Maailman tylsin tyttö

joku löytyy.Ei kyse ole siitä että pitäisi olla jotenkin kiinnostava ihminen. Jokaisessa on jotain hyvää ja huonoa, ehkei ne (sinun mielestäsi) kiinostavat ihmiset omaa jotain mitä sinulla on. Nyt meni vähän alemmuuskompleksin puolelle tuo sinun juttusi. Kyllä ne on tavallisetkin ihmiset naimisissa hei eikä vain laskuvarjohyppääjät.

t: tylsä mies

on pokkaa pohtia ja kirjoittaa itsestäsi tuolla tavalla olet vähemmän tylsä kuin ihmiset yleensä. Ainakin siellä missä se tylsyys todella merkitsee eli päänsisällä. Suuri osa meistä peittää tylsyytensä ulkoisilla aktiviteeteilla, mutta useasti se pinta taitaa kätkeä sisäänsä tyhjyyttään kumisevan sisuksen. Elämäsi näyttää myös soljuvan totutun tavanomaisen kaavan mukaisesti johonkin suuntaan (en sano eteenpäin:=))... ts. se tekee ihan sitä samaa kuin useimpien meidän muidenkin elämä. Sinä sentään tiedostat sen.

Synnymme kaikki jokseenkin samalla tavalla, elämme pienillä variaatioilla samaa biologian elämänkäsikirjoitusta likipitäen
samoilla odotuksilla ja aikanaan kuolemme kuka mihinkin. Tuota käsikirjoitusta taas onnistumme näyttelemään enemmän tai vähemmän orjallisesti ja silloin, kun tunnemme poikkeavamme käsikirjoituksen ohjaamalta polulta alamme ahdistua ja epäillä että jokin on pielessä. Toisin sanoen silloin, kun juuri olemme erikoisia kehitämme siitä traumoja itsellemme.

Ainakin Olet hyvä kirjoittaja. Viestistäsi saa helposti tulkittua tunteitasi. Minä kuitenkin tulkitsen ne niin, että teeskentelet kirjoittessasi ihan täysillä. Jos todellakin kärsisit siitä, mistä nyt kirjoitat niin tuskin kykenisit vuodattamaan noin johdonmukaisesti etenevää tarinaa. Näin tulkitsee itseoppinut elämässä jo lähes kaiken nähnyt mies. Anteeksi vaan...

Harvoin nettipalstoilla on näin mielenkiintoista luettavaa,minuun ainakin upposi kuin veitsi sulaan voihin.

T,mies joka alkoi jälleen toivomaan,että löytyis jo viimmeinkin joku kaltaisesi tyttö.

Aivan kuin olisin lukenut omasta elämästäni kootun analoogin sillä poikkeuksella että olen mies ja elän liitossa mutta yksin, ei edes lapsia. Olen siis kypsään ikään ehtinyt viiskymppinen mies jonka sielu vaikertaa.

Elämäni on tosi tylsää. Ainoat valopilkut näen näissä keskusteluissa. Aika monilla on nykyään kurjaa ja kun heidän kertomuksiaan lukee saa kummaa virtaa. Toivottavasti se ei ole heiltä pois!

En pysty luomaan ystävyyssuhteita omaan sukupuoleeni. Aivan kuin otsassani olisi leima joka torjuu kaikki lähestyjät. En muuta kaipaisi elämääni kuin kaverin jonka kanssa voisi luottamuksellisesti keskustella mistä hyvänsä. Naiset koenkin pelastavina enkeleinä mutta heidän kanssaan joutuu aina jossain vaiheessa miettimään heidän suhtautumistaan ja miksi he haluavat olla kanssani ystäviä.

Pärjään kyllä kuten sinäkin mutta teestäni puuttuu hunaja!

Mitä se sitten mahtaa olla? Minusta olet tasapainoinen rauhallinen nainen. Sopisit hyvin äidiksi.

Alkuperäiselle haluaisin kertoa, että
minustakin tuntuu myös välillä siltä, että minulla on tylsä elämä. Elämäni on kuitenkin enimmäkseen tavallista arkea. Työtä ja harrastuksia. Pyykkiä ja tiskaamista.

Valmistuin ammattikorkeakoulusta jo 22-vuotiaana joten työelämässä olen aika nuori muihin verrattuna. Vakityön saan ensi vuoden alusta. Samanikäisiä työkavereita ei juurikaan ole. Muita kavereita onneksi minulla jonkin verran on.

En ole minäkään kovin paljoa matkustellut, mutta harrastuksia minulla on ollut aika paljon. Laskuvarjohyppäämistä, karatea, potkunyrkkeilyä, japanin opiskelua, SPR jne. olen jo kokeillut.

