diakonissalaitoksen

antamaan psykiatrista hoitoa niille lapsille, jotka tulivat huonoista oloista ja kaltoinkohdeltuina todella hoitoa tarvitsivat. Järjestys oli siis:
huono kohtelu, huostaanotto, psykiatrinen hoito.

Asia on tähän asti ymmärrettävää.

Mutta sitten alkoi tapahtua kummia. Valtio ei pystynyt taloudellisen edun tavoittelussaan hoitamaan sosiaalipolitiikkaa kunnolla, lapsille ei ole riittävästi kuntoutusta, terapiaa ja sairaalapaikkoja tarjolla. Ja a vot! Ratkaisuksi keksittiin hoidolliset huostaanotot! Seurasi järjetön tilanne ja lasten kujanjuoksu ohjattiin näin:

hyvät kotiolot tai
neurologinen oireyhtymä, huostaanotto, intensiivihoito

Siis huostaanotto tehtiin laitoksen vaatimuksesta niillekin lapsille, joiden taustassa ei ollut mitään huostaanottoperusteita, vain pelkkä hoidon tarve ja sairaalapaikkojen puute.

Tiedän ainakin yhden tapauksen, jossa lapsen vanhemmat valittivat eduskunnan oikeusasiamiehelle asti laitoksen yleisestä huostaanottovaatimuksesta. Vastaus kuului, että laitoksella on oikeus ottaa hoitoon vain huostaanotettuja lapsia. Siis sen alkuperäisen tarkoituksen mukaan, kuten järkevää onkin!

Kun soitin laitoksen perhetyöstä vastaavalle Ilkka Kantolalle ja ihmettelin tilannetta hän sanoi, että ei tuollainen ole kristillisen etiikan mukaista menettelyä. Ja samaan ihmettelyyn vastasi lastenkodin johtaja (kiero kuin käärme), että "Emmehän ME sitä huostaanottoa tehneet, vaan lastensuojelu."

Pallo sinne pallo tänne, vastuuta juoksevat karkuun kaikki.

Ainoa järkevä menettely, että tuo laitos toimisi lain rajoissa tuossa asiassa olisi se, että he kieltäytyisivät vastaanottamasta lapsia, joiden kotioloissa ei ole huostaanottoperusteita. He eivät saa olla vaatimassa huostaanottoa niille lapsille, jotka tulevat heille vain sairaalapaikkojen puuttumisen takia!

Toinen törkeä asia on se, että psykiatrisen hoidon nimissä veloitetaan kaupungilta laitoshoidon korkeinta mahdollista vrk-maksua, vaikka intensiivihoidon osastoilla ei ole yhtään psykiatrian ammattilaista hoitoa antamassa.

Kuvattuun tilanteeseen joutuneiden perheiden kannalta tilanne on järkyttävä, koska lapselle apua hakenut perhe joutuu järkytyksekseen kokemaan huostaanoton ja sen jälkeen astuvat voimaan aivan samat tapaamis- ja yhteydenpitorajoitukset kuin jos lasta olisi pahoinpidelty ja hakattu kotona viimeisen päälle.

Lisäksi laitoksen johtotason asenne vanhempiin on niin ynseä ja vanhempia karkuun ajava, että sellaisen kohteeksi ei pitäisi yhdenkään vanhemman joutua, oli kyseessä millainen huostaanotto tahansa! Jälkeen päin on selvinnyt, että lasten kohtelu poikkeaa jonkin verran osastoittain, mutta kaikki järkyttävyydet siellä ovat mahdollisia.

Ja vanhempia pidetään niin mitättömänä p....na, että heitä ei kuunnella missään asiassa, yritetään karkottaa vain mahdollisimman kauas, että puutteet lasten oloissa eivät tulisi vanhempien tietoon.

