta opettavatko ja noudattavatko ne tosiaan sitä, mitä se sisältää? Harkitse: 1) Useimmista raamatunkäännöksistään ne ovat poistaneet tosi Jumalan nimen tuhansista kohdista. 2) Kolminaisuusoppi, niiden käsitys itse Jumalasta, on lainattu pakanallisista lähteistä, ja se kehiteltiin nykyiseen muotoonsa satoja vuosia sen jälkeen, kun Raamatun kirjoittaminen oli päättynyt. 3) Niiden uskomus ihmissielun kuolemattomuudesta, johon elämän jatkuminen perustuisi, ei ole otettu Raamatusta; sen juuret ovat muinaisessa Babylonissa. 4) Jeesuksen saarnaamisen teema oli Jumalan valtakunta, ja hän lähetti opetuslapsensa puhumaan siitä henkilökohtaisesti toisille. Mutta nykyiset kirkot mainitsevat tuon Valtakunnan vain harvoin, eivätkä niiden jäsenet osallistu ”tämän valtakunnan hyvän uutisen” saarnaamiseen. (Matt. 24:14.) 5) Jeesus sanoi, että hänen tosi seuraajansa voitaisiin tunnistaa helposti heidän uhrautuvasta rakkaudestaan toisiaan kohtaan. Pitääkö se paikkansa kristikunnan uskonnoista, kun kansat lähtevät sotaan? 6) Raamattu sanoo, että Kristuksen opetuslapset eivät olisi osa maailmasta, ja se varoittaa, että joka haluaa olla maailman ystävä, se tekee itsestään Jumalan vihollisen; mutta kristikunnan kirkot ja niiden jäsenet ovat täysin rinnoin mukana kansojen poliittisissa asioissa (Jaak. 4:4). Voidaanko heidän tällaisen maineensa huomioon ottaen rehellisesti sanoa, että he tosiaan pitävät kiinni Raamatusta?

Miten Jehovan todistajat päätyvät Raamatun selitykseensä?

Avainseikka on se, että todistajat todella uskovat, että Raamattu on Jumalan sana ja että sen sisältö on tarkoitettu meidän opetukseksemme (2. Tim. 3:16, 17; Room. 15:4; 1. Kor. 10:11). Siksi he eivät turvaudu filosofisiin perusteluihin kiertääkseen Raamatun selviä ja totuudellisia lausuntoja tai puolustellakseen niiden ihmisten elintapaa, jotka ovat hylänneet Raamatun moraalimittapuut.

Kun Raamatussa esitetään jotakin vertauskuvallisella kielellä, he antavat Raamatun esittää oman selityksensä, sen sijaan että esittäisivät omia teorioitaan sen merkityksestä (1. Kor. 2:13). Viitteitä vertauskuvallisten termien merkityksestä löytyy yleensä Raamatun muista osista. (Ks. esimerkiksi Ilmestyksen 21:1:tä; lue sitten ”meren” merkityksestä Jesajan 57:20. Saadaksesi selville, mikä on Ilmestyksen 14:1:n mainitsema ”Karitsa”, ks. Joh. 1:29 ja 1. Piet. 1:19.)

Profetian täyttymyksen suhteen he soveltavat Jeesuksen sanoja, joiden mukaan tulee valppaasti seurata ennustuksia vastaavia tapahtumia (Luuk. 21:29–31; vrt. 2. Piet. 1:16–19). He kiinnittävät tunnollisesti huomion noihin tapahtumiin ja siihen, mitä Raamattu ilmaisee niiden merkitsevän.

Jeesus sanoi, että hänellä olisi maan päällä ”uskollinen ja ymmärtäväinen orja” (hänen voidellut seuraajansa ryhmänä), jonka välityksellä hän antaisi hengellistä ravintoa uskon huonekuntaan kuuluville (Matt. 24:45–47). Jehovan todistajat tunnustavat tämän järjestelyn. He odottavat ensimmäisen vuosisadan kristittyjen tavoin tuon ”orja”-luokan hallintoelimen ratkaisevan vaikeat kysymykset – ei ihmisviisauden perusteella, vaan turvautuen siihen, mitä se tietää Jumalan sanasta ja hänen tavastaan menetellä palvelijoittensa suhteen, ja luottaen Jumalan hengen apuun, jota se hartaasti rukoilee (Apt. 15:1–29; 16:4, 5).

Miksi Jehovan todistajien opetuksissa on tapahtunut muutoksia vuosien mittaan?