Elämäni tuntuu välillä vuoristoradalta ja suhdetta en ole ikinä helposti saanut aikaiseksi. Yksi avoliitto takana. En halua ehkä vielä jäädä kiinni yhteen ihmiseen tai paikkaan. En ehkä sovi normaalin parisuhteen muottiin. Vaikka suhdetta kaipaankin ja elämän ja ajatusten jakamista jonkun kanssa.

...mutta joiltain osin hieman ristiriitaista.

Ensin kirjoitat: "Minun on vaikea päästää ihmisiä lähelle ja lähestyä heitä. Mutta en osaa kärsiä siitäkään."

Sitten taas: "...on aikoja, kun itken itseni uneen yö toisensa jälkeen siksi, että haluaisin niin valtavasti toisen ihmisen lähelle."

Eikös tuossa ole selvä ristiriita? Ainakin minun mielestäni on. Ensin et osaa kärsiä ja sitten itket itsesi uneen.

Minun mielestä sinulla on kuitenkin vielä toivoa, jos tosissasi itket joskus iltaisin tilannettasi. Sitten kun huomaat, että et enää välitä, tiedät että toivosi on mennyttä.

t. kokemuksen ääni

Etkö sitten tykkää yhtään edes vähän kaunistautua? Pitää hiukset vapaana, meikata, käyttää siistejä ja kivannäköisiä vaatteita? Ei sitä aina kannata tuulipuku päällä kulkea tuolla. Luuletko että kaikki miehet ei sitten ole tylsiä ja tavanomaisia? Niitä kuule löytyy vaikka millä mitalla.

Tämän kirjoituksen perään kun olisit vielä lisännyt sähköpostiosoitteesi, niin veikkaan että olisit saanut kasapäin poistia ns. tylsiltä tavis miehiltä, jotka etsii just sun tapaista naista. pari kuukautta tästä eteenpäin, niin sä varmaan seurusteletkin jo..heh. Meinaan noin helppoa se on naiselle saada seuraa.

No pistä deitti-nettiin tai johonkin tuo kirjoitus, niin alkaa tapahtumaan. Oli meinaan tosi hienosti kirjoitettu. Mukavan kuulonen neiti.

Sinunlaista naista olen kaipaillut tylsässä päässäni jo pitemmän aikaa.
Tätähän tämä on,kun ei kohtaa sitä mitä
kaipaa.

Malttia pojat. Olette kuinka kilttejä, tylsiä, tavallisia tahansa niin aloittajaneiti kertoi omaavansa 250 ov maisterin (tai vast.) tutkinnon EHT-arvosanoilla ja laudaturin gradusta. Ei todellakaan mikään peruskaisa tai tavistiina. Mitähän annettavaa perusnettimiehellä tuommoiselle olisi...

...aika suuri osa meistä miehistä itseasiassa karsastaa sitä normaalia naisten tapaa odottaa että me veisimme heitä milloin mihinkin reissuun ja jännitykseen, kun oikeesti halutaan vaan olla ja elää rauhassa. Hyvää ruokaa ja nainen jonka kanssa on hyvä elää toimii kuule aika monelle; ongelma on vaan siinä, että nämä "aika monet" eivät itsekään yleensä ilmottele itsestään, koska oletusarvoisesti naisia kiinnostaa vain miehet jotka reissaa Balille tms. ja hyppää laskuvarjolla, jne...

Mutta juuri sinunlaista naistahan varmaan puolet 25-35 vuotiaista miehistä etsii. Jokainen mies, joka on elämässään ehtinyt joutua jonkun hullun bilehile sekopäänaisen käsiin, osaa todelllakin arvostaa sinunlaistasi naista, jonka kanssa voisi rakastaa rauhassa ja elää yhteistä elämää. :)

Kysymys on ilmeisesti vain kohtaanto-ongelmasta; sama juttu kuin työvoiman kanssa, osapuolet eivät jostain syystä kohtaa. Sinun täytyy keksiä, miten löydät ne miehet, jotka myisivät vaikka mummonsa, jos saisivat tutustua sinuun.