Laitoksen johdon kaksinaamainen asenne tulee ilmi tällaisissa keskusteluissa:

Vanhempi: Haluaisin tavata lastani mahdollisimman usein.
Johtaja: -
V: Sairaalan tutkimusjaksolla tavattiin joka päivä.
J: Ei täällä hoidosta mitään tule, jos vanhemmat täällä jatkuvasti juoksevat.
V: Ensimmäinen kotiloma luvattiin 2:n viikon kuluttua.
J: Siinä on väärinkäsitys. Se tarkoittaa kalenteriviikkoa eikä arkipäiviä.
V: Siis vasta 3:n viikon kuluttua?
J: Katsotaan nyt sitten.
V: Eihän tämä voi olla näin! Se luvattiin lapselle jo, ja kahdessa viikossa on ihan riittävästi kestämistä!
J: Käytäntö on se, että kiinnittymisjakson jälkeen katsotaan, onko loma mahdollinen.
V: Lastensuojelu sanoi teille, että kotona ei ole huostaanottoperusteita, eikä siis esteitä kotilomille!
J: Aika on loppu. Jos sinulle sopii, jatketaan ensi torstaina, viikon kuluttua seuraavassa palaverissa.
V: Koska saan tulla käymään lapseni luona?
J: Minähän sanoin jo, että jatketaan tästä viikon kuluttua.

Osastonjohtaja nousi ylös, kääntyi selin ja käveli pois korkokengät kopisten. Olin siis 'lapsen parhaaksi' luovuttanut lapseni laitokseen, jossa hän oli lukitulla osastolla, olin samassa rakennuksessa nujerrettuna, eikä minulla ollut pääsyä lapseni luokse. Sinne pääsi vain sovitulla ajalla tai henkilökunnan kortilla lukot avaamalla.

Itkin raivosta, tulin kotiin ja soitin lastensuojeluun. Lastensossu soitti johtajalle ja perusteli lastensuojelun näkökulmasta, että ei ole oikein lasta kohtaan perua hänelle jo luvattu lomaa, liian suuri pettymys kotoa erottamisen lisäksi näin alkuvaiheessa. Ja taas hän painotti, että lomien eväämisen ei ole estettä kotioloissa.

Johtaja puhui viikon kuluttua 40 min. kaikkea muuta ympäri pyöreää laitoksen käytännöistä, meidän henkilökohtaisiin asioihin kajottiin viime minuuteilla sen verran, että hän kiusaantuneen näköisenä ilmoitti, että "Olemme nyt tässä tapauksessa päätyneet siihen, että lapsen kannalta voi 1. kotiloma olla jo 2:n viikon kuluttua ja sinä voisit tavata X:ää esim. keskiviikkoisin klo 14-16. Ja kuten sanoin, katsotaan siitä sitten tapauskohtaisesti eteenpäin, koska on tärkeää seurata, miten kotilomat onnistuvat."

Aina kun hain lapsen lomalle, täytin ensin ½ tuntia kirjallista lomasuunnitelmaa ja kun palautin lapsen sunnuntaisin laitokseen, täytin taas vähintään ½ tuntia kirjallista lomalta paluuraporttia. Sen lisäksi jokaisen käyntini jälkeen lapsen huoneessa tehtiin 'tupatarkastus', kaikki pengottiin roskakoria myöten. En tiedä, mitä etsivät, kuitenkaan eivät mitään löytäneet.

V: Ihmettelin vähän, että miksi lapsen kännykkä on takavarikoitu?
J: Se on meillä tavallinen käytäntö.
V: Mutta sehän on yhteydenpidon rajoittamista.
J: Ei ole.
V: Lapsi oli itkenyt ahdistuneena koti-ikäväänsä, eikä saanut soittaa. Miksi?
J: Aaai silloin. Silloin ei ollut soittoaika.
V: Onhan se yhteydenpidon rajoitusta, jos ei saa soittaa edes silloin kun itkettää.
J: Hän saa soittaa soittoaikaan 10:een minuuttiin rajatun puhelun iltaisin.
V: Hän on tottunut soittamaan minulle aina kun tarve on. Miksi ei saa pitää omaa puhelinta?
J: Sehän voitaisiin vaikka varastaa täällä.
V: 7:n lapsen lukitulla osastolla olisi helppo selvittää, mihin se on joutunut. Tämä on yhteydenpidon rajoittamista, sano nyt sitten mitä tahansa.

