Terrori-iskut New Yorkiin ja Washingtoniin käynnistivät suurvallan mittavat vastatoimet, joihin myös Nato pyrittiin heti vetämään mukaan. Kuluneen vajaan puolen vuoden aikana on kuitenkin jo ehtinyt selvitä, ettei Natolle uudessa maailmantilanteessa ehkä löydykään mitään merkittävää roolia. Se mahdollisuus on siis hyvä ottaa huomioon kotoisessa, yleensä turhan paljon paikallaan polkevassa Nato-keskustelussamme.
Toinen vähälle huomiolle jäänyt asia on Naton luonne sotilasliittona. Sitähän se perimmiltään on, vaikka ihmisten päitä sekoitetaan erilaisilla kirjainyhdistelmillä ja englanninkielisillä organisaatioslangin termeillä. Tärkein kysymys Suomen kannalta onkin, mikä ero nykytilanteessa on Yhdysvaltojen johtamalla sotilasliitolla verrattuna meille jo tutuksi käyneeseen Euroopan unioniin. Ja onko maantieteellä yhä merkitystä?
ehkä myös varoituksen sana on paikallaan: Tämä kirjoitus ei pyri olemaan monipuolinen analyysi Natosta tai yleensäkään liittoutumisen problematiikasta. Lähden siitä, että Natoa koskevaa tiedotusmateriaalia on saatavilla riittävästi, joten voin keskittyä eräiden kriittisten kysymysten tarkasteluun.
11. 9. 2001 terrori-iskut tuottivat Naton päättäjille heti esityksen niiden tulkinnasta liiton peruskirjan 5. artiklan mukaiseksi hyökkäykseksi yhtä jäsenmaata vastaan. Ajatus oli kuitenkin monella tapaa hämmentävä, sillä kertaakaan aikaisemmin ei tuohon artiklaan ollut vedottu, ja vieläkin erikoisempaa oli, että apua pyysivät amerikkalaiset.
Naton perustamisen aikaan vuonna 1949 nimenomaan Yhdysvallat asetti osallistumisensa ehdoksi sen, että avunantovelvoite määritettiin mahdollisimman rajoitetuksi käsittämään vain YK:n peruskirjan antaman oikeuden kollektiiviseen itsepuolustukseen jäsenmaahan tehtyä hyökkäystä vastaan. Siten haluttiin välttää amerikkalaisten sitoutuminen eurooppalaisten valtioiden käymiin siirtomaasotiin.
Natolle ei aluksi ollut tarkoitus rakentaa edes kiinteää johtamisjärjestelmää puhumattakaan omien joukkojen varaamisesta. Korean sodan alkaminen kesällä 1950 herätti kuitenkin Länsi-Euroopassa pelon, että Neuvostoliitto saattaisi ryhtyä valloitussotaan Yhdysvaltojen ollessa sitoutuneena Aasiaan.
Läntisen Euroopan puolustuksesta vastuulliseksi ylipäälliköksi nimitettiin kenraali Dwight Eisenhower, ja hänen käyttöönsä ryhdyttiin kokoamaan joukkoja. Niitä ei paljon löytynyt, joten Nato joutui turvautumaan Yhdysvaltojen ydinaseiden pelotusvoimaan.
Kylmän sodan olosuhteet takasivat sen, että Naton organisaatio vähitellen kiinteytyi, ja yhä kasvavia asevoimia ryhdyttiin pitämään jatkuvassa taisteluvalmiudessa. Itä-Eurooppaan vuonna 1955 perustettu Varsovan liitto ryhtyi yhtä lailla kilpavarusteluun. Sen tuhannet panssarivaunut olivat valmiina ryntäämään kohti länttä.
Nato ei liittona osallistunut jäsenmaidensa Euroopan ulkopuolella käymiin lukuisiin sotiin, sillä yksikään niistä ei täyttänyt kollektiivisen puolustuksen ehtoja. Irakin vallatessa Kuwaitin elokuussa 1990 Yhdysvallat YK:n valtuuttamana kokosi suuren liittokunnan, joka puoli vuotta myöhemmin aloitti sotatoimet Irakia vastaan. Silloin Nato varautui pienellä joukolla puolustamaan jäsenmaansa Turkin aluetta mahdollisia kostohyökkäyksiä vastaan. Muuten Natolla ei ollut osuutta noissa sotatoimissa.
Kylmän sodan päätyttyä lännen voittoon alkoi keskustelu myös Naton lopettamisesta. Kun vastapuolelta oli jo kadonnut sekä Varsova liitto että Neuvostoliitto, havaittiin, ettei jäljelle jääneellä Venäjällä ollut resursseja eikä motiivia lähteä hyökkäilemään.
