yksi kysymys...

lopullisesti

Enkä koskaan varmaan luovutakaan.

olen luopunut toivosta ylipäätään kaiken suhteen.

Olen luovuttanut, myönnän tämän.
Kehästä kaltereiden takaa on liian
vaikea murtautua ulos.

luovuta ikinä!

En enää toivo mitään parannusta yksinäisyyteeni, mutta olen avoin sille, että jos joskus ihmeellinen sattuma toisi elämääni jonkun, niin en sanoisi ei.

joo-o, en enää vaan viitsi räpiköidä vastaan, jos kerran oon yksin ja täys hylkiö niin ihan turha ees yrittää olla mitään muuta jos ei oo tarpeeks miestä siihe hommaan

pakko luovuttaa. Olen varmaan joko väärällä
planeetalla tai väärällä vuosituhannella syntynyt?

Parisuhdetta varmaan tarkoitat. Kuten olin laskenut PKNM(paska kertyy niskaan menetelmällä), että kaltaisiani on jotain yksi sadasta miljardista, siinä ei kovin hyviä mahkuja ole.

Lueskelin wikistä markkina-arvo teoriaa. Voisi varmaan samaantapaan määrittää itselleen PKN-suhdeluvun, joka kertoo todennäköisyyden saada parisuhde. Luulen, että mahdollisuus saada parisuhde korreloisi tuon kanssa PKN suhdeluvun kanssa.

Toki olen avoin jumalalliselle ihmeelle, jossa taivaasta tippuu juuri minulle oikea neito niskaan. Minuun vaan yksinäisyys ei vaikuta enää niin kovasti, että itkisin muutosta. Pitäisiköhän huolestua vai olla hyvillään? Ehkä parempi näin.

Se tässä on, että lopulta tulee kykenemättömäksi ottamaan vastaan rakkautta. Vaikka itse sitten rakastuisikin, olisi aika mahdotonta hyväksyä tai uskoa todeksi toisen vastarakkautta. Sen vuoksi en oikein mielelläni pohdi mitään tällaista. Kun on oppinut elämään egonsa kanssa rauhassa, niin ettei enää satu(Minua ei voi muut rakastaa), tällainen kysymys saa egon vapisemaan. Kysymys uhkaa minun minä käsitystä. Lisäksi tuo kasvatuksessa opittu "hyväksyntä tulee ansaita" painaa sen verran, että ei oikein itsekään pidä itseään kenenkään arvoisena, kun PKN on liian suuri.

Sitähän tässä toivoo, että välitettäisiin ihan omana itsenä, eikä tarvitsi olla mitään muuta. Kun ei ole sitten koskaan sitä hyväksyntää saatu, jäädään täysin ulkopuoliseksi ja todetaan:"Minä en kuulu tänne".

Joku taisi kerran vastata palstalla, että naiset kiinnostuvat elämän myönteisistä miehistä. Mutta eikö ole psykologinen fakta, että menestyvimmät ovat juuri niitä elämänmyönteisempiä, joita ei tällaiset "Minä en kuulu tänne" ajatukset vaivaa? Jos PKN on riittävän korkea, kenestä tahansa tulee täysin ulkopuolinen. Yritä siinä sitten olla jokin innostunut sporttihemmo.

Henkiseltä puolelta olen onneksi jotain sisältöä löytänyt, että tyhjäkään elämä ei saa hirteen itseään vetämään. Ärsyttää vaan tämä, että lähes täysin ulkopuolisen pitää vaan olla pakosta muiden mukana, eikä pääse eroon. Ikäänkuin elämässä olisi vain velvollisuuksia, muttei oikeuksia ja se riistää elämästä vapauden. Miksi minun yksinäisen, lähes ulkopuolisen tulee olla muiden orja ja palvella muita, jotta muilla olisi asiat mahdollisimman hyvin ja minulla ei koskaan ole mitään. Töitäkin saan heti, kun suostun ilmaiseksi tekemään.(Älkää saarnatko ilmaistyöstä porttina pysyvään työpaikkaan. Liki kaksi vuotta aivan taskurahoilla koulutuksen mukaista pätkä työtä tehtynä. Työkokemus ei vaan vieläkään riitä pysyvään.)

Miksei Suomessa ole Buddha luostareita? Ja sama kysymys sata kertaa uudelleen. Kansan vapautusarmeija voisi myös olla kiva.

Kun ei kelpaa niin ei kelpaa, se on vain hyväksyttävä. Ja mitä pikemmin niin sen parempi.

En. Kai.