Raamattu osoittaa, että Jehova auttaa palvelijoitaan ymmärtämään tarkoitustaan edistyvällä tavalla (Sananl. 4:18; Joh. 16:12). Niin ollen profeetat, jotka Jumala henkeytti kirjoittamaan Raamatun osia, eivät ymmärtäneet kaiken sen merkitystä, mitä he kirjoittivat (Dan. 12:8, 9; 1. Piet. 1:10–12). Jeesuksen Kristuksen apostolit tunnustivat, että oli paljon, mitä he eivät ymmärtäneet omana aikanaan (Apt. 1:6, 7; 1. Kor. 13:9–12). Raamattu osoittaa, että totuuden tuntemus lisääntyisi suuresti ”lopun aikana” (Dan. 12:4). Tiedon lisääntyminen vaatii usein korjaamaan ajattelua. Jehovan todistajat ovat halukkaita tekemään nöyrästi sellaisia korjauksia.

Miksi Jehovan todistajat saarnaavat talosta taloon?

Jeesus ennusti, että meidän päivinämme tehtäisiin tätä työtä: ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen tullaan saarnaamaan koko asutussa maassa todistukseksi kaikille kansakunnille, ja sitten tulee loppu.” Hän antoi seuraajilleen myös seuraavan ohjeen: ”Menkää – – ja tehkää opetuslapsia kaikkien kansakuntien ihmisistä.” (Matt. 24:14; 28:19.)

Kun Jeesus lähetti varhaiset opetuslapsensa, hän käski heitä menemään ihmisten koteihin (Matt. 10:7, 11–13). Apostoli Paavali sanoi palveluksestaan: ”En pidättynyt kertomasta teille mitään siitä, mikä oli hyödyllistä, enkä opettamasta teitä julkisesti ja talosta taloon.” (Apt. 20:20, 21; ks. myös Apt. 5:42.)

Todistajien julistamassa sanomassa on kysymys ihmisten elämästä; he haluavat, että kaikki saavat varmasti kuulla siitä (Sef. 2:2, 3). Heidän käyntinsä vaikuttimena on rakkaus – ennen kaikkea Jumalaa kohtaan ja myös lähimmäistä kohtaan.

Eräässä Espanjassa pidetyssä uskonnollisten johtajien konferenssissa pantiin tämä merkille: ”Ehkä [kirkot] laiminlyövät sen, mihin Jehovan todistajat nimenomaan käyttävät eniten aikaa: kodeissa käymisen, joka sisältyy alkukirkon apostoliseen menettelytapaan. Kirkkojen rajoittuessa usein temppeleittensä rakentamiseen, kellojensa soittamiseen ihmisten puoleensa vetämiseksi ja saarnaamiseen kokouspaikkojensa sisäpuolella – – [todistajat] noudattavat apostolista menettelytapaa menemällä talosta taloon ja käyttämällä hyväkseen joka tilaisuutta todistamiseen.” (El Catolicismo, Bogotá, Kolumbia, 14.9.1975, s. 14.)

Mutta miksi todistajat käyvät toistuvasti sellaistenkin ihmisten kodeissa, jotka eivät usko heidän tavallaan?

He eivät pakota sanomaansa toisille. Mutta he tietävät, että jotkut muuttavat uusiin asuntoihin ja että ihmisten olosuhteet muuttuvat. Tänään joku ei ehkä ehdi kuunnella; toisella kertaa hän saattaa hyvin mielellään varata aikaa siihen. Yksi perheenjäsen ei ehkä ole kiinnostunut, mutta toiset voivat olla. Ihmiset itse muuttuvat; vakavat elämän ongelmat voivat tehdä heidät tietoisiksi hengellisestä tarpeestaan. (Ks. myös Jes. 6:8, 11, 12.)

Miksi Jehovan todistajia vainotaan ja parjataan?

Jeesus sanoi: ”Jos maailma vihaa teitä, niin te tiedätte, että se on vihannut minua ennen kuin teitä. Jos olisitte osa maailmasta, niin maailma olisi mieltynyt omaansa. Mutta koska ette ole osa maailmasta, vaan minä olen valinnut teidät maailmasta, tämän vuoksi maailma teitä vihaa.” (Joh. 15:18, 19; ks. myös 1. Piet. 4:3, 4.) Raamattu osoittaa, että koko maailma on Saatanan vallassa; hän on vainon päälietsoja (1. Joh. 5:19; Ilm. 12:17).

