Ongelma on vähän outo, tai en tiedä. Jännitän kasvojani, tai enemmänkin suutani vieraiden ihmisten kanssa jutellessani. Siitä johtuen hymyileminen on lähes mahdotonta, siitä tulee enemmänkin irvistys.. kuin en pitäisi tilanteessa olemisesta. Aina kun joudun tilanteeseen jossa juttelen pidempään kahden kesken oudomman kanssa, alan miettiä kasvojani, en pysty rentoutua ja alan kuvitella sen toisen katselevan minua, luullen ettei minua voisi vähempää kiinnostaa :/
Ylioppilaskuvani meni ihan pilalle, kun hymyn tilalla oli kamala irvistys.
Minun täytyisi oppia rentoutumaan, kuinka se onnistuu? :(
Ylioppilaskuvani meni ihan pilalle, kun hymyn tilalla oli kamala irvistys.
Minun täytyisi oppia rentoutumaan, kuinka se onnistuu? :(
Vastaukset 5
Vanhimmat
Varmaan näyttelijät osaa ottaa vaikka minkälaisia ilmeitä. Heidän täytyy tietää.
Mulla on ihan sama ongelma, eli jännitän kasvojani ja suutani vieraitten ihmisten kanssa.Viimein hakeuduin lääkäriin kun oireet eivät helpottaneet. Siellä kerroin kaikki ongelmat mitä mulla on, diagnoosi oli että jännitän sosiaalisista pelkotiloista. Sain lääkityksen siihen ongelmaan(xanor). Ne ei poista ongelmaa mutta lievittää oireita.Olen käyttäny lääkkeitä kohta 8 vuotta ja pärjään niitten kanssa. Nykyään nää lääkkeet ovat mustalla listalla,koska näihin jää helposti koukkuun.Suosittelisin terapiaa ensin, lääkkeet on viimeinen vaihtoehto.Itse olen oppinu rentoutumaan, nauramalla, irvistelemällä jne, mutta älä tee tätä julkisella paikalla:)Toivottavasti tästä oli edes jotain hyötyä teidän ongelmaan.
Mulla ja mun isällä sama juttu, kun pitää puhua huulet jännittyy ja koko suu ja se vielä näkyykin. En ole keksinyt keinoa millä siitä pääsisi eroon.
Lääkärissä, tään ongelman takia!
Olen myös kärsinyt tuosta samasta niin kauan kuin muistan... alan lähennellä jo 40 vuoden ikää. Joskus se on häirinnyt elämääni paljonkin ja vieläkin se vie ajatuksistani/energiastani koko ajan osansa. Mutta ikä tuo sen että alkaa olla itselleen vähän armollisempi, hyväksyy jo enemmän sitä, ettei ole täydellinen. Välillä ajattelen niin että olen hieman "vammainen" ja hyväksyn sen itsessäni, kun en sille mitään pysty tekemään. Tuo taas helpottaa siinä mielessä, että onneksi olen vain näin VÄHÄN vammainen, parempi näin kuin että olisin vaikka pyörätuolissa neliraajahalvaantuneena.
Olen myös opetellut kääntämään huomion itsestäni muihin, esim kaupassa tarkkailen vaivihkaa muita ihmisiä. Ja olen huomannut, etten olekaan ainoa "omituinen" otus. Jos minkälaista ominaisuutta ihmisissä löytyy, nykimistä, silmien räpsyttelyä, vapinaa, kömpelyyttä, punastuneita kasvoja, hermostuneisuutta... tai huonoja ryhtejä, omituisia kävelytyylejä, lihavuutta, aknearpisia kasvoja. Paljon näkee sellaisia ihmisiä, että voi vain huokaista, että onneksi minulla ei ole noin.
Valokuvattavana oleminen on myös minulle vaikeaa, jännityneet suupieleni alkavat vapista... minulla jännittyy joskus posket tai kulmakarvat tai korvien seutu. On se tosi ärsyttävää, mutta enää en masennu siitä kovinkaan paljon. Minusta avainsana on sen ominaisuuden hyväksyminen.
Yksi hyvä rentoutuskeino tuntuu olevan juokseminen. Veri alkaa kiertämään koko kehossa, myös kasvoilla ja juoksun "tärähdykset" myös jotenkin rentouttaa. Rytmi nollaa ajatukset. Pitää vain juosta rennosti ja kiinnittää varsinkin yläkropan rentouteen, ettei nosta hartioita. Ja lenkin jälkeen endorfiinit jyllää koko kehossa, myös kasvoilla... kantsii kokeilla.
Olis jännittämisen kokemuksista asiaa vaikka sivutolkulla, mutta ei tässä nyt tämän enempää...