Asumme olosuhteiden pakosta paikkakunnalla missä on töitä, suku asuu muualla, lapsemme näkevät isovanhempiaan,n 6xkertaa vuodessa pitkän matkan vuoksi ja taloudellisen tilanteemme vuoksi, isovanhemmat vierailivat viimmeksi luonamme lapsen ristiäisten aikaan n.2.vuotta sitten!
Arvostakaa hyvät ihmiset isovanhempianne ja vielä enemmän jos haluavat auttaa lasten hoidossa, kaikilla ei tätä mahdollisuutta ole, tulenkin hyvin surulliseksi ja masentuneeksi kun törmään vaikkapa leikkipuistossa mummuun joka on tuonut lapsenlapsensa puistoon tms....
Arvostakaa hyvät ihmiset isovanhempianne ja vielä enemmän jos haluavat auttaa lasten hoidossa, kaikilla ei tätä mahdollisuutta ole, tulenkin hyvin surulliseksi ja masentuneeksi kun törmään vaikkapa leikkipuistossa mummuun joka on tuonut lapsenlapsensa puistoon tms....
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minulla on äidin puolen suku asunut kaikki n. 500 km:n päässä. Enpä ole kärsinyt, mutta he ovat vaan ihan vieraita ihmisiä, enkä tunne heitä kohtaan mitään. Ei minua edes mummon kuolema itkettänyt erikoseimmin, ihan vieras ihminen.
Eipä niistä sen ihmeempiä kasva kuin muistakaan. Mielestäni muut ystävät ja tuttavat voivat tulla paljon läheisemmiksi kuin "vesisukulaiset". Itsellä on serkku melkein samaa ikää, mutta koska emme ole olleet juurikaan tekemisissä, hän on minulle ihan vieras ihminen. Kuten monet muutkin sukulaiseni, mm. yhtä enoani en ole edes koskaan nähnyt, ellen sitten niin varhain lapsuudessa josta ei ole mitään muistikuvia. Isovanhemmat oli sen verran iäkkäitä, että osa oli jo kuollut ennen kuin edes minä synnyin. Ei tämä ole mielestäni vaikuttanut mitenkään. Nyt on itsellä lapsia ja heillä samanikäisiä serkkuja jotka kyllä ovat tekemisissä, muttei mitenkään tiheästi koska asumme eri paikkakunnilla. Nyt on sitten itsellä se sama tilanne lasteni suhteen suhteessa isovanhempiin, eli osa on kuollut ja jäljelle jääneet todella iäkkäitä ja sairaita. Täytyy kyllä sanoa että joskus itselläkin käy pieni haikeus mielessä kun muutamilla tuttavaperheillä on tämän tästä isovanhemmat kyläilemässä ja vähän jeesaamassa lasten hoidossa. Itse en mitään lastenhoitajaa isovanhemmissa kaipaisi, vaan sitä kokemusten ja eletyn elämän kertomista lastenlapsille ja yhteisen ajan viettämistä.
Moni nykyisen isovanhemman ikäinen on elänyt elämänsä ilman isovanhempiaan. Aikaisemmin kuoltiin nuorempana.
Ei monellakaan ollut sitä tilannetta, kuin nyt useimmilla, että kaikki 4 isovanhempaa ovat elossa vielä lapsen teini-ikäisenä ollessa.
Ihmiset ikääntyivät, mummot eivät olleet työelämässä, vaan hoitivat perheitään kotona koko ikänsä, papat jäivät eläkkeille rasittuneina ja vanhuksina, eivät suinkaan näin vetreinä ja aktiivisina kuin nykyisin. Oltiin vanhuksia jo 65-vuotiaina. Se kuului ihan järjestykseen, ja näkyi kampauksissa ja pukeutumisissa, kuten valokuvista voidaan todeta. Vanhat itsekin korostivat ikäänsä, ottivat kamferttia ja Hoffmannin tippoja sydänhermovaivoihinsa ja kulkivat kepin kanssa.
Korkeasti koulutetut eläkeläiset elivät arvokkaasti ja ikäänsä sopivien harrasteiden parissa, eivät suinkaan lapsenlapsiaan palluttaen. Heitä käytiin tapaamassa kutsun mukaan.
Maaseuduilla taloissa syytinkiemännät liekuttivat lapsia, mutta pianhan he, vanhat ihmiset joutivat vanhainkotiin. Kuka sairaita vanhuksia maatalossa olis joutanut hoitamaan?
Ei ollut isovanhempia siis ennenkään. Elämä kulkee kulkuaan vuosikymmenestä toiseen.
Olihan tietysti heitäkin, joilla oli isovanhemmat. Mahtavatko he olla nykyisin sen ihmeellisempia ja onnistuneempia ihmisinä kuin epäonnisemmat ikätoverinsa?
Isovanhemmat eivät aina ole positiivinen asia. Omat vanhempani - eritt. äitini, jolla myös mielenterveysongelmia - ovat alkoholisteja. Olen päättänyt tehdä mitä hyvänsä, jotta lapseni eivät joudu käymään läpi sitä helvettiä, mitä itse jouduin käymään läpi. Vanhempani tuppaantuvat ja syyllistävät, ihan kuin heillä olisi mitään oikeuksia lapsiini! Ottaa todella paljon päähän säälivä keskustelu isovanhemmuudesta ja siitä, miten isovanhemmilla "on oikeuksia" lastenlapsiinsa. Oikeuksia päättää asioista ei ole, mutta mahdollisuus viettää aikaa olisi, jos olisivat sen arvoisia, että uskaltaisi antaa lapset heille hoitoon - mutta kun ei.
Vielä rasittavampaa on se, että isovanhemmat antavat kuvan olevansa kärsivä osapuoli, heidän mukaansa kun ei mitään ongelmaa ole olemassa. Kieltämättä, onhan se 15-vuoden jokapäiväinen juominen aika mitätön asia...
Valitettavasti asumme isovanhempien kanssa suhteellisen lähellä toisiamme, joten vältteleminen on vaikeaa, toisaalta helppoa perustella miksi lapset eivät tule isovanhemmille yökylään.
Ei se siis aina ole niin, että vanhemmat ovat pahoja ja isovanhemmat niitä kärsiviä hyviä. Joskus on pakko vetää rajoja, juuri siksi että lapsista kasvaisi täysipäisiä aikuisia, jotka eivät joutuisi ravaamaan psykoterapiassa isovanhempien takia, kuten vanhempansa.
Itselläni ei ollut ennää kuin yksi isovanhempi elossa ja hänkin kuoli kun olin teini- iässä, sairastellen kovasti sen ajan mitä muistan.
En ikinä pitänyt sukujuhlista kun niissä vaan kilpailtiin paremmuudesta ja vauraudesta. Niissä udeltiin toisten asioita ja mittailtiin vaan päästä varpaisiin. Onneksi viimeisen isovanhemman kuoltua sukujuhlat loppuivat kokonaan. Yhteydet lähiomaisiin vaan riittää enkä kaipaa niitä pelle juhlia ollenkaan.
Iso suku on rasite ja kilpailu on rankkaa monille.
sinun lapsillasi on vielä isovanhemmat ole onnellinen. Meillä kaksi nuorinta eivät muista isovanhempiaan ollenkaan, kaksi vanhempaa saivat nauttia vielä heidän seurastaan.