Vuonna 1991 Natolle kirjoitettiin uusi strateginen konsepti, jossa erityisesti nostettiin esille “uudet uhkat”, kuten joukkotuhoaseiden leviäminen, rikollisuus, huumeongelmat ja kansallisten vähemmistöjen sorto. Niitä oli kuitenkin vaikea pitää perusteluna mahtavan sotilasliiton ylläpitämiselle. Samalla kävi ilmi, ettei Nato-mailla ollut haluja puuttua todelliseen sotaan, joka oli alkanut Jugoslavian hajotessa.
Natoa ryhdyttiin varovasti uudistamaan. Se otti ensinnäkin vastuulleen entisten Varsovan liiton maiden kytkemisen läntisen Euroopan yhteyteen, kun EU ei siihen kyennyt. Kommunismista vapautuneet maat halusivat mukaan integraatioon, mutta yhtä lailla Natossa kuin Euroopan unionissakin niitä kehotettiin odottamaan. Lännessä pelättiin uusien jäsenien tuovan suuria kustannuksia veronmaksajien riesaksi.
Täysjäsenyyden korvikkeeksi kehiteltiin liitännäisjäsenyyksiä ja yhteistyömuotoja, mutta ne eivät oikein tyydyttäneet. Vuosikymmenen puolivälissä alkoivat amerikkalaiset lopulta kallistua Naton itälaajennuksen kannalle. Siinä tuntui olevan sopivaa puuhaa moneksi vuodeksi, ja arveltiin itäeurooppalaisten jäävän ehkä kiitollisuuden velkaan Yhdysvalloille hieman samaan tapaan kuin Länsi-Euroopassa oli koettu toisen maailmansodan jälkeen.
Kesällä 1995 Nato teki lopulta intervention Bosnian sotaan, kun osapuolet ensin olivat taistelleet itsensä näännyksiin. Nato jäi turvaamaan Daytonin rauhansopimusta ja juuttui vähitellen yhä tiukemmin Balkanille.
Keväällä 1999 oltiin jo niin pitkällä, että Nato aloitti ensimmäisen sotansa, 78 päivää kestäneet Jugoslavian pommitukset. Liiton jäsenmaissakin ihmeteltiin, miten puhtaasti puolustukselliseksi tarkoitettu liitto lähti hyökkäämään eurooppalaisen valtion kimppuun ja jopa ilman YK:n valtuutusta. Venäjä ja Kiina ymmärrettävästi protestoivat sellaista “uutta maailmanjärjestystä” vastaan.
Monet näkivät kriisien hallinnassa myös liiton pelastuksen, sillä vihdoinkin oli löytynyt sotilaallista voimaa vaativa mutta suhteellisen vaaraton tehtävä. Kannattaa silti panna merkille, että Yhdysvalloissa republikaanien kritiikki Balkanille sitoutumista vastaan kasvoi. Loputtomalta tuntuvasta rauhanturvaamisesta haluttiin saada taistelujoukot irti.
Presidentti George W. Bushin aloittaessa virkakautensa viime talvena alkoi heti myös sotilaallisen strategian uudistustyö. Siinä keskeistä on ollut kylmän sodan päättymisen luoman uuden tilanteen vaatimuksiin sopeutuminen muun muassa kehittämällä aseteknologiaa ohjustentorjuntaan ja kaukotaisteluun sekä vetämällä myös taistelujoukkoja eteentyönnetyistä asemista Euroopasta Amerikan mantereelle. Niiden tulisi olla käytettävissä ensi sijassa Aasian suunnalle Kiinan nousun varalta ja toisaalta Lähi-idän ja Keski-Aasian öljyalueille.
Yhdysvaltojen sotilasstrategian muutospaineet eivät nousseet tyhjästä, vaan sitä oli pohjustettu jo useiden vuosien ajan. Republikaanihallinto pyrki panemaan vauhtia uudistuksille mutta ei ennen syyskuisia terrori-iskuja ehtinyt tehdä vielä paljonkaan, sillä byrokratia ja liittolaiset harasivat ankarasti vastaan.
Terrori-iskut kiihdyttivät kaikenlaista sotilaallista toimintaa ja alkoivat ohjata uudistusohjelmia ajankohtaisiin painopisteisiin. Sotatoimet Afganistanissa on nähty uuden strategisen opin testinä, ja sieltä saatuja kokemuksia käytetään nyt perusteluina jatkosuunnittelulle.