Keskustelu oli päättymätön kehä.

V: Lapsi on valittanut janoa ja nälkää. Hänen pitää lääkärin mukaan saada nestettä enemmän kuin tavallista ruokavaliota syövän lapsen. Eikö hän voi saada juoma-astiaa huoneeseensa?
J: Meillä on käytäntö, että lapsilla ei ole edes juomia huoneessaan.
V: Mutta hän on arka, eikä rohkene tulla sitä keittiöstä pyytämään. Lisäksi on joskus sanottu, että ei sinulla voi taas olla jano.
J: Hän saa juoda täällä niin paljon kuin vesihanasta vettä riittää.

Lapsi alkoi pelätä hysteerisesti omahoitajaansa ja vannotti minua olemaan puuttumatta juoman puutteeseen tai muuhunkaan huonoon kohteluun, koska se oli kuulema valitusta ja kaikki valitus kostettiin lapselle jälkeenpäin. Tilanne paheni siihen pisteeseen, että heidän oma lääkärinsä myönsi hoitovirheen tapahtuneen tämän asian suhteen ja muutenkin, koska edes intensiivihoidon periaatteita ei lapseni kohdalla oltu noudatettu.

V: En ymmärrä sitä, että täällä kaikki lapset ja vanhemmat latistetaan samaan muottiin, lapsen yksilöllisiä tarpeita ei oteta huomioon ollenkaan.
5 henkilökunnan edustajaa huusi yhtäaikaa: KYLLÄ VARMAAN OTETAAN! Meidän hoitokäytäntömme perustuu nimenomaan yksilöllisyyteen ja hoidon läpinäkyvyyteen. Tuosta sinä olet kyllä saanut ihan väärän käsityksen.

Kun kieltäydyin palauttamasta lasta enää laitokseen viimeiseltä kotilomalta, johtaja uhkaili minua näin: "Jos teillä tilanne kotona kriisiytyy, niin poliisit hakevat lapsen vastaanottokotiin odottamaan paikkaa tavalliselle lastenkotiosastolle, koska äiti ei hyväksy intensiivihoitoa."

Ai en hyväksy intensiivihoitoa! Kun edes sitä olisi annettu, mutta lasta kuulema tutkittiin siellä se aika, jonka hän laitoksessa oli. Todellisuudessa vain säilytettiin, mitään todellisia tutkimuksia ei tehty. Joka tapauksessa sossut olivat inhimillisiä ja lapsi sai jäädä kotiin ja huostaanotto purettiin. Mutta sääliksi käy niitä lapsi, jotka sinne jäivät.

Yhtä järjetöntä meno oli kaikella tavalla, tuossa vain muutamia pätkiä sen paikan asenteista ja tunnelmista. Jotkut keskustelut on käyty eri hoitajien, jotkut osaston johtajan, jotkut laitoksen johtajan kanssa, mutta mitä väliä, samaa soopaa kaikki tyyni.

intensiivihoidon osastoja kirjoitti:

antamaan psykiatrista hoitoa niille lapsille, jotka tulivat huonoista oloista ja kaltoinkohdeltuina todella hoitoa tarvitsivat. Järjestys oli siis:
huono kohtelu, huostaanotto, psykiatrinen hoito.

Asia on tähän asti ymmärrettävää.

Mutta sitten alkoi tapahtua kummia. Valtio ei pystynyt taloudellisen edun tavoittelussaan hoitamaan sosiaalipolitiikkaa kunnolla, lapsille ei ole riittävästi kuntoutusta, terapiaa ja sairaalapaikkoja tarjolla. Ja a vot! Ratkaisuksi keksittiin hoidolliset huostaanotot! Seurasi järjetön tilanne ja lasten kujanjuoksu ohjattiin näin:

hyvät kotiolot tai
neurologinen oireyhtymä, huostaanotto, intensiivihoito

Siis huostaanotto tehtiin laitoksen vaatimuksesta niillekin lapsille, joiden taustassa ei ollut mitään huostaanottoperusteita, vain pelkkä hoidon tarve ja sairaalapaikkojen puute.

