Olen kolmekymppinen perheenäiti ja tajunnut vasta vähän aikaa sitten, kuinka paha jatkuva ahdistus minulla on. Tilanteeni on paha.
Olen niin täynnä ongelmia, etten tiedä mille suunnalle kääntyä ja ahdistus huokuu minusta koko ajan, en jaksa enää yhtään mitään. On suunnaton rasitus saada itsensä työhön ja sieltä takaisin. Kukaan ei tiedä, miten lopussa olen. Mutta kaikista vähiten on aikaa nyt kääntyä minkään "auttavan" tahon puoleen. Tuska on niin suunnaton nytkin, etten pysty kuin huokailemaan ja rukoilemaan, mutta tuntuu kuin rintakehää jyrättäisiin panssarilla...
Ongelmat ovat karttuneet vuosien kuluessa, osa ihan tyypillisiä johtuen elämän kovuudesta ja arjen harmaudesta, mutta itse olen niitä pahentanut. Oltuani siinä neljä vuotta naimisissa mieheni yleni työpaikallaan ja siitä aloimme pikku hiljaa etääntyä toisistamme. En voinut silloin myöntää, että mitään ongelmia onkaan. Pikku hiljaa mies alkoi kuitenkin viettää kaikki illat toimistollaan tai toi sitten työnsä kotiin. Hän muuttui ylimieliseksi tosikoksi ja ei halunnut viettää enää aikaa yhtä paljon lapsemme kanssa, joka kärsi tilanteesta pienestä pitäen. Yritin kaikkeni pelastaakseni avioliittoni, koska todella meillä oli ollut hyviä yhteisiä vuosia. Tuli uusia ja uusia tekosyitä ja kompromisseja, jotka eivät koskaan pitäneet. Sitten meni välillä paremmin ja tulin uudestaan raskaaksi, ja tyhmänä kuvittelin tietysti sen muuttavan asioita. Mutta mies jätti toisen lapsen kirjaimellisesti kokonaan minulle ja kun halusin palata työelämään kolmen vuoden kotona olon jälkeen, mieheni mielestä olin holtiton sillä toinen lapsihan oli kuulemma vain "minun projektini". Pidin pääni ja menin takaisin töihin, lapsi hoitoon ja miehen kanssa jatkuvia tappeluja. Eikä tätä helpottanut se, että kaikki nämä vuodet mielenterveysongelmaninen anoppini on lietsonut vihaa ja riitaa korostamalla mieheni erinomaisuutta keskittymiskyvyssään, johtamistaidoissaan, haukkumalla erikoissairaanhoitajan ammattini lyttyyn, puhumalla pahaa suvustani ja nykyisin manipuloimalla lapsiani minua vastaan. Mieheni mielestä minun pitää vain ymmärtää hänen äitiään, koska tämä on sairas. Ei koskaan puolustusta, ei mitään. Kun suutun miehelleni tai patistan hänet puhumaan asioista, hän kertakaikkiaan sulkeutuu pois tästä maailmasta ja karkaa, esittää marttyria.
Esikoispoikamme kanssa on alusta asti ollut hankaluuksia, kun hänellä on nämä diagnoosit adhd ja asperger. Joka paikassa, erityisesti tietenkin appivanhempieni luona ja päiväkodissa, sain kuulla kuinka huonosti kasvatettu poika on, kun ei pysy hetkeäkään paikallaan, vain tietty ruoka kelpaa ja väärästä sanasta saa raivokohtauksia hetkessä eikä tullut muiden lasten kanssa toimeen. Kun toinen lapsemme oli syntynyt, esikoinen alkoi muuttua ahdistuneeksi ja todella riidanhaluiseksi. Vihasi kuulemma syntynyttä veljeään ja minua, koska isäkään ei ole enää koskaan kotona. Siitä alkoi sitten karmea tutkimusrumba, joka päättyi vasta vuosi sitten. Mieheni ei hyväksynyt sitäkään, että hänen lapsellaan voisi olla ongelmia vaan kaikki oli pitkään "mielikuvitukseni tuotetta" ja anopin mukaan halusin leimata lapseni diagnoosilla. Mutta luojan kiitos tuo puoli tuli virallisesti selvitettyä, jotta poikani sai tarvittavat tukitoimet koulun alettua ja nyt menee hänen suhteensa kohtuullisen hyvin. Nuorempi lapsi vain jää valitettavasti vieläkin tarpeiltaan vanhemman varjoon, koska poikani ovat tarpeiltaan kuin yö ja päivä.
Mieheni eristäytyi meistä enemmän ja enemmän ja itse sorruin irtosuhteisiin, kunnes työpaikallani tapasin ihanan itseäni hieman nuoremman miehen. En voinut vastustaa häntä, aloitimme seksipainotteisen suhteen, joka on jatkunut kohta vuoden. Aluksi seksi oli tietenkin kaiken huippu ja suhteen salailu jännittävää seikkailua. Sitten sekä miesystäväni että minä aloimme oireilla siitä, ettemme saa olla vapaasti yhdessä. Kohta kaikki aika meni tapaamisten suunnitteluun ja yhteisen aikataulun löytämiseen. Kumpikaan ei ole pystynyt tekemään tästä loppua vaan sama jatkuu, tosin tapaamme onneksi harvemmin. Mutta se läheisyys, hellyys ja turvallisuuden tunne, mitä saan miesystävältäni on auttanut minua selviämään tästä elämäni hirveimmästä vuodesta. Rakastan häntä, mutta en halua sitoutua häneen tämän enempää. Jos vain saisimme tavata silloin kun molemmista siltä tuntuu spontaanisti, mutta ei. Ongelma on, että hän haluaa enemmän ja enemmän saada minut itselleen ja loukkaantuu, jos joudun perumaan tapaamiseni lasteni asioiden takia. Tai vielä pahempaa, jos mieheni liittyy niihin. Miesystäväni tekee kaikkensa minun eteeni, mutta pystyn antamaan näissä olosuhteissa vain vähän takaisin. Mutta hän on kärsivällinen ja sanoo odottavansa. Olen tehnyt selväksi, että en halua sitoutua häneen tämän enempää jo lapseni ongelmien takia, mutta hän ei tunnu ymmärtävän.
Mieheni ja minä olemme tehneet yhdessä tänä syksynä päätöksen avioerosta, mutta mitään käytännön asioita ei ole saatu aikaiseksi kun uutta ongelmaa ja työtä riittää. Eikä mieheni tue tässäkään asiassa paskaakaan, koska oletti pitkään asioiden todella hoituvan niin, että minä hoidan kodin ja hän työn. Sitten aloin hänen mukaansa vain kiukutella, mutta ei hänkään enää halua onneksi jatkaa. Toisesta miehestä hän ei tiedä. Yksinhuoltajuudestani ja tapaamisista olemme onneksi päässeet yhteisymmärrykseen, