Kolmas,ja vika yritys

Jos asiaa ajattelee siltä miehen kantilta niin perisihän lapsi kuitenkin tosiian hänen geeninsä. Ja kun sinä kantaisit kuitenkin lasta sisälläsi hänessä virtaisi sinun veresi. Minäkin vastustin ensin ajatusta vieraasta munasolusta, mutta ajatukset ovat muuttuneet. Tuntui hirveältä, kun ajatteli ettei voikkaan saada miehelleen lasta, mutta jos mies haluaa kuitenkin sinut lapsensa äidiksi, niin onko sillä merkitystä onko lapsi biologisesti sinun. Tällaisia ajatuksia vaan minulla :)
TSEMPPIÄ yritykseen!!!

Mä puhun adoption puolesta.

Itsellä on sellainen kokemus, että olen ollut äitini miesystävälle kuin oma lapsi (hänellä on myös omia lapsia joihin on läheinen suhde). Tunnen olleeni rakastettu ja arvostettu omana itsenäni ja näinollen ajattelen myös että voisin itse adoptoida ja rakastaa tätä lasta "kuin omaani". Tärkeintä on mielestäni ihmissuhde ja se mitä voit jättää henkisenä perintönä, ei geenit. Mutta tämä on vain minun mielipiteeni. Halusin jakaa ajatukseni jos kuitenkin teille käy niin valitettavasti ettei omaa vauvaa tule.

toivotaan että kolmas kerta todensanoo.. tiedät täysin mitä ajatuksia ajattelet tämän asian tiimoilta tällä hetkellä, koska olen itse käynyt läpi ton kaiken. 7-vuotta takana tuskaa ja kyyneleitä, mutta tällä hetkellä meillä luovutetuilla munasoluilla 4kk ikäinen tyttö, joka on niin ihana etten voi sanoin kuvailla. Itse ajattelin jokunen vuosi sitten että en mä sellaiseen hoitoon voi ikinä rueta ja ajattelinkin ettei mun tarvii et kyllä ivf-hoito meille lapsen suo, mutta toisin kävi! Päätöksen teko oli kuitenkin oikestaan aika helppo kun näin jälkikäteen ajattelee asiaa, koska olen aina halunnut lapsen/lapsia ja tämän takia minä lähdin siihen enkä ole päivääkään katunut. Lapsi tuntuu täysin omalle jo kun olet raskaana. Raskaus ajalla mietin kyllä paljon että minkähän näköinen lapsi tulee yms. mut nyt kun lapsi on jo maailmassa musta tuntuu aina välillä et tämä lapsi on ihan mun näköinen ja oloinen ja sen oikeesti unohtaa nämä geenijutut koska niillä ei ole arkielämän kanssa mitään tekemistä, se on tärkein minkälaisen suhteen saa luotua lapseen ja että lapsi saa rakastavat vanhemmat ja kunnon kasvatuksen. (se on mun mielipide) Olisihan se täydellinen ajatus että olisimme saaneet toisistamme lähtöisin olevan lapsen mutta kun se ei ole onnistu niin näin olen erittäin kiitollinen ja rakastan tätä lasta täysin omanani! Mutta teille hoitoon stemppiä ja voimia! Ilm. mihin olette ratkaisuun olette päätyneet!

Ja sitä tarvitaankin! Meillä sama tilanne, ettei saada munasoluja aikaiseksi. Kolme ivf:ää on käyty ja viimeisessä saatiin YKSI, joka selvisi jopa siirtoon asti, muttei jaksanut lähteä meidän mukaan. Nyt ovat hoidot sitten meidän osalta käyty, ei kannata, eikä ole järkevääkään laitattaa sellaisia hormonimääriä(450iu), riskinsä ovat kuitenkin niissäkin. Vaikeaa on ollut hyväksyä, ettemme lasta tule omilla soluilla saamaan.

Ajatus luovutetuista munasoluista tuli matkaan mukaan jo toisen hoidon jäädessä kesken, reilut puoli vuotta sitten. Kävimme myös jo keväällä juttelemassa psykologin kanssa näistä jutuista. Viimeiseen hoitoon valmistautui hieman rennommin, kun tiesi, että jotakin on vielä tämänkin jälkeen tehtävissä. Mutta kun sitten todellisuus iski vasten, tuntui se, ja tuntuu vieläkin, todella murskaavalta. Tätä asiaa vatvoo ja mietii päivästä toiseen, tulematta koskaan perille. Ja jos tässä tarvitsisi samalla miettiä tuota hoitoa, niin sanon suoraan että siihen en kykenisi. Meillä siis päätös käyttää noita luovutusmunasoluja on tehty jo aikaisemmin.

Olemme siis nyt jonossa! Puolisen vuotta menee, ja se aika tuntuu ikuisuudelta. Tosin olen itse nyt siinä kunnossa, ettei tuota edes voisi harkita. Oma hormonitoimintani on nyt kokonaan seis. Vuotoa ei saada lääkkeilläkään, ainakaan vielä. Nukkumiseenkin tarvitaan lääkkeitä. Hoitojen aikaiset oireet ja olotilat olivat pientä tähän verrattuna. Suhde on koetuksella, kun molemmilla on oma tapansa surra asioita, mies yksikseen, minä tarvitsisin enemmän tukea. Hetkittäin ajatukset kohtaavat ja ne hetket ovat kullan arvoisia! No, kaikki aikanaan, toivotaan niin.

Kuitenkin itse "hyväksyin" tuon lahjoitussolujen käyttämisen oikeastaan kokonaan vasta tämän viimeisen hoidon jälkeen. Siihen asti jotenkin tuntui oudolta, en osaa selittää. Mutta nyt asia on aivan selvä. Ja vaikka lapsessa onkin (siis jos sellainen nyt meille suodaan) vain mieheni geenit, en usko ettenkö pysty raskastamaan sitä kuin omaani. Minulla on enemmän "aikaa" valmistautua asiaan, koska nainen kantaa lasta sisällään ja synnyttää sen maailmaan. Uskon, että tämä asetelma on helpompi kuin jos tarvittaisiin luovutettuja siittiöitä. Toki niistäkin onnistuneista ja hienoista kokomuksista olen täältä saanut lukea.

Paljon voimia ja onnea teille matkaan!
On todella hienoa lukea kirjoitusta mieheltä, niitä harvoin tapaa tällä paltalla, ja vielä ajatukset kohdallaan!!! Vaimosi on todella onnekas!!! ;)