Minusta et kuulosta ollenkaan tylsältä. Ihmettelen miksi sinulla on huono itsetunto kun olet kuitenkin lahjakas ja varmasti ahkerakin ihminen ja menestynyt opinnoissasi. Kyllä minusta siinä on kyse kunnianhimosta, jos haluaa menestyä opinnoissaan, eikö sinusta? Et taida olla aivan tyytyväinen itseesi kun kerran arvostelet itseäsi negatiiviseen sävyyn. Tulevatko "vaatimukset" ulkoapäin vai tuntuuko itsestäsi siltä että haluaisit muuttua? Miksi et tekisi elämässäsi sellaisia asioita, joista nauttisit, esim. matkustaisit ulkomaille? Mikä estää? Miksi et voisi meikata ja laittautua kauniiksi? Sinulla on mukavia harrastuksia ja olet varmasti mukava ihminen, kyllä sinäkin voit elämänkumppanin löytää. Hyvä olisi kuitenkin tarttua tuohon huonoon itsetuntoon, tehdä sille jotakin, jotta et tuntisi huonommuutta silloin kun satut löytämään elämäsi miehen. Hyvä itsetunto on myös puoleensa vetävää. Toteuta itseäsi ja nauti elämästä! Sinullahan on vasta elämä edessäsi kun on vielä noin paljon asioita kokematta. :)

Miten niin maailman tylsin tyttö ? Ethän sinä sen kummempi olet, haluat vaan nauttia elämästä omalla tavallasi. Olet vähnään tyytyväinen, osaat nauttia paljon pienistäkin asioista et vaadi paljoa mut voit saada paljon.

Et tarvitsisi muuta kuin vastaavanlaisen miehen rinnallesi jotta tuntisit elämäsi olevan sinulle sopiva ei se muuta vaadi jos vaan siihen olet itse valmis. Mitä sen eteen sit pitäisi tehdä ? No ainakin täällä kirjoittelemalla sitä toista ei ainakaan löydä eikä hän kotoakaan tule hakemaan.

Kiitos ihanista vastauksista! Nettipalstoilla, täälläkin, saa joskus käsityksen, että enemmistön mielestä parisuhde on mahdollinen vasta, kun omassa elämässä kaikki on tiukimpienkin kriteerien mukaan täydellistä. Että parisuhde tulee ansaita suorittamalla ja olemalla jotakin lähes yliluonnollista. Sellainen kuva ainakin minulle on jäänyt, kun joku yksinäinen on joskus erehtynyt tunnustamaan kaipuunsa toisen ihmisen lähelle ja hänelle vastataan, miten hänen on ensin pantava oma elämänsä kuntoon. Minusta kun oma elämäni on kaikin puolin kunnossa. Ehkä olen vähään tyytyväinen, kuten eräs arveli. Mutta ei kai se paha asia ole tässä kulutuskeskeisessä maailmassa?

Tätä taustaa vasten kirjoitin ajatukseni laskuvarjohypyistä tai Balin matkoista asioina, jonka tyyppiset eivät minua millään tavoin innosta ja joiden edelle olen valmis asettamaan koti-illan teekupin ja kirjan ääressä milloin tahansa, mutta joiden pelkäsin olevan juuri sitä suorittamista, joka tekisi ihmisestä parisuhdekelpoisen.

Tiedän, että vaikutan ristiriitaiselta, kun ensin kirjoitan minulle olevan vaikeaa päästää ihmistä lähelleni ja heti perään, miten kaipaan toisen kosketusta niin sydämessäni kuin vartalollani. Tänä päivänä on varmasti todella epämuodikasta tunnustaa olevansa parisuhdeihminen. Tai mistä minä tiedän, olenko, kun en ole koskaan seurustellut. Mutta uskon olevani. Uskon, että jos löytäisin sen oikean - sellaisen joka malttaisi lähestyä rauhassa ja antaisi niin itselleen kuin minullekin aikaa kuunnella sydämen ääntä, sellaisen joka antaisi rakkaudelle aikaa kasvaa rauhassa ja vahvistua – olisin valmis päästämään hänet niin lähelle kuin mahdollista, päästämään osaksi itseäni ja tulla itse osaksi häntä.

Mutta nykyään syvä rakastuminen ja kiintyminen yhteen ihmiseen nähdään melkein aina läheisriippuvuutena tai jonakin muuna kielteisenä asiana. Sellaistakin varmasti on olemassa, mutta eikö voi olla muutakin? Ei kai vielä se tee ihmisestä läheisriippuvaa, jos hän uskoo, että on kykenevä päästämään lähelle vain sellaisen, jonka kanssa todella kokee sydänten yhteyttä ja on valmis jakamaan elämässä kaiken?

Tämä kuulostaa varmasti enemmän 14-vuotiaan kuin kolmekymppisen kirjoittelulta, mutta puolustuksekseni sanon, että käytännön kokemukseni näistä asioista ovat tuskin edes tämän päivän keskiverron teini-ikäisen tasolla. Saatan elätellä liian romanttisia käsityksiä. Mutta en olisi niistä valmis ihan helposti luopumaan. Arkisen sammakonkin sisällä asuu pieni prinsessa.

