Meillä on mietitty tätä sijaisperheasiaa ja se kiinnostaa mutta yksi asia askarruttaa vielä ennen yhteydenottoa sosiaaliviranomaisiin. Nimittäin se kun olen kuullut että aika monilla sijaislapsilla on ollut ainakin alussa sellaisia "päättömiä raivokohtauksia". Onko ne oikeasti miten yleisiä? En minä sillä, etteikö me aikuiset niistä selvittäisi ja omat lapset on jo teini-iässä, mutta meillä on pienikokoisia (sellaisia vähän päälle 5-kiloisia) koiria jotka eivät yhtään osaa pelätä lapsia ja suoraan sanottuna pelkään sitä että tällainen lapsi voisi tehdä pahaa pienelle pahaa-aavistamattomalle koiralle? Tuskin se lapsi tahallaan että potkaisenpa tuota koiraa mutta jos on sellaisessa tilassa ettei hallitse itseään. Olenko turhaan huolestunut?
Kysymys *sijaisvanhemmille*
lapsen väkivaltaisuudesta?
111216
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
taitaa olla ihan lapsikohtaista; meille sijoitetut tulivat melko pieninä eikä minkäänlaisia raivokohtauksia ole ollut; päinvastoin hyvin eläinrakkaita ovat.
Meillä itsellämme ei ole lemmikkejä, mutta kyläpaikoissa ja muualla on ja kovasti tykkäävät.
Puhun nyt vain omasta kokemuksestani, joku muu varmaan osaa paremmin kertoa isommista lapsista =)
Meillä on ollut 5 sijoitettua, jotka yhtä lukuunottamatta ovat olleet kouluikäisiä tulleessaan. Ei ole kenelläkään ollut "raivokohtauksia".
Yhden lapsen kohdalla laitoksessa sanoivat joutuneensa jopa istumaan päällä, mutta ei meillä ole ollut mitään sellaista. Kyllä tavallinen syli pahanolon yllättäessä on riittänyt.
Meillä on kaksi koiraa ja ne ovat saaneet osakseen vain hyväilyjä ja hellyyttä.
Lapsia tullut eri ikäisinä, eikä ole ollut koirista mitään huolta, päinvastoin.
Jotain hepuleita on ollut ja varmaan tulee vastakin. Sylissä on pidetty ja pidetään pieniä edelleenkin. Isompia ei enää niinkään sylitellä, silitellään kylläkin sopivissa tilanteissa.
oireyhtymien lapsilla voi olla hallitsemattomia raivokohtauksia, mutta se ei ole mikään kaikkia kattava yleistys, vaan jokainen on oma yksilönsä. Joku voi olla hyvinkin syrjäänvetäytyvä, eikä aggressiivisuudesta ole tietoakaan ja jonkun toisen elämässä raivokohtaukset ovat osa melkeinpä tavallista arkipäivää.
..monottaa koiraa ja kissaa.Niin monotin minäkin pienenä ja siihen auttoi käänteinen taktiikka(olin mustis),eli äiti alkoi oleen sellainen ettei se välittäisikään koirasta ja edes hoitaisi koiraa(tietenkin aina salaa)....minä aloinkin sääliin koira parkaa ja sen jälkeen minusta tuli eläinrakas.
harkitsisin tarkkaan sijaislapsen ottamista.
SIIS MITÄ? No ei kai kaikki sijaislapset koiria potki? SIJAISLAPSISSA ON MYÖS "NORMAALEITA"! Olen itse entinen sijaislapsi, saanut aikoinaan myös "raivareita", mutta mielestäni se oli lähinnä teinikapinaa. Jos sijaislapsen ottaminen pelottaa, ei kannata edes harkita. Kauheaa jos ihmisillä ennakkoluuloja jo etukäteen. Myös normaaleiden perheiden lapset oireilevat! hoida koiriasi vaan!
Meidän pikkuneiti on saanut monet raivarit koirille. Koiramme ovat 5 kg ja vaikka niitä on välillä potkittu, kuristettu, istuttu päälle jne. eivät koirat ole vahitgoittuneet, eivätkä purreet. Muristu on neidille, mutta mitään eivät ole tehneet. Kait se sitten on että niilläkin on sitä ymmärrystä.
Miten kohtelette sijaislasta? Toinen seikka on, että teille pitäisi tulla käymään eläinsuojeluviranomaisten. Tuollaisesta rapsahtaa eläintenpitokielto.
Jos aloittaja on huolissaan siitä, että väkivaltaisesti käyttäytyvät sijaislapset voisivat kiukunpuuskassaan vahingoittaa hänen koiriaan, pitää siitä langettaa aloittajalle eläintenpitokielto? Logiikka on mikä..? Jos luet kunnolla, niin eihän aloittajalla OLE sijaislasta, kun pelkäävät että koirat kärsii lasten takia.
Ehkä itse jättäisin lapset ottamatta. Riski on aikamoinen.
samaa mieltä. Kyllä meillä etenkin se ensimmäinen koira sai kokea tosi kovia. Seuraavan kanssa lapset jo osasivat paremmin olla, mutta pennun kasvattaminen oli tosi vaikeeta, kun lapset eivät osanneet pitää säännöistä kiinni. Leikittivät mm. koiraa pipoillaan ja lapsillaan ja antoivat hyppiä päälleen jne. Sitten kärsivät kun koira kasvoi. Olivat opettaneet koiran varastelemaan ja repimään vaatteitaan. Pentuna opittua tapaa oli sitten aikuiselta koiralta tosi vaikea saada pois. Vaikka kuinka olin lapsille selittänyt miten pennun kanssa pitää toimia, niin eivät uskoneet ja aina kun silmä vältti, niin tekivät jotain luvatonta.
Meillä vielä kävi niin, mikä paljastui vasta, kun koira oli kuollut, että lapset tyhjensivät salaa lautasensa koiran kuppiin, jonka koira ahneena pisteli poskeensa alle aikayksikön ,niin etten tiennyt mitään. Ihmettelin vaan, miten koira näytti ihan syöttöpossulta, vaikka annoin ruokaa vähemmän ja vähemmän. Sitten koiran kuoltua, rupesi jäämään ruokaa älyttömästi ja totuus pikkuhiljaa valjeta. Meidän lapset kyllä rakastivat sitä koiraa, joka oli pentuna heidän aikanaan meille tullut, mutta eivät tietenkään ymmärtäneet missä tekivät väärin. Eivät enää rääkänneet koiraa, mutta vaikeuttivat koiran opettamista.