Tein sen taas.
Katsoessani ikkunasta syysöiseen sateeseen.
Kerroin sinulle että näin siellä sinut
ja minut käsikkäin puutarhapöydän ääressä, on kesä ja
ruusut kukkivat, linnut laulavat, unohdin jo
mitä oikeasti näin.
Näinkö pelkkää pimeää.
Juuri näin.
Katsoessani ikkunasta syysöiseen sateeseen.
Kerroin sinulle että näin siellä sinut
ja minut käsikkäin puutarhapöydän ääressä, on kesä ja
ruusut kukkivat, linnut laulavat, unohdin jo
mitä oikeasti näin.
Näinkö pelkkää pimeää.
Juuri näin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Pudotan pääni käsiisi,
syleile minua järjettömästi.
Ilman kosketustasi olen päätön.
Vain käsissäsi tunnen
pääni raskauden ja ohimoiden poltteen:
kun revit suoleni mutkalle
olen jälleen elossa.
Ja kun sormesi työntyvät hiusteni läpi
arvioiden kaikki ajatukseni, hyväksyen ja hyläten
niin kuin sinulle sopii -
Kuin hukkuva henkensä hädässä
riuhtoessani itseäni otteestasi irti
olen herännyt eloon, olen tullut
kätesi alla
tietoiseksi itsestäni.
Näin voi puhua vain d'Arlandes.
Mitä oikein on tapahtunut hänelle?
Sen selvittämiseen menisi koko pihallinen asioita -
Niin paljon kuvia tuskin jaksaa maalata
tänä yönä runoilija, joka hänet kuvittelee.
Ja minä joka kuvittelen runoilijan joka hänet kuvittelee.
Istun ikkunan ääressä kuin d'Arlandes.
Ajattelen sormiasi hiuksissani.
Kuinka hyviltä ne tuntuivatkaan
kun vielä luulin sinun rakastavan minua
ei pelkkää koiraa jota hihnassasi kuljettaisit.
Näin kirjoittaa d'Arlandes.
En minä.
Ja ikkunaa vienosti helisyttää
syysöinen tuuli.
François Pilâtre de Rozier (1756–85) ja François Laurent d'Arlandes (1742–1809).
Pariisin yläpuolella.
* * *
Kuuletko Rozier?
Niin, François Laurent d'Arlandes...
Alhaalta kuuluu ihmisten puhetta, jostain kaukaa.
Höpsistä d'Arlandes, siellähän on vain nukkuva Pariisi,
väsynyt mielesi saa sinut kuulemaan tyhjiä.
Pallo liikkuu yläpuolella öisen kaupungin...
Ennen sinua
olin minä: kosketin tuulta
ja tuuli ympärilläni tanssi, ja minä ja tuuli
tanssimme kalliolla.
Sinun jälkeesi
olen taaskin vain minä.
Rozier! Aivan selvästi kuulin puhetta.
Hmmm, sanoo Rozier, kurkistaa laidan yli yöhön:
Siellä on vain peltoja, d'Arlandes,
olemme ohittaneet kaupungin.
d'Arlandes vaikenee, ei sano enää mitään.
Mutta aivan selvästi hän kuulee puhetta, kaukaa
alhaalta kaupungista, pelloilta.
Kosketan tuulta,
ja tuulessa
joka ympärilläni tanssii
sinun kasvosi liikkuvat, sinun kosketustesi muistot
väreilevät kalliolla.
Voisinpa taas olla kalliolla
niin kuin olin ennen sinua, kosketin tuulta.
Ja jos aavistin sinun tulevan
olit kuitenkin vielä kaunis:
tulematon.
Tästä lähtien tyhjät käteni
ovat aina kädet
jotka joskus koskettivat
sinua.
Tuuli - sellaisena kuin sen kerran tunsin -
väistää ruumistani.
Se ei tule luokseni enää koskaan, ei tuule minulle
kuin ennen!
Rozier!
Niin, ystäväni d'Arlandes?
Äh, ei mitään.
Mitä enemmän yritän sinut ravistaa
jäsenistäni irti
sitä selkeämmin piirtyvät kasvosi eteeni
ja kallio allani huojuu
kuin askeliani pilkkaava
tanssilattia.
Niin.
Ennen sinua.
Elämäni oli paljon parempaa kuin nyt
kun olen ilman sinua.
Tahtoisin olla niin kuin silloin
kun en vielä ollut
ilman sinua.
Pallo liikkuu nukkuvien maisemien yli.
Liikkuu nukkuvien maisemien yli...
Ja d'Arlandes puhuu itsekseen hiljaa:
Minä tahtoisin vielä kerran tanssia.
Kuule Rozier, minä tahtoisin tanssia niin kuin
silloin kun Beatrice, kun emme vielä, siis -
Niin, d'Arlandes?
d'Arlandes havahtuu.
Hän istuu nojatuolissaan yksin.
Tuhkakupissa käryää savukkeen pätkä.
Katsomme häntä sivulta, jostakin läheltä ovea,
näemme hänen sivukuvansa, hän kääntää
päänsä, katsoo meitä kohti:
hänen silmässään on mykiö.
Seisomme kynnyksellä.
Ja alhaalta kuuluu ihmisten puhetta,
jostain hyvin kaukaa:
Kuuletko Rozier?
Niin, François Laurent d'Arlandes...
Ja pallo liikkuu yläpuolella öisen kaupungin.
Kuuluu ihmisten puhetta, jostain kaukaa?
Höpsistä d'Arlandes, siellähän on vain nukkuva Pariisi,
väsynyt mielesi saa sinut kuulemaan tyhjiä.