Mielenkiintoisen näkökulman amerikkalaiseen geostrategiseen ajatteluun tarjosi Zbigniew Brzezinski vuonna 1997 ilmestyneessä kirjassaan The Grand Chessboard. Siinä hän kuvaa Lähi-idästä Keski-Aasiaan ulottuvaa aluetta “suureksi shakkilaudaksi”, jonka päällä suurvallat tulevat kamppailemaan energiavarojen herruudesta. Kirjan alaotsikossa luvataankin kertoa Yhdysvaltojen johtoaseman säilyttämisen geostrategiset perusteet. Arvion mukaan tuo laaja konfliktialue on tämän vuosisadan “uusi Balkan”, missä nähdään samanlaisia yhteentörmäyksiä kuin viime vuosisadalla Euroopan Balkanilla.
Nato jää syrjään. Syksyn ja talven mittaan on vahvistunut käsitys, ettei Nato ole sopiva organisaatio avustamaan Yhdysvaltoja Euroopan ulkopuolisissa sotatoimissa. Äskettäin kerrottiin saksalaisessa julkaisussa Europäische Sicherheit (1/2002), että ajatuksen Naton kytkemisestä terrorisminvastaisen taisteluun viime syyskuussa oli itse asiassa keksinyt pääsihteeri George Robertson. Hän pyrki estämään Naton syrjäytymisen, mutta joutuikin toteamaan, että amerikkalaiset vähät välittivät pääsihteerin järkeilystä. Eurooppalaiset liittolaiset suorastaan nolattiin jättämällä heidän tarjoamansa joukot rannalle odottelemaan.
Amerikkalaisessa jaottelussa vastaa Floridassa esikuntaansa pitävä Central Command Lähi-idän ja Keski-Aasian alueista, kuten nähtiin jo Persianlahden sodassa kymmenen vuotta sitten. Ei ole kuviteltavissa, että Natoa päästettäisiin sinne sotkemaan selkeitä komentosuhteita.
Edes humanitaarisen avustustoiminnan suojaaminen tai rauhanturvajoukkojen perustaminen eivät ole luontevia Naton tehtäviä kaukana omalta alueeltaan. Afganistanin rauhanturvaoperaatio annettiinkin YK:n mandaatilla toimivalle valtioryhmälle, joka edustaa lähinnä Euroopan unionia. Jatkossa tapahtunee vielä monia organisaatiomuutoksia, mutta ne tehtäneen paikallisen tilanteen vaatimusten mukaan eikä välttämättä noudatellen Nato-tyyppisiä vakioratkaisuja.
Natolla tuskin voi olla roolia myöskään mahdollisessa Irakia vastaan suunnattavassa hyökkäyksessä, sillä eurooppalaiset jäsenmaat vastustavat sitä sekä poliittisista että taloudellisista syistä.
Afganistanin taliban-hallinnon kukistuttua on vaikea ennustaa, miten amerikkalaisten operaatiot etenevät, mutta maailmanpolitiikan konfliktien painopiste pysynee pitkään alueella, joka alkaa Lähi-idästä ja ulottuu kauas itään aina Kiinan rajoille ja Indonesiaan. Siksi myös Nato -- onneksi -- on jäämässä sivuun sotilaallisista toimista.
Yhdysvaltojen tärkeimmäksi kumppaniksi ja samalla kilpailijaksi on noussut Euroopan unioni. Toistaiseksi EU on maailmalla tyytynyt vielä vanhaan rooliinsa “taloudellisena jättiläisenä, poliittisena kääpiönä ja sotilaallisena hiirenä”, mutta omalla alueellaan se on jo mahtitekijä.
EU:lla ei ole selvästi erottuvaa johtovaltiota, eikä sellaista kaivatakaan, sillä Napoleonin ja Hitlerin yritykset muistetaan. Unioni ei ole suinkaan yhtenäinen toimija, vaan sen voima perustuu jäsenmaihin, jotka osaavat riidellä ja silti tehdä kompromisseja keskenään. EU:sta tuskin saadaan syntymään suurvallan kaltaista yhtenäisesti johdettua liittovaltiota, sillä Euroopan oloissa harva sellaista edes kaipaa.
On ymmärrettävää, etteivät EU-maiden veronmaksajat kylmän sodan päätyttyä ole halukkaita ylläpitämään suuria armeijoita. Toisaalta amerikkalaisiakaan ei enää tarvita puolustamaan 400 miljoonaa rikasta länsieurooppalaista 150 miljoonaa köyhtynyttä venäläistä vastaan.
Kokemukset Kosovon sotaan johtaneista ja sen aikaisista tapahtumista panivat vauhtia EU:n itsenäisen kriisinhallintakyvyn kehittämiseen. Ranskalaiset ja saksalaiset eivät enää halua jäädä riippuvaisiksi amerikkalaisten päätöksistä. Sitä ei mielellään julkisesti sanota, mutta hankkeet eurooppalaisten oman tiedustelun, satelliittipaikantamisjärjestelmän ja lentokuljetuskyvyn kehittämiseksi etenevät jo, vaikka Naton kanssa suoranaisesti kilpailevia järjestelmiä ei halutakaan rakentaa.
Naton ensimmäisen pääsihteerin, Lordi Ismayn keksimä ja usein toistettu määrittely liiton tehtävissä on paikallaan muistuttaa mieliin. Hänen mukaansa Naton tehtävänä oli “pitää venäläiset ulkona Länsi-Euroopasta, amerikkalaiset siellä sisällä ja saksalaiset matalana”. Näistä jäi saksalaisia koskeva osa voimaan vielä kylmän sodan päättyessä, kun naapurit pelkäsivät yhdistyneen Saksan liiallista voimistumista.
Nyt sekin tehtävä on jo vanhentunut, koska Saksa on sidottu tehokkaasti EU:n puitteisiin. Siksi on myös ymmärrettävää, että “vanha Nato” on todella kuollut, mutta uusikaan ei oikein löydä paikkaansa maailmassa. Euroopassa sen korvaa EU, ja muualla Yhdysvallat ei halua itseänsä sidottavan liiton organisaation ja päätöksenteon moniin rajoituksiin, eivätkä eurooppalaiset suostu enää kauan Atlantin takaisen suurvallan apulaisiksi.
USA:n terrori-iskujen aikaan eduskunnassa käsiteltiin valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa. Heti alkoi kuulua kommentteja, että selonteko olisi jo vanhentunut, koska “kaikki muuttuu”. Perusteellisen selvittelyn jälkeen puolustusvaliokunta kuitenkin totesi, että turvallisuuspolitiikan linjaukset ovat aivan kohdallaan ja hyvin kestävät myös terrori-iskujen seuraukset. Eduskunta hyväksyi harvinaisen suuren yksimielisyyden vallitessa puolustusvaliokunnan näkemykset.
Nato-keskustelu ei tietenkään lopu, vaikka kansa ja sen valitsema eduskunta ovat selvästi jäsenyyttä vastaan. Valtiojohdon on kyettävä jatkuvasti perustelemaan, millä perusteilla turvallisuuspolitiikan linjauksia tehdään ja mitä ne vaativat maanpuolustukselta.
Maailmanpolitiikan painopiste pysynee pitkään kaukana Suomesta Lähi-idässä ja eteläisessä Aasiassa. Maamme geopoliittinen asema on siis helpottunut ratkaisevasti verrattuna viime vuosisataan, jolloin kriisit syntyivät yleensä Pariisin - Berliinin - Pietarin akselilla.
Globalisaation maailmassa kaikki kuitenkin on kovassa liikkeessä, ja kaukaisetkin kriisit voivat heijastua tänne yllättävällä tavalla. Maantieteellinen linkki Lähi-idästä ja Keski-Aasiasta Suomeen kulkee Venäjän kautta. Se on edelleen sotilaallinen suurvalta, joka saattaa noilla alueilla joutua ristiriitoihin toisten suurvaltojen ja niiden johtamien liittojen kanssa.
Turvallisuuspolitiikassa vanha Paasikiven viisaus on yhä arvossaan: Suomalaisten ei kannata antaa Venäjällä syntyä sellaista käsitystä, että tulevaisuuden suurvaltaselkkauksissa maamme voisi toimia tukialueena hyökkäyksessä Venäjälle. Jos niin kävisi, siellä ollaan varmasti valmiita koviin vastatoimiin.
Kävipä Natolle tässä kehityksessä kuinka tahansa, Fenno-Skandia - ehkä pohjoisia merialueita lukuun ottamatta - on siis kaukana lähitulevaisuuden pahimmilta konfliktialueilta, eikä pohjoismaissa ole myöskään sisäisiä syitä terrorismille tai muille kapinoille. Pohjoismaat ovat yhteiskunnallisesti vakaata aluetta, missä taloudelle on tarjolla hyvät toimintaedellytykset. Lisäksi on hyvä muistaa, ettei hyökkäyksiä ole viime vuosikymmeninä koskaan tehty yhteiskuntajärjestykseltään vakaita valtioita vastaan. Sen sijaan sisäisesti heikentyneet maat vetävät interventioita puoleensa.
Suomen puolustus voidaan aivan hyvin pitää rakenteeltaan ja mitoitukseltaan sellaisena, että se mahdollisen laajan kriisin yhteydessä kykenee nostamaan hyökkäystä estävän kynnyksen riittävän korkealle mutta toisaalta ei muodosta uhkaa naapureille.