Miksi sitten en ryhdy meikkaamaan ja pukeutumaan näyttävämmin? En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut sellaisesta. Tämä tyylini tuntuu omalta. Pikku prinsessa sisälläni kyllä vaatettaisi vartensa mieluusti liehuviin helmoihin – itseään paljastelevaksi bilehileeksi minusta ei ikinä olisi – mutta pelkään tekeväni itsestäni naurettavan. Olisinkin parikymppinen tai nuorempi, niin sallisin tyylin muutoksen itselleni kaikin mokomin. Tätä paljon painavampi syy on kuitenkin se, että kaikessa naiiviudessani haluaisin, että se oikea rakastuisi minussa siihen, mitä on kuoren alla eikä siihen, minkä silmät näkevät ja mikä vääjäämättä lakastuu vuosien myötä.

Ehdotus äitiydestä toi kyyneleet silmiini. Voi, miten haluaisinkaan lapsia! Tiedän, että hiekka tiimalasissani valuu koko ajan. Mutta vaikka laki ja yleiset käsitykset mitä mahdollistaisivat, en ikinä halua lasta ilman isää. Isää, joka on joka päivä läsnä lasten elämässä ja on koko sydämellään mukana luomassa hyvää kotia. Rakastan vanhempiani yli kaiken, ja haluan tarjota mahdollisille lapsilleni yhtä ihanan kasvuympäristön kuin sisareni ja minä saimme. Tähän liittyy yksi pelkoni sitoutumista kohtaan. Entä jos ”se oikea” osoittautuukin vääräksi ja pahimmillaan lasten jo tultua maailmaan haluaakin vaihtaa perheensä omiin kavereihinsa, omiin harrastuksiinsa, nuorempiin ja kauniimpiin naisiin, kapakoihin? Sellaista tapahtuu nykyään aivan liikaa.

Kiitos vielä vastauksista, jotka ovat saaneet miettimään monia asioita. Suhtaudutte niin ymmärtäväisesti tylsän tytön tilitykseen, että käsitykseni nettipalstoista kokivat aikamoisen muutoksen.

Luen sinkkupalstaa vain harvoin, ja onneksi tänään tein niin.

Harmaa lumi, luin kirjoituksesi yhä uudelleen ja uudelleen. Yhä uudelleen sanasta sanaan, enkä voinut uskoa lukemaani. Oli kuin olisin katsonut peiliin. Kuin olisin katsonut noin 15 vuoden takaista peilikuvaani. Tai vieläkin hurjempaa. Ethän loukkaannu, jos kerron, että oli kuin edessäni olisi avautunut ikkuna toiseen todellisuuteen. Mahdolliseen maailmaan, joka ei kohdallani toteutunut, vaikka kaikki oli kiinni sattumista. On niin paljon, mitä haluaisin sanoa, mutta en löydä sanoja. Saanko kertoa hiukan omaa tarinaani?

Parikymppisenä opiskelijana olin samanlainen kuin sinä kerrot olevasi nyt. Olin tosin paljon epävarmempi ja heikompi. Sinun sanasi kumpuavat niin vahvan ja levollisen naisen sielusta, että luen niitä kuin, sallithan, jonkun vanhan ajan viisaan naispyhimyksen kirjoitusta.

Opiskeluaikani olosuhteiden ansiosta ystävystyin syvemmin kuin olisin koskaan kuvitellut kykeneväni kehenkään kiintymään. Ystävyyden tukemana tein juuri sellaista, mitä kerroit sisäisen prinsessasi haluavan tehdä. Tiedän, että yksin en olisi siihen kyennyt.

Muutuin ulkoisesti, mutta en sisäisesti. Meikkien ja mustien liehuvien helmojen takana olin yhä epävarma ja heikko. Silti en tänä päivänäkään tiedä, saanko kiittää juuri ulkoista muuttumistani, hyvää onnea, Luojaa vai mitä siitä, että matkani varrelle aivan sattuman kautta osui hän, jota olin koko siihenastisen ikäni odottanut uskomatta häntä olevan olemassakaan. Hän on yhä uudelleen
vakuuttanut, että asialla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että olin meikattu ja liehuvahelmainen, päinvastoin se kuulemma sai hänet empimään.

Mutta en halua pitkästyttää sinua omalla tarinallani. Tahtoisin vain sanoa, että ulkoinen muutos ei kuitenkaan muuta kovin paljon mitään siitä, mikä on pysyvää ja todellista. Toiset kehottavat sinua muuttamaan pintaa, mutta onko se tarpeen, jos et itse halua. Kuten palautteista näet, olet harmoniaa säteilevillä sanoillasi saanut paljon ihailijoita, minutkin. Itsekin kirjoitat haluavasi, että sinussa kiinnytään siihen, mikä on sisällä ja mikä on pysyvää. Sitä ajattelutapaa ei voi kuin ihailla.

