Mikä siinä on, että äiti nuhtelee ja toruu kohta 19-vuotiasta tytärtään kuin kapinoivaa murrosikäistä tämän mennessä viikonloppuisin juhlimaan? Kaikenlisäksi tämä nuori aikuinen on aina ollut rauhallinen, eikä edes elänyt henkisesti murrosikää. Alaikäisenä bileet sun muut jäivät väliin. Nytkin hän käyttäytyy niin hyvin, juo vain vähän/kohtuudella, ei polta, ja muutenkin elää elämänsä parhainta aikaa. Äiti vain mulkoilee ja kutsuu tyttärensä omaa elämää "kylillä pyörimiseksi ja pilettämiseksi". Aamulla ollaan niin naama nyrpeänä jos baari-vaatteet haisevat tupakalle, ja epäillään että tyttö pössyttelee itsekin.
Murrosikäinen 19-vuotiasko?
..................
3770
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sitten vielä: äiti ottaa miespuoliset kaverit niin epäilevästi vastaan, seurustelusta puhumattakaan. Tyttö ei ole koskaan pelleillyt seurustelu-asioissa, ei ole ollut mitään "12wee-seurustelua". Suoraan on mennyt fiksuun ja järkevään, nuoren aikuisen elämään kuuluvaan seurusteluun ja ihmisten tapailuun. Mikä äidissä mättää? Eikö äidin pitäisi ottaa nämä asiat jo rennosti, onhan lapsi herranjestas jo täysi-ikäinen.
Äiti naurahtaa ja suupielet alaspäin kommentoi kiusallisena tyttärensä seurustelua, juhlimista, menoja, työnhakua, autokoulua, raha-asioita. "Eihän sinulla nyt mitään sellaisia vielä ole." "Eethän sinä nyt vielä sellaista..."
erityisesti isältäni. Kaikki menot ja tulot piti raporotoida. Kun työn takia muutin maalta kaupunkiin 19-v, pidin välivuotta kun en päässyt opiskelemaan, niin minun piti selittää miksi, jos en tullut viikonlopuksi lapsuudenkotiin ja oltiin vihaisia, jos en mennyt. Siellä minun piti tehdä kotitöitä ja leipoa.
Lähdin sitten opiskelemaan yli 300 km:n päähän ja sain elää ja hengittää, mutta silti alettiin painostaa, jos alkoi mennä kolme viikkoa etten kotona käynyt. En uskaltanut ikinä päästää seurustelua niin pitkälle, että kotiin olisin vienyt. Kunnes tapasin tämän miehen, jonka halusin. Aika kakistellen otettiin vastaan, mutta on nyt jo hyväksytty. Kyse on kiinnipitämisestä. Aikuinen poikamies veljeni asui kotona peräkammaripoikana pitempään ja joutui selittelemään menojaan kolmekymppisenäkin. Meillä ei ole lapsilla kellään ollut mitään suurta kapinahenkeä tms. mutta meidän ei ole vain annettu elää. Isä pitää itsestäänselvänä, että joulut ollaan siellä yms ja loukkaantuu minulle joka vuosi, kun sanon että haluan olla aaton oman perheeni kanssa. Kyse on siitä, että lapsen aikuistumista ei hyväksytä, mikä osin johtuu siitä, että oma vanheneminen kielletään.
Itseasiassa vanhempasi ovat aika erilaisia kuin minun. He antavat minun mennä menojaan, aina ovat antaneet, mitä nyt vähän pitää selitellä minne menee. Kotitöitä minun ei ole koskaan tarvinnut tehdä, minun ei ole annettu tehdä, koska en kuulemma osaa tehdä niitä oikein. Ei minulle ole ikinä suututtu valinnoistani. Äitini paapoo ja hyysää minua todella mielellään, mikä on huolestuttavaa.
Siinä kyllä olet oikeassa, että kyse on siitä, että aikuistumistani ei hyväksytä. Ilmapiiri on nykyään niin kiusallinen. Minua pidetään sinä "murkkuikäisenä, jolla alkaa olemaan omia menoja ja bileitä", vaikka tuo ikä olisi mennyt jo aikoja sitten, jos sitä nyt olisi edes ollut.