Ei ole näkyvillä mitään päteviä syitä, jotka pakottaisivat Suomen luopumaan itsenäisestä maanpuolustuksesta. Silti voidaan jatkaa hyödyllistä yhteistyötä rauhanturvaamisen alalla.
Toinen vähälle huomiolle jäänyt asia on Naton luonne sotilasliittona. Sitähän se perimmiltään on, vaikka ihmisten päitä sekoitetaan erilaisilla kirjainyhdistelmillä ja englanninkielisillä organisaatioslangin termeillä. Tärkein kysymys Suomen kannalta onkin, mikä ero nykytilanteessa on Yhdysvaltojen johtamalla sotilasliitolla verrattuna meille jo tutuksi käyneeseen Euroopan unioniin. Ja onko maantieteellä yhä merkitystä?
ehkä myös varoituksen sana on paikallaan: Tämä kirjoitus ei pyri olemaan monipuolinen analyysi Natosta tai yleensäkään liittoutumisen problematiikasta. Lähden siitä, että Natoa koskevaa tiedotusmateriaalia on saatavilla riittävästi, joten voin keskittyä eräiden kriittisten kysymysten tarkasteluun.
11. 9. 2001 terrori-iskut tuottivat Naton päättäjille heti esityksen niiden tulkinnasta liiton peruskirjan 5. artiklan mukaiseksi hyökkäykseksi yhtä jäsenmaata vastaan. Ajatus oli kuitenkin monella tapaa hämmentävä, sillä kertaakaan aikaisemmin ei tuohon artiklaan ollut vedottu, ja vieläkin erikoisempaa oli, että apua pyysivät amerikkalaiset.
Naton perustamisen aikaan vuonna 1949 nimenomaan Yhdysvallat asetti osallistumisensa ehdoksi sen, että avunantovelvoite määritettiin mahdollisimman rajoitetuksi käsittämään vain YK:n peruskirjan antaman oikeuden kollektiiviseen itsepuolustukseen jäsenmaahan tehtyä hyökkäystä vastaan. Siten haluttiin välttää amerikkalaisten sitoutuminen eurooppalaisten valtioiden käymiin siirtomaasotiin.
Natolle ei aluksi ollut tarkoitus rakentaa edes kiinteää johtamisjärjestelmää puhumattakaan omien joukkojen varaamisesta. Korean sodan alkaminen kesällä 1950 herätti kuitenkin Länsi-Euroopassa pelon, että Neuvostoliitto saattaisi ryhtyä valloitussotaan Yhdysvaltojen ollessa sitoutuneena Aasiaan.
Läntisen Euroopan puolustuksesta vastuulliseksi ylipäälliköksi nimitettiin kenraali Dwight Eisenhower, ja hänen käyttöönsä ryhdyttiin kokoamaan joukkoja. Niitä ei paljon löytynyt, joten Nato joutui turvautumaan Yhdysvaltojen ydinaseiden pelotusvoimaan.
Kylmän sodan olosuhteet takasivat sen, että Naton organisaatio vähitellen kiinteytyi, ja yhä kasvavia asevoimia ryhdyttiin pitämään jatkuvassa taisteluvalmiudessa. Itä-Eurooppaan vuonna 1955 perustettu Varsovan liitto ryhtyi yhtä lailla kilpavarusteluun. Sen tuhannet panssarivaunut olivat valmiina ryntäämään kohti länttä.
Nato ei liittona osallistunut jäsenmaidensa Euroopan ulkopuolella käymiin lukuisiin sotiin, sillä yksikään niistä ei täyttänyt kollektiivisen puolustuksen ehtoja. Irakin vallatessa Kuwaitin elokuussa 1990 Yhdysvallat YK:n valtuuttamana kokosi suuren liittokunnan, joka puoli vuotta myöhemmin aloitti sotatoimet Irakia vastaan. Silloin Nato varautui pienellä joukolla puolustamaan jäsenmaansa Turkin aluetta mahdollisia kostohyökkäyksiä vastaan. Muuten Natolla ei ollut osuutta noissa sotatoimissa.
Kylmän sodan päätyttyä lännen voittoon alkoi keskustelu myös Naton lopettamisesta. Kun vastapuolelta oli jo kadonnut sekä Varsova liitto että Neuvostoliitto, havaittiin, ettei jäljelle jääneellä Venäjällä ollut resursseja eikä motiivia lähteä hyökkäilemään.
Vuonna 1991 Natolle kirjoitettiin uusi strateginen konsepti, jossa erityisesti nostettiin esille “uudet uhkat”, kuten joukkotuhoaseiden leviäminen, rikollisuus, huumeongelmat ja kansallisten vähemmistöjen sorto. Niitä oli kuitenkin vaikea pitää perusteluna mahtavan sotilasliiton ylläpitämiselle. Samalla kävi ilmi, ettei Nato-mailla ollut haluja puuttua todelliseen sotaan, joka oli alkanut Jugoslavian hajotessa.
Natoa ryhdyttiin varovasti uudistamaan. Se otti ensinnäkin vastuulleen entisten Varsovan liiton maiden kytkemisen läntisen Euroopan yhteyteen, kun EU ei siihen kyennyt. Kommunismista vapautuneet maat halusivat mukaan integraatioon, mutta yhtä lailla Natossa kuin Euroopan unionissakin niitä kehotettiin odottamaan. Lännessä pelättiin uusien jäsenien tuovan suuria kustannuksia veronmaksajien riesaksi.
Täysjäsenyyden korvikkeeksi kehiteltiin liitännäisjäsenyyksiä ja yhteistyömuotoja, mutta ne eivät oikein tyydyttäneet. Vuosikymmenen puolivälissä alkoivat amerikkalaiset lopulta kallistua Naton itälaajennuksen kannalle. Siinä tuntui olevan sopivaa puuhaa moneksi vuodeksi, ja arveltiin itäeurooppalaisten jäävän ehkä kiitollisuuden velkaan Yhdysvalloille hieman samaan tapaan kuin Länsi-Euroopassa oli koettu toisen maailmansodan jälkeen.
Kesällä 1995 Nato teki lopulta intervention Bosnian sotaan, kun osapuolet ensin olivat taistelleet itsensä näännyksiin. Nato jäi turvaamaan Daytonin rauhansopimusta ja juuttui vähitellen yhä tiukemmin Balkanille.
Keväällä 1999 oltiin jo niin pitkällä, että Nato aloitti ensimmäisen sotansa, 78 päivää kestäneet Jugoslavian pommitukset. Liiton jäsenmaissakin ihmeteltiin, miten puhtaasti puolustukselliseksi tarkoitettu liitto lähti hyökkäämään eurooppalaisen valtion kimppuun ja jopa ilman YK:n valtuutusta. Venäjä ja Kiina ymmärrettävästi protestoivat sellaista “uutta maailmanjärjestystä” vastaan.
Monet näkivät kriisien hallinnassa myös liiton pelastuksen, sillä vihdoinkin oli löytynyt sotilaallista voimaa vaativa mutta suhteellisen vaaraton tehtävä. Kannattaa silti panna merkille, että Yhdysvalloissa republikaanien kritiikki Balkanille sitoutumista vastaan kasvoi. Loputtomalta tuntuvasta rauhanturvaamisesta haluttiin saada taistelujoukot irti.
Presidentti George W. Bushin aloittaessa virkakautensa viime talvena alkoi heti myös sotilaallisen strategian uudistustyö. Siinä keskeistä on ollut kylmän sodan päättymisen luoman uuden tilanteen vaatimuksiin sopeutuminen muun muassa kehittämällä aseteknologiaa ohjustentorjuntaan ja kaukotaisteluun sekä vetämällä myös taistelujoukkoja eteentyönnetyistä asemista Euroopasta Amerikan mantereelle. Niiden tulisi olla käytettävissä ensi sijassa Aasian suunnalle Kiinan nousun varalta ja toisaalta Lähi-idän ja Keski-Aasian öljyalueille.
Yhdysvaltojen sotilasstrategian muutospaineet eivät nousseet tyhjästä, vaan sitä oli pohjustettu jo useiden vuosien ajan. Republikaanihallinto pyrki panemaan vauhtia uudistuksille mutta ei ennen syyskuisia terrori-iskuja ehtinyt tehdä vielä paljonkaan, sillä byrokratia ja liittolaiset harasivat ankarasti vastaan.
Terrori-iskut kiihdyttivät kaikenlaista sotilaallista toimintaa ja alkoivat ohjata uudistusohjelmia ajankohtaisiin painopisteisiin. Sotatoimet Afganistanissa on nähty uuden strategisen opin testinä, ja sieltä saatuja kokemuksia käytetään nyt perusteluina jatkosuunnittelulle.
Mielenkiintoisen näkökulman amerikkalaiseen geostrategiseen ajatteluun tarjosi Zbigniew Brzezinski vuonna 1997 ilmestyneessä kirjassaan The Grand Chessboard. Siinä hän kuvaa Lähi-idästä Keski-Aasiaan ulottuvaa aluetta “suureksi shakkilaudaksi”, jonka päällä suurvallat tulevat kamppailemaan energiavarojen herruudesta. Kirjan alaotsikossa luvataankin kertoa Yhdysvaltojen johtoaseman säilyttämisen geostrategiset perusteet. Arvion mukaan tuo laaja konfliktialue on tämän vuosisadan “uusi Balkan”, missä nähdään samanlaisia yhteentörmäyksiä kuin viime vuosisadalla Euroopan Balkanilla.