Tiedän ainakin yhden tapauksen, jossa lapsen vanhemmat valittivat eduskunnan oikeusasiamiehelle asti laitoksen yleisestä huostaanottovaatimuksesta. Vastaus kuului, että laitoksella on oikeus ottaa hoitoon vain huostaanotettuja lapsia. Siis sen alkuperäisen tarkoituksen mukaan, kuten järkevää onkin!

Kun soitin laitoksen perhetyöstä vastaavalle Ilkka Kantolalle ja ihmettelin tilannetta hän sanoi, että ei tuollainen ole kristillisen etiikan mukaista menettelyä. Ja samaan ihmettelyyn vastasi lastenkodin johtaja (kiero kuin käärme), että "Emmehän ME sitä huostaanottoa tehneet, vaan lastensuojelu."

Pallo sinne pallo tänne, vastuuta juoksevat karkuun kaikki.

Ainoa järkevä menettely, että tuo laitos toimisi lain rajoissa tuossa asiassa olisi se, että he kieltäytyisivät vastaanottamasta lapsia, joiden kotioloissa ei ole huostaanottoperusteita. He eivät saa olla vaatimassa huostaanottoa niille lapsille, jotka tulevat heille vain sairaalapaikkojen puuttumisen takia!

Toinen törkeä asia on se, että psykiatrisen hoidon nimissä veloitetaan kaupungilta laitoshoidon korkeinta mahdollista vrk-maksua, vaikka intensiivihoidon osastoilla ei ole yhtään psykiatrian ammattilaista hoitoa antamassa.

Kuvattuun tilanteeseen joutuneiden perheiden kannalta tilanne on järkyttävä, koska lapselle apua hakenut perhe joutuu järkytyksekseen kokemaan huostaanoton ja sen jälkeen astuvat voimaan aivan samat tapaamis- ja yhteydenpitorajoitukset kuin jos lasta olisi pahoinpidelty ja hakattu kotona viimeisen päälle.

Lisäksi laitoksen johtotason asenne vanhempiin on niin ynseä ja vanhempia karkuun ajava, että sellaisen kohteeksi ei pitäisi yhdenkään vanhemman joutua, oli kyseessä millainen huostaanotto tahansa! Jälkeen päin on selvinnyt, että lasten kohtelu poikkeaa jonkin verran osastoittain, mutta kaikki järkyttävyydet siellä ovat mahdollisia.

Ja vanhempia pidetään niin mitättömänä p....na, että heitä ei kuunnella missään asiassa, yritetään karkottaa vain mahdollisimman kauas, että puutteet lasten oloissa eivät tulisi vanhempien tietoon.

Laitoksen johdon kaksinaamainen asenne tulee ilmi tällaisissa keskusteluissa:

Vanhempi: Haluaisin tavata lastani mahdollisimman usein.
Johtaja: -
V: Sairaalan tutkimusjaksolla tavattiin joka päivä.
J: Ei täällä hoidosta mitään tule, jos vanhemmat täällä jatkuvasti juoksevat.
V: Ensimmäinen kotiloma luvattiin 2:n viikon kuluttua.
J: Siinä on väärinkäsitys. Se tarkoittaa kalenteriviikkoa eikä arkipäiviä.
V: Siis vasta 3:n viikon kuluttua?
J: Katsotaan nyt sitten.
V: Eihän tämä voi olla näin! Se luvattiin lapselle jo, ja kahdessa viikossa on ihan riittävästi kestämistä!
J: Käytäntö on se, että kiinnittymisjakson jälkeen katsotaan, onko loma mahdollinen.
V: Lastensuojelu sanoi teille, että kotona ei ole huostaanottoperusteita, eikä siis esteitä kotilomille!
J: Aika on loppu. Jos sinulle sopii, jatketaan ensi torstaina, viikon kuluttua seuraavassa palaverissa.
V: Koska saan tulla käymään lapseni luona?
J: Minähän sanoin jo, että jatketaan tästä viikon kuluttua.

