Lapsuuden muistelua

Kiitos lapsuuden läheiset ihmiset, jotka ette ymmärtäneet. Kiitos siitä että ette huomanneet kuinka paha minulla oli. Olin oikutteleva, varasteleva ja kuriton lapsi, muistan kyllä teidän syyttelevät katseenne. Olin se paha lapsi mummolassa, se joka löi serkkuaan kun se kiusasi. Olin isin tyttö, sen juopon joka teki äitini elämästä muka helvettiä. Kyllä lapsi aistii kun hänestä ei pidetä, kun häntä pidetään huonona, niin minäkin aistin. Isä oli ainut jonka seurassa tunsin itseni ihmisen arvoiseksi, luoja jos isää ei olisi ollut, millainen minusta olisi tullut. Hän oli ainut joka vahvisti itsetuntoani ja keskittyi hyviin ominaisuuksiini. Äidin uusi miesystävä vihasi minua, huusi ja haukkui, olin kuusi kun äiti jätti isän. Sama kuvio toistui, isäpuoli vihasi isää joten hän vihasi minua. He saivat lapsia, rakastin niitä pieniä mutta isäpuoleni teki minusta taas kamalan ihmisen "varokaa lapset sillä on haarukka kädessä, tulkaa pois sieltä läheltä". Nuoruuteni oli vihantäyteistä, itkua ja raivoa. Viiltelin itseäni. Kaikki pitivät minua pahana, jopa naapuritkin.

Rupesin miettimään tätä, nyt aikuisena, omassa kodissa asuvana, kuinka nuo negatiiviset kokemukset ovat jättäneet jälkensä. Minulla on paha olla, se että olen itsekäs ja paha ihminen seuraa joka paikkaan. Lapsena en muiden mielestä pystynyt mihinkään aidosti hyvään, nyt ajattelen itse niin. Olen itsetuhoinen (en viiltele enää), nautin suorastaan siitä että minulla on paha olla. Aiheutan aina itselleni sellaisia tilanteita, en osaa luottaa ihmisiin. Nyt heräsin näihin ajatuksiin sillä olen tavannut miehen josta on lyhyessä ajassa tullut minulle todella tärkeä. Ihminen josta tosissani haluan pitää kiinni. Mutta silti ajan häntä pois, en voi uskoa että joku aidosti välittäisi minusta. Pelkään että hän joku päivä näkee sen pahuuden sisälläni, sen josta itse pidän kiinni. Kaikki näennäisesti hyvä mitä teen toisten eteen, tuntuu ettei kukaan usko sen aitouteen, kaikki on vain minulla oman edun tavoittelua. En halua enää pelätä. En vihata itseäni.
Kuinka voisin muuttaa ajatusmaailmaani, minäkuvaani, ennen kuin tuhoan kaiken tärkeän minulle?