Nato jää syrjään. Syksyn ja talven mittaan on vahvistunut käsitys, ettei Nato ole sopiva organisaatio avustamaan Yhdysvaltoja Euroopan ulkopuolisissa sotatoimissa. Äskettäin kerrottiin saksalaisessa julkaisussa Europäische Sicherheit (1/2002), että ajatuksen Naton kytkemisestä terrorisminvastaisen taisteluun viime syyskuussa oli itse asiassa keksinyt pääsihteeri George Robertson. Hän pyrki estämään Naton syrjäytymisen, mutta joutuikin toteamaan, että amerikkalaiset vähät välittivät pääsihteerin järkeilystä. Eurooppalaiset liittolaiset suorastaan nolattiin jättämällä heidän tarjoamansa joukot rannalle odottelemaan.
Amerikkalaisessa jaottelussa vastaa Floridassa esikuntaansa pitävä Central Command Lähi-idän ja Keski-Aasian alueista, kuten nähtiin jo Persianlahden sodassa kymmenen vuotta sitten. Ei ole kuviteltavissa, että Natoa päästettäisiin sinne sotkemaan selkeitä komentosuhteita.
Edes humanitaarisen avustustoiminnan suojaaminen tai rauhanturvajoukkojen perustaminen eivät ole luontevia Naton tehtäviä kaukana omalta alueeltaan. Afganistanin rauhanturvaoperaatio annettiinkin YK:n mandaatilla toimivalle valtioryhmälle, joka edustaa lähinnä Euroopan unionia. Jatkossa tapahtunee vielä monia organisaatiomuutoksia, mutta ne tehtäneen paikallisen tilanteen vaatimusten mukaan eikä välttämättä noudatellen Nato-tyyppisiä vakioratkaisuja.
Natolla tuskin voi olla roolia myöskään mahdollisessa Irakia vastaan suunnattavassa hyökkäyksessä, sillä eurooppalaiset jäsenmaat vastustavat sitä sekä poliittisista että taloudellisista syistä.
Afganistanin taliban-hallinnon kukistuttua on vaikea ennustaa, miten amerikkalaisten operaatiot etenevät, mutta maailmanpolitiikan konfliktien painopiste pysynee pitkään alueella, joka alkaa Lähi-idästä ja ulottuu kauas itään aina Kiinan rajoille ja Indonesiaan. Siksi myös Nato -- onneksi -- on jäämässä sivuun sotilaallisista toimista.
Yhdysvaltojen tärkeimmäksi kumppaniksi ja samalla kilpailijaksi on noussut Euroopan unioni. Toistaiseksi EU on maailmalla tyytynyt vielä vanhaan rooliinsa “taloudellisena jättiläisenä, poliittisena kääpiönä ja sotilaallisena hiirenä”, mutta omalla alueellaan se on jo mahtitekijä.
EU:lla ei ole selvästi erottuvaa johtovaltiota, eikä sellaista kaivatakaan, sillä Napoleonin ja Hitlerin yritykset muistetaan. Unioni ei ole suinkaan yhtenäinen toimija, vaan sen voima perustuu jäsenmaihin, jotka osaavat riidellä ja silti tehdä kompromisseja keskenään. EU:sta tuskin saadaan syntymään suurvallan kaltaista yhtenäisesti johdettua liittovaltiota, sillä Euroopan oloissa harva sellaista edes kaipaa.
On ymmärrettävää, etteivät EU-maiden veronmaksajat kylmän sodan päätyttyä ole halukkaita ylläpitämään suuria armeijoita. Toisaalta amerikkalaisiakaan ei enää tarvita puolustamaan 400 miljoonaa rikasta länsieurooppalaista 150 miljoonaa köyhtynyttä venäläistä vastaan.
Kokemukset Kosovon sotaan johtaneista ja sen aikaisista tapahtumista panivat vauhtia EU:n itsenäisen kriisinhallintakyvyn kehittämiseen. Ranskalaiset ja saksalaiset eivät enää halua jäädä riippuvaisiksi amerikkalaisten päätöksistä. Sitä ei mielellään julkisesti sanota, mutta hankkeet eurooppalaisten oman tiedustelun, satelliittipaikantamisjärjestelmän ja lentokuljetuskyvyn kehittämiseksi etenevät jo, vaikka Naton kanssa suoranaisesti kilpailevia järjestelmiä ei halutakaan rakentaa.
