En voi kirjoittaa sinulle suoraan. Siihen en pysty, pelko - tai varmuus - siitä ettet ymmärrä tai vastaa on liian suuri. En halua sääliäsi, en edes väkinäistä ystävyyttäsi. Viime päivinä olen alkanut hitaasti tajuta, että tahdon sinulta niin paljon enemmän; niin paljon ettet sitä varmasti ymmärrä.
Minua pelottaa. Nämä tunteet jotka hiipivät varkain mutta vakaasti takaisin mieleeni, vuosien jälkeen! Kun todella ja ihan rehellisesti luulin, että kaikki on jo turvallisesti takanapäin. Luulin, että tahdonvoimalla voi todella kokonaan sulkea ihmisen pois ajatuksistaan, kokonaan, unohtaa tunteet joille ei ole käyttöä. Onnistuin oikein hyvin, muutamaksi vuodeksi. Näin sinua niin satunnaisesti, niin harvoin, että tunne oli helppo unohtaa, teeskennellä ettei sitä ollutkaan. Jos joskus tavatessamme tuntuikin, ettei aikaa ollut kulunut, että kaikki oli hyvin; samoin kuin ennen, oli se seuraavaan aamuun mennessä jo unohdettu. Kohteliaita sähköposteja harvakseltaan, varovaisia kuulumisien kyselyitä. Kesä-, joulu- ja synttäritervehdyksiä. Hiljaiseloa. Kunnes.
Kaikki kävi nopeasti. Pitkä radiohiljaisuus, sitten eräänä iltana kotini alkoi rakoilla, murtui, hajosi. Turvallinen satama, perheenalku, otti ja hajosi saumoistaan, varoittamatta. Jäin tyrmistyneenä tyhjän päälle, ja sinä olit varmasti viimeisin asia mielessäni. En ollut ajatellut sinua enää pitkään aikaan. Mutta jokin yhteys meillä on, sen tiedän nyt. Koska vain pari päivää sen jälkeen kun matto vedettiin jalkojeni alta, sinä näit minusta unta ja päätit kirjoittaa, pitkään ja sekavasti.
Tyhjensit ilman keuhkoistani, sait pääni sekaisin. Ensin: huojennus, valtava mielihyvä, halu itkeä vasten olkapäätä. Sitten varovainen vastaus - satutit minua jo kerran, en enää luottanut kuin ennen. Ja nyt. Odotus. Kylmä pelko, ja samalla kuin kohtalon oikusta sisällä kasvava varmuus, että sittenkin, kaikista ihmisistä, haluankin vain Sinut. Kun olen jo sinut menettänyt, kun minulla ei koskaan sinua oikeasti ollutkaan.
Sinut.
Ole kiltti ja kuule.
Minua pelottaa. Nämä tunteet jotka hiipivät varkain mutta vakaasti takaisin mieleeni, vuosien jälkeen! Kun todella ja ihan rehellisesti luulin, että kaikki on jo turvallisesti takanapäin. Luulin, että tahdonvoimalla voi todella kokonaan sulkea ihmisen pois ajatuksistaan, kokonaan, unohtaa tunteet joille ei ole käyttöä. Onnistuin oikein hyvin, muutamaksi vuodeksi. Näin sinua niin satunnaisesti, niin harvoin, että tunne oli helppo unohtaa, teeskennellä ettei sitä ollutkaan. Jos joskus tavatessamme tuntuikin, ettei aikaa ollut kulunut, että kaikki oli hyvin; samoin kuin ennen, oli se seuraavaan aamuun mennessä jo unohdettu. Kohteliaita sähköposteja harvakseltaan, varovaisia kuulumisien kyselyitä. Kesä-, joulu- ja synttäritervehdyksiä. Hiljaiseloa. Kunnes.
Kaikki kävi nopeasti. Pitkä radiohiljaisuus, sitten eräänä iltana kotini alkoi rakoilla, murtui, hajosi. Turvallinen satama, perheenalku, otti ja hajosi saumoistaan, varoittamatta. Jäin tyrmistyneenä tyhjän päälle, ja sinä olit varmasti viimeisin asia mielessäni. En ollut ajatellut sinua enää pitkään aikaan. Mutta jokin yhteys meillä on, sen tiedän nyt. Koska vain pari päivää sen jälkeen kun matto vedettiin jalkojeni alta, sinä näit minusta unta ja päätit kirjoittaa, pitkään ja sekavasti.
Tyhjensit ilman keuhkoistani, sait pääni sekaisin. Ensin: huojennus, valtava mielihyvä, halu itkeä vasten olkapäätä. Sitten varovainen vastaus - satutit minua jo kerran, en enää luottanut kuin ennen. Ja nyt. Odotus. Kylmä pelko, ja samalla kuin kohtalon oikusta sisällä kasvava varmuus, että sittenkin, kaikista ihmisistä, haluankin vain Sinut. Kun olen jo sinut menettänyt, kun minulla ei koskaan sinua oikeasti ollutkaan.
Sinut.
Ole kiltti ja kuule.
Vastaukset 1
Vanhimmat
herra epäreilu, paasaa vaan omasta näkökulmastaan,eikä tajua että toinen on saattanut ennen tekojaan vetää johtopäätöksiä toisen teoista, voi jeesus mitä touhua.