Lisäksi Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Te tulette olemaan kaikkien vihan kohteita minun nimeni vuoksi.” (Mark. 13:13.) Sana ”nimi” viittaa tässä Jeesuksen viralliseen asemaan messiaanisena Kuninkaana. Vaino johtuu siitä, että Jehovan todistajat asettavat hänen käskynsä minkä tahansa maallisen hallitsijan käskyjen edelle.

Keiden syytä se on?

Rakkauden tavoin vihakin on opittua. Eräässä suositussa laulussa sanotaan lapsista: ”Sinua on – – opetettu, ennen kuin on liian myöhäistä, ennen kuin olet kuusi- tai seitsemän- tai kahdeksanvuotias, vihaamaan kaikkia ihmisiä, joita sukulaisesi vihaavat.” Erityisesti nykyään viha on opittua. Kirkot varsinkaan eivät ole opettaneet jäseniään osoittamaan rakkautta.

Ranskalainen sanomalehti Le Monde kysyi: ”Miten voi olla ajattelematta sitä, että ne hutut ja tutsit, jotka sotivat Burundissa ja Ruandassa, saivat valmennusta samoilta kristityiltä lähetyssaarnaajilta ja kävivät samoissa kirkoissa?” Sitä sopiikin ihmetellä, sillä National Catholic Reporter -lehden mukaan Ruanda on ”70-prosenttisesti katolinen maa”.

Aiemmin tällä vuosisadalla Itä-Euroopan maat omaksuivat ateistisen kommunismin. Prahan yliopiston teologisen tiedekunnan esimies selitti vuonna 1960, mistä se johtui: ”Me, vain me kristityt, olemme vastuussa kommunismista. – – Muistakaa, että kommunistit olivat kerran kristittyjä. Elleivät he usko oikeudenmukaiseen Jumalaan, niin kenen vika se on?”

On huomionarvoista, mitä kirkot tekivät ensimmäisen maailmansodan aikana. Brittiläinen prikaatikenraali Frank Crozier totesi tästä sodasta: ”Kristikunnan kirkot ovat parhaita verenhimon herättäjiä, mitä meillä on, ja olemme käyttäneet niitä vapaasti hyödyksemme.” Myöhemmin, toisen maailmansodan jälkeen, The New York Times kirjoitti: ”Menneisyydessä katoliset piispat ovat eri maissa melkein aina tukeneet maansa käymiä sotia siunaten sotajoukot ja rukoillen voiton puolesta, samalla kun piispat ovat toisella puolella myös rukoilleet julkisesti oman maansa voiton puolesta.”

Jeesus Kristus osoitti kuitenkin rakkautta kaikissa toimissaan, ja apostoli Paavali kirjoitti: ”Jumala on opettanut teidät rakastamaan toisianne.” (1. Tessalonikalaisille 4:9.) ”Tosi kristityt ovat veljiä ja sisaria Jeesuksessa Kristuksessa”, totesi Kanadan Vancouverissa ilmestyvän Sun-sanomalehden toimittaja. ”He eivät varmasti koskaan vahingoittaisi tieten tahtoen toisiaan.”

Ei ole epäilystäkään siitä, että nykyinen rakkaudettomuus on erittäin suuressa määrin kirkkojen syytä. Aikakauslehti India Today totesi eräässä kirjoituksessaan: ”Uskonto on ollut se lippu, jonka alla on tehty kamalimmat rikokset.” Siihen, miksi tällainen sydämetön piittaamattomuus toisista on ollut tyypillistä meidän sukupolvellemme, on kuitenkin eräs perussyy.

Miksi rakkaus on jäähtynyt

Vastauksen saamme Luojaltamme. Hänen Sanassaan, Raamatussa, kutsutaan aikaa, jota me elämme, ”viimeisiksi päiviksi”. Erään Raamatun profetian mukaan ihmiset olisivat tänä aikakautena ”vailla luonnollista kiintymystä”. Jeesus Kristus ennusti, että näinä ”kriittisinä aikoina, joista on vaikea selviytyä” — ja joita kutsutaan Raamatussa myös ”asiainjärjestelmän päättymiseksi” — ”useimpien rakkaus kylmenee”. (2. Timoteukselle 3:1–5; Matteus 24:3, 12.)

Nykyinen rakkaudettomuus on siis yksi todiste siitä, että me elämme tämän maailman viimeisiä päiviä. Se merkitsee onneksi myös sitä, että nykyinen jumalaton ihmismaailma korvataan pian vanhurskaalla uudella maailmalla, jota hallitsee rakkaus. (Matteus 24:3–14; 2. Pietarin kirje 3:7, 13.)