Uskon, että sisäinen tyyni voimasi on se, jolla voitat omaksesi rakkauden. Et ehkä saa voimaasi säteilemään ulkoisen muuttumisen kautta, mutta olen aivan varma, että se näkyy teoissasi ja sanoissasi, vaikka et välttämättä itse sitä huomaa. Mielestäni sinun kannattaisi pyrkiä hakeutumaan sellaisiin piireihin, joista voisit uskoa löytäväsi kaipaamasi ihmisen. Ne piirit olisivat varmasti jotakin muuta kuin extreme-harrastuksia, yökerhoelämää tai kaukomatkailua. Ehkä sinun olisi sellaisessa, omaksi kokemassasi, ympäristössä helpompi keskustella ja toimia aivan omana itsenäsi. Silloin se sisäinen voima, mikä tekstissäsi on valloittanut niin monet, pääsisi esiin ja epäilemättä kietoisi sinut loisteeseen, joka ei voisi jäädä keneltäkään huomaamatta.

Anteeksi sanojeni pateettisuus. Kirjoituksesi vain teki niin kertakaikkisen suuren vaikutuksen

Kyllä sä mun viekkuun kelpaisit :)

................... :)

...tylsistä ja arkeasietävistä naisista, koska heidän seurassaan voin olla tavallinen tylsä itseni :)

Hienoa on että tunnet itsesi, tiedät mitä haluat ja millainen haluat olla. Joten lopeta valittaminen. Ongelmasi on se, ettet käy missään joten et myöskään tapaa ketään missään. Kukaan ei tule kotoa hakemaan.

On paljon miehiä, jotka ihailevat kaltaisiasi naisia. Luo profiili, jossa ilmoitat sähköpostisi tmv. niin päättyvät ne sinun itkuiset yösi. - Vai uskallatko ottaa muutoksen vastaan?

Kirjoituksellasi.
Ja itse asiassa koko tämä ketju antoi minullekin ehkä hieman vielä uskoa, että "kelpaan kelle vaan" ;)
Minäkään en kaipaa valtaa, en loistoa...ehkä sitä omaa kultaa kylläkin.
Vaikka arki yh:na on välillä äärimmäisen raivostuttavaa ja harmaata arkea, silti arki on se mitä meidän elämä suurimmalta osin on...
Mukavaa jos siinä olisi joku jakamassakin sitä.

Minua on sanottu nätiksi, kiltiksi ja hyväksi ihmiseksi...No mitäpä mies sellaisella tekisi??
Sen sain karvaasti kokea ja todeta lähiaikoina.
Siitä toipuessa, on välillä raskastakin lukea näitä karuja ihmissuhdekiemuroita, pettämistä ja muuta "mukavaa".Se vie toivoa onnen löytämiseltä.

Sinä sait kirjoituksellasi esiin "kunnon" miehiä, joille kelpasi tavallinen, ahkera, ja "tylsä" tyttö ;)
Kiitos, kerrankin löytyi terapeuttinen keskustelu ketju =)

Itse olen pian 29-vuotias ja tosiaankin myös täysin kokematon. Elämäni on suhteellisen täydellistä ja tulen hyvin toimeen omillani, olen itsenäinen.

Mutta, samalla minäkin kaipaan toista ihmistä lähelleni, ja monena iltana, kun olen väsynyt ja tunnen oloni nuhjaantuneeksi, olen ihmetellyt miksei minulla ole ketään ja kaipaan kovasti ja itkenkin.

Sitten kuitenkin nostan leukani pystyyn ja muistan: tulee, jos on tullakseen, näinkin on kuitenkin varsin hyvä :).

Koska, onhan se niin, ettei niin sinun, minun kuin monen muunkaan kohdalla kyse ole oikeastaan siitä, ettei löydä ketään jolle kelpaisi - eihän sitä kelle tahansa lähtisikään, vain, koska kelpaisi - kyse on ennemminkin siitä, että ei vielä ole kohdnnut sellaista jonka haluaisi samalla kun tämä haluaisi sinut ;). Odotukset on täytettävä puolin toisin.

Kun on tarkka siitä mitä haluaa, kestää kumppanin löytyminen himpun verran kauemmin, mutta kaiketi se on lopulta sen arvoista :).

Jep, sinulle (ja kaikille muillekin ketjuun osaa ottaneille) hyvää joulunalusaikaa!