Osastonjohtaja nousi ylös, kääntyi selin ja käveli pois korkokengät kopisten. Olin siis 'lapsen parhaaksi' luovuttanut lapseni laitokseen, jossa hän oli lukitulla osastolla, olin samassa rakennuksessa nujerrettuna, eikä minulla ollut pääsyä lapseni luokse. Sinne pääsi vain sovitulla ajalla tai henkilökunnan kortilla lukot avaamalla.

Itkin raivosta, tulin kotiin ja soitin lastensuojeluun. Lastensossu soitti johtajalle ja perusteli lastensuojelun näkökulmasta, että ei ole oikein lasta kohtaan perua hänelle jo luvattu lomaa, liian suuri pettymys kotoa erottamisen lisäksi näin alkuvaiheessa. Ja taas hän painotti, että lomien eväämisen ei ole estettä kotioloissa.

Johtaja puhui viikon kuluttua 40 min. kaikkea muuta ympäri pyöreää laitoksen käytännöistä, meidän henkilökohtaisiin asioihin kajottiin viime minuuteilla sen verran, että hän kiusaantuneen näköisenä ilmoitti, että "Olemme nyt tässä tapauksessa päätyneet siihen, että lapsen kannalta voi 1. kotiloma olla jo 2:n viikon kuluttua ja sinä voisit tavata X:ää esim. keskiviikkoisin klo 14-16. Ja kuten sanoin, katsotaan siitä sitten tapauskohtaisesti eteenpäin, koska on tärkeää seurata, miten kotilomat onnistuvat."

Aina kun hain lapsen lomalle, täytin ensin ½ tuntia kirjallista lomasuunnitelmaa ja kun palautin lapsen sunnuntaisin laitokseen, täytin taas vähintään ½ tuntia kirjallista lomalta paluuraporttia. Sen lisäksi jokaisen käyntini jälkeen lapsen huoneessa tehtiin 'tupatarkastus', kaikki pengottiin roskakoria myöten. En tiedä, mitä etsivät, kuitenkaan eivät mitään löytäneet.

V: Ihmettelin vähän, että miksi lapsen kännykkä on takavarikoitu?
J: Se on meillä tavallinen käytäntö.
V: Mutta sehän on yhteydenpidon rajoittamista.
J: Ei ole.
V: Lapsi oli itkenyt ahdistuneena koti-ikäväänsä, eikä saanut soittaa. Miksi?
J: Aaai silloin. Silloin ei ollut soittoaika.
V: Onhan se yhteydenpidon rajoitusta, jos ei saa soittaa edes silloin kun itkettää.
J: Hän saa soittaa soittoaikaan 10:een minuuttiin rajatun puhelun iltaisin.
V: Hän on tottunut soittamaan minulle aina kun tarve on. Miksi ei saa pitää omaa puhelinta?
J: Sehän voitaisiin vaikka varastaa täällä.
V: 7:n lapsen lukitulla osastolla olisi helppo selvittää, mihin se on joutunut. Tämä on yhteydenpidon rajoittamista, sano nyt sitten mitä tahansa.

Keskustelu oli päättymätön kehä.

V: Lapsi on valittanut janoa ja nälkää. Hänen pitää lääkärin mukaan saada nestettä enemmän kuin tavallista ruokavaliota syövän lapsen. Eikö hän voi saada juoma-astiaa huoneeseensa?
J: Meillä on käytäntö, että lapsilla ei ole edes juomia huoneessaan.
V: Mutta hän on arka, eikä rohkene tulla sitä keittiöstä pyytämään. Lisäksi on joskus sanottu, että ei sinulla voi taas olla jano.
J: Hän saa juoda täällä niin paljon kuin vesihanasta vettä riittää.

Lapsi alkoi pelätä hysteerisesti omahoitajaansa ja vannotti minua olemaan puuttumatta juoman puutteeseen tai muuhunkaan huonoon kohteluun, koska se oli kuulema valitusta ja kaikki valitus kostettiin lapselle jälkeenpäin. Tilanne paheni siihen pisteeseen, että heidän oma lääkärinsä myönsi hoitovirheen tapahtuneen tämän asian suhteen ja muutenkin, koska edes intensiivihoidon periaatteita ei lapseni kohdalla oltu noudatettu.

V: En ymmärrä sitä, että täällä kaikki lapset ja vanhemmat latistetaan samaan muottiin, lapsen yksilöllisiä tarpeita ei oteta huomioon ollenkaan.
5 henkilökunnan edustajaa huusi yhtäaikaa: KYLLÄ VARMAAN OTETAAN! Meidän hoitokäytäntömme perustuu nimenomaan yksilöllisyyteen ja hoidon läpinäkyvyyteen. Tuosta sinä olet kyllä saanut ihan väärän käsityksen.

Kun kieltäydyin palauttamasta lasta enää laitokseen viimeiseltä kotilomalta, johtaja uhkaili minua näin: "Jos teillä tilanne kotona kriisiytyy, niin poliisit hakevat lapsen vastaanottokotiin odottamaan paikkaa tavalliselle lastenkotiosastolle, koska äiti ei hyväksy intensiivihoitoa."

Ai en hyväksy intensiivihoitoa! Kun edes sitä olisi annettu, mutta lasta kuulema tutkittiin siellä se aika, jonka hän laitoksessa oli. Todellisuudessa vain säilytettiin, mitään todellisia tutkimuksia ei tehty. Joka tapauksessa sossut olivat inhimillisiä ja lapsi sai jäädä kotiin ja huostaanotto purettiin. Mutta sääliksi käy niitä lapsi, jotka sinne jäivät.

Yhtä järjetöntä meno oli kaikella tavalla, tuossa vain muutamia pätkiä sen paikan asenteista ja tunnelmista. Jotkut keskustelut on käyty eri hoitajien, jotkut osaston johtajan, jotkut laitoksen johtajan kanssa, mutta mitä väliä, samaa soopaa kaikki tyyni.

Lue lisää

julkaistua jossain sanomalehdessä tai aikakausilehdessä, jolla on mahdollisimman suuri levikki.

tämän kirjoituksesi kirjoitti:

julkaistua jossain sanomalehdessä tai aikakausilehdessä, jolla on mahdollisimman suuri levikki.

Tuntuu aika epätodennäköiseltä että mikään lehti julkaisee tuollaista kirjoitusta. Valitettavasti. Voihan sitä tietysti massapostittaa sähköpostilla kaikkiin lehtiin, ei maksaisikaan kovin paljon.

Psykologeilla on ihmeellinen kyky kääntää asiat päälaelleen. Nauhoita OMAT puhelusi ja julkaise ne netissä. Nauhoitteilla on enemmän todistusvoimaa kuin nettikirjoituksella. Kyllä siinä yleisön leuka loksahtaisi kun psykologi päästää kalseita sanojaan. Youtube.com on paikka julkaista videoita mutta missä voi julkaista ääninauhoja?

"Kannattaa pitää mielessä pari keinoa, joilla voit todistaa, mitä sinulle on kerrottu, ja kenties myös vähentää totuudenvastaisten väitteiden esittämistä:

* Nauhoita puhelu tai keskustelu – Ei ole minkään lain vastaista nauhoittaa toisen tietämättä sellaista keskustelua tai puhelua, jossa itse on toisena tai yhtenä osapuolena. Nauhoitus toimii todisteena siitä, mitä sinulle tarkalleen ottaen on kerrottu ja luvattu.

* Pyydä esitys paperilla – Pyydä esittelijääsi tekemään tai kopioimaan ”lyhkärin” merkinnät selkeästi erilliselle paperille ja päiväämään ja allekirjoittamaan sen. Jos hän ei tähän suostu, voi vain ihmetellä, mistä kiikastaa. Pidä myös hyvin tallessa kaikki sellaiset paperit, jotka sinulle annetaan.

* Käytä sähköpostia – Puhelimitse käydyt keskustelut on tänä päivänä usein korvannut sähköpostien vaihtaminen. Kysy kysymyksesi ja pyydä lisätietoa sähköpostilla ja laita käyty kirjeenvaihto talteen."

http://www.verkostomarkkinointi.blogspot.com/