Olen ollut kolmisen vuotta nyt vain kotosalla ja olen huomannut että minusta on tullut "mökkihöperö". En arkena käy missään, siis en yhtään missään. Olen vain lapsen kanssa kotona kaikki päivät ja toinen lapsi syntyy reilun puolen vuoden päästä eli olen vielä kotona usean vuoden ajan. Silloin tällöin viikonloppuisin käymme kyläilemässä tuttujen luona ja joskus viihteellä. Olen ruvennut pelkäämään yksin julkisille paikoille menoa. En esim. uskalla mennä kauppaan yksin nykyisin. Sydän hakkaa ja tuntuu että kaikki tuijottaa. Olen miettinyt että pitäisikö kertoa nauvolassa ongelmastani. Uskaltaako neuvolassa avautua oikeasti mieltä painavista asioista? En haluaisi joutua silmätikuksi enkä toivo että sosiaalitantat hyökkäävät oven taakse heti jos avaan suuni etten ole ihan ok omasta mielestäni. Eli, pidänkö turpani kiinni ja sinnittelen erakkona vai kerronko neuvolassa että päässä alkaa "vipata"?
Usklataako neuvolassa avautua?
HalleriPalleri
7649
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ei tarvi kertoa neuvolassa.auttaa jos käyt useammin kaupassa yksin tai lapsen kanssa.
ainaki mulla meni sitten ohi....
Aivan saman ongelman kanssa painin. Tiedän että neuvolassa voisi avautua, mutta asian tekee hankalaksi se että on nyt kuusi vuotta sille samalle kivalle neuvolan tädille sanonut että tosi hyvin menee, ei tässä mitään, no välillä vähän harmittaa mutta ei se ole ongelma, kyllä me pärjätään, joo ihan hyvin.
Ja siellä neuvolassa käydessä oikeasti tuntuukin siltä.
Mutta annas olla kun pitäisi tehdä jotain normaalista poikkeavaa, esim. käydä jossain muussa kaupassa kun siinä tutussa turvallisessa (jossa käydessä on vain vähän omituinen oli), niin johan alkaa pumppu takomaan, kädet hikoaa, hermot katkeaa, ei ei mä en halua mennä, ei mä en vi##u varmaa lähe kaupunkii.
Tai jos erehdyn johonki ns. perhemarkettiin, mitään järkevää ei pysty, ajatukset ei pysy kasassa, ehkä kauppalapun kanssa saa jotain järkevää ostettua mutta silti hyllyt rupee kaatuu päälle, ihmisiä on liikaa ja ne on kaikki mun tiellä ja mun on PAKKO PÄÄSTÄ POIS, mä haluun vaan äkkiä pos siletä.
Kerran jopa autoa ajaessa tuli mieleen ajatus että nyt mä en enää pysty tähän, mä haluan pois, mä pysähdyn nyt just tähän ja soitan jollekin et tulkaa hakee.
No tota totaalisekoamista ehkäsee edes vähän se, et on pakko selvitä kunnialla edes jotenkin kun on lapset mukana.
Jos säkin tekisit niinku mä olen jo pari vuotta harkinnut (mutta en vaan pysty), varaa aika suoraan lääkärille ja pyydä apua. Sitä ei sit oikeasti pysty menee useammin ihmisten ilmoille, vaikka tietääkin et se auttais.
Neuvolassa "avautumisessa" on riskinsä ja siellä myös syötetään äideille epärealistisia äitiysihanteita. Katso mielummin netistä alueesi äitien vertaistuki- ja toimintaryhmät esim. MLL, Väestöliitto, seurakunnat, ensikodit, liikuntavirasto jne, palkkaa MLL:stä lastenhoitaja hintaan 4,20e tunti tai ota lapsi kainaloon ja mene rohkeasti mukaan ryhmiin. Suomalainen lastenhoitomalli: äidit yksin pienissä kopeissa ilman aikuiskontakteja on selkeä mielenterveysriski. Älä syyllistä itseäsi äläkä jättäydy yksin.
"Neuvolassa "avautumisessa" on riskinsä ja siellä myös syötetään äideille epärealistisia äitiysihanteita."
Aika rohkeasti yleistit -- eimun kokemuskeni kahdesta eri neuvolasta ole ainakaan tuollaiset.
Tuo ongelma on siis niin arkipäivää ja sitä on todella monella äidillä, tietäisitpä vaan. Jos neuvolassa puhut, niin se on kuule pikkujuttu. Et ole sekoamassa vaan sinulla on jokin lievä paniikkihäiriö. Siihen auttaa lääkkeet. Suosittelen ajan varaamista esim. terveyskeskuslääkärille tai ihan vaikka yksityisen kautta.
Ihmiselle tulee välillä herkkiä aikoja ja välillä vahvempia aikoja. Mitä enemmän ihmisten kanssa on tekemisissä, sen vahvempi on.
Voit aivan hyvin puhua neuvolassa tai olla puhumatta, pikku juttu. Mutta jos haluat apua, kannattaa soittaa lääkärille. Sellaiset lääkkeet auttaa paniikkiin, kuin esim. Cipralex, Seroxat, Obtibar jne. Ne ovat masennuslääkkeitä, mutta turvallisia eikä aiheuta riippuvuutta.
Tämä on just niin järkyttävää tämänhetkisessä menossa... Kaikki medikalisoidaan. Ahdistaa, en pysty keskittymään, väsyttää, ei huvita -nappi huuleen vaan ja olet taas "normaali", "tehokas", "ulospäinsuuntautunut" ihminen.
Jo näistä muutamista viesteistä voisi päätellä että tämä höpröityminen on ehkä yllättävänkin yleistä, mutta eipä siitä juuri kuule. Äitienhän pitää nauttia tästä mahtavasta ajastaan kotona! Niinkuin joku jo mainitsikin: suomalainen malli, äidit koppeihin ilman aikuiskontakteja lastaan hoitamaan. Voisikohan tähän oikeasti auttaa joku muu kuin pilleri?
Minun mieheni oli paljon töissä ja minä kotona lasten kanssa minimi budjetilla. Aluksi olin iloinen kuin sain noudattaa luontaista rytmiäni valvoa myöhään ja herätä aikaisin, mutta jossain vaiheessa huomasi,ettei ikinä näe niitä muita kotiäitejä kun elää niin eri aikataulussa. Ja toisaalta mä en jotenkin osannut innostua siitä leikkipuistotoiminnastakaan...
Ahdistus oli välillä valtaisa ja pienetkin yksinkertaiset asiat näyttäytyivät hurjina projekteina... Elämä tuntui menevän minulta kokonaan ohi.
Minua auttoi todella vasta kun muutin lähelle äitiäni ja aloin toimimaan freelancerina. Sopivasti kehittävää työtä jossa pääsee ihailemaan selvää tulostakin tarpeeksi lyhyellä aikavälillä, joustava lastenhoitaja ja mikä myös erittäin tärkeää: järkeviä aikuiskontakteja!
Olisiko mahdollista pystymään tekemään 2-3 päivää viikossa töitä ja lopun ajan satsaamaan lapsiin.
Höperyyteen auttaa, kun menee ihmisten ilmoille.
Esim. seurakuntien äiti/lapsi -kerhoista on hyvä aloittaa. Niin löytyy yleensä juttuseuraa, vaikka olisi "joutunut" viettämään äitityslomaa ihan outoon kaupunkiin. Sillä tavalla minä selvisin - rohkaistuinpa myöhemmin myös äiti/lapsi jumppaan ja kielikerhoon(saksa). Yhtäkkiä huomasin, että viihdyin - tunsin itseni yhteisön jäseneksi ja
voin hyvin! Tsemppiä.