Naton ensimmäisen pääsihteerin, Lordi Ismayn keksimä ja usein toistettu määrittely liiton tehtävissä on paikallaan muistuttaa mieliin. Hänen mukaansa Naton tehtävänä oli “pitää venäläiset ulkona Länsi-Euroopasta, amerikkalaiset siellä sisällä ja saksalaiset matalana”. Näistä jäi saksalaisia koskeva osa voimaan vielä kylmän sodan päättyessä, kun naapurit pelkäsivät yhdistyneen Saksan liiallista voimistumista.
Nyt sekin tehtävä on jo vanhentunut, koska Saksa on sidottu tehokkaasti EU:n puitteisiin. Siksi on myös ymmärrettävää, että “vanha Nato” on todella kuollut, mutta uusikaan ei oikein löydä paikkaansa maailmassa. Euroopassa sen korvaa EU, ja muualla Yhdysvallat ei halua itseänsä sidottavan liiton organisaation ja päätöksenteon moniin rajoituksiin, eivätkä eurooppalaiset suostu enää kauan Atlantin takaisen suurvallan apulaisiksi.
USA:n terrori-iskujen aikaan eduskunnassa käsiteltiin valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa. Heti alkoi kuulua kommentteja, että selonteko olisi jo vanhentunut, koska “kaikki muuttuu”. Perusteellisen selvittelyn jälkeen puolustusvaliokunta kuitenkin totesi, että turvallisuuspolitiikan linjaukset ovat aivan kohdallaan ja hyvin kestävät myös terrori-iskujen seuraukset. Eduskunta hyväksyi harvinaisen suuren yksimielisyyden vallitessa puolustusvaliokunnan näkemykset.
Nato-keskustelu ei tietenkään lopu, vaikka kansa ja sen valitsema eduskunta ovat selvästi jäsenyyttä vastaan. Valtiojohdon on kyettävä jatkuvasti perustelemaan, millä perusteilla turvallisuuspolitiikan linjauksia tehdään ja mitä ne vaativat maanpuolustukselta.
Maailmanpolitiikan painopiste pysynee pitkään kaukana Suomesta Lähi-idässä ja eteläisessä Aasiassa. Maamme geopoliittinen asema on siis helpottunut ratkaisevasti verrattuna viime vuosisataan, jolloin kriisit syntyivät yleensä Pariisin - Berliinin - Pietarin akselilla.
Globalisaation maailmassa kaikki kuitenkin on kovassa liikkeessä, ja kaukaisetkin kriisit voivat heijastua tänne yllättävällä tavalla. Maantieteellinen linkki Lähi-idästä ja Keski-Aasiasta Suomeen kulkee Venäjän kautta. Se on edelleen sotilaallinen suurvalta, joka saattaa noilla alueilla joutua ristiriitoihin toisten suurvaltojen ja niiden johtamien liittojen kanssa.
Turvallisuuspolitiikassa vanha Paasikiven viisaus on yhä arvossaan: Suomalaisten ei kannata antaa Venäjällä syntyä sellaista käsitystä, että tulevaisuuden suurvaltaselkkauksissa maamme voisi toimia tukialueena hyökkäyksessä Venäjälle. Jos niin kävisi, siellä ollaan varmasti valmiita koviin vastatoimiin.
Kävipä Natolle tässä kehityksessä kuinka tahansa, Fenno-Skandia - ehkä pohjoisia merialueita lukuun ottamatta - on siis kaukana lähitulevaisuuden pahimmilta konfliktialueilta, eikä pohjoismaissa ole myöskään sisäisiä syitä terrorismille tai muille kapinoille. Pohjoismaat ovat yhteiskunnallisesti vakaata aluetta, missä taloudelle on tarjolla hyvät toimintaedellytykset. Lisäksi on hyvä muistaa, ettei hyökkäyksiä ole viime vuosikymmeninä koskaan tehty yhteiskuntajärjestykseltään vakaita valtioita vastaan. Sen sijaan sisäisesti heikentyneet maat vetävät interventioita puoleensa.
Suomen puolustus voidaan aivan hyvin pitää rakenteeltaan ja mitoitukseltaan sellaisena, että se mahdollisen laajan kriisin yhteydessä kykenee nostamaan hyökkäystä estävän kynnyksen riittävän korkealle mutta toisaalta ei muodosta uhkaa naapureille.
Ei ole näkyvillä mitään päteviä syitä, jotka pakottaisivat Suomen luopumaan itsenäisestä maanpuolustuksesta. Silti voidaan jatkaa hyödyllistä yhteistyötä rauhanturvaamisen alalla.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.