Onko meillä todellista aihetta luottaa siihen, että tällainen muutos tulee tapahtumaan — että me voimme vielä elää maailmassa, missä kaikki ihmiset rakastavat toisiaan ja elävät rauhassa toistensa kanssa?

Rauhantekijöitä vai sodanlietsojia?

”KRISTITTY ei saa osallistua sotatoimiin.” Näihin sanoihin tiivistyy varhaiskristittyjen kanta sotaan, sanovat Thoko ja Malusi Mpulwana Kirkkojen maailmanneuvoston julkaisemassa lehdessä Echoes. He jatkavat, että vasta ”sen jälkeen kun kristillinen kirkko oli liittoutunut poliittisen järjestelmän kanssa”, se alkoi kallistua ”sodan välttämättömyyden kannalle”. Mihin tämä johti? Kristikunnan antama tuki sodille kautta aikojen on tullut niin silmiinpistävän selväksi, että toisen maailmansodan jälkeen Japanissa toimiva Kristuksen Yhdistynyt kirkko katsoi jopa tarpeelliseksi julkaista virallisen ”tunnustuksen osuudestaan toiseen maailmansotaan”.

Nykyään, kun tuosta sodasta on kulunut viitisenkymmentä vuotta, kristikunnan sotaisa maine ei juurikaan ole muuttunut. ”Jos kysymme, olemmeko me kristittyinä todella sanoneet lujasti ja vakaumuksellisesti ’ei’ sodan logiikalle ja ’kyllä’ Kristuksen rakkaudelle, on selvää, että meillä – – on vielä paljon tunnustettavaa”, myöntää Englannin kirkon palveluksessa toimiva tri Roger Williamson. Vaikka Kirkkojen maailmanneuvosto julisti vuonna 1948, että ”sota ei riitojen ratkaisukeinona sovi yhteen Herramme Jeesuksen Kristuksen opetuksen ja esimerkin kanssa”, kristikunnan kirkot ovat Williamsonin mukaan edistäneet usein ”kiihkoilua, suvaitsemattomuutta, ihmisen vapauden rajoittamista ja konfliktien vaikeutumista”. Hänen johtopäätöksensä ei olekaan mikään yllätys: ”Uskonto – – usein pahentaa konfliktia sen sijaan että se tekisi siitä lopun.”

Hyvä esimerkki tästä on sota, joka repi entisen Jugoslavian hajalle. Huolimatta niistä vääryyksistä ja julmuuksista, joita siellä on tapahtunut vuosien ajan, kirkkojen on ollut hyvin vaikeaa ottaa tuohon konfliktiin yhtenäistä kantaa. Miksi? Tri Williamson huomauttaa, että oletetusta kristillisestä siteestä huolimatta Serbian ja Kroatian papit ovat aivan yhtä jakautuneita kuin noiden maiden poliitikot. Kristikunnan papit – olivat he sitten katolilaisia, ortodokseja tai protestantteja – eivät ole siellä sen enempää kuin muuallakaan toimineet rauhantekijöinä, vaan ”oman leirinsä sotilaspappeina”. Vaikka Kirkkojen maailmanneuvostoon kuuluu tätä nykyä yli 300 kirkkoyhteisöä, Williamson myöntää, että on ”yllättävän vaikeaa löytää esimerkkejä kirkoista, jotka todella rakentavat – – rauhaa”.

Se kieltämättä on vaikeaa. Mutta vastakohtana tuon maailmanneuvoston jäsenkirkoille, jotka pelkästään puhuvat sovinnosta, on olemassa yksi uskonto, joka on jo onnistunut auttamaan eri uskontojen entisiä jäseniä tekemään sovinnon keskenään ja tulemaan tosi kristityiksi. Rakkaus Jumalaan ja halu pyrkiä ”rauhaan kaikkien kanssa” saa 233 maassa toimivat yli 5,8 miljoonaa Jehovan todistajaa nykyään kieltäytymään osallistumasta kansakuntien sotiin, käytiinpä niitä Aasiassa, entisessä Jugoslaviassa, Latinalaisessa Amerikassa, Lähi-idässä, Pohjois-Irlannissa tai Ruandassa (Heprealaisille 12:14; Matteus 22:36–38). Sen sijaan he täyttävät Raamatun profetian ’takomalla miekkansa auranvantaiksi’ ja kieltäytymällä ’opettelemasta enää sotaa’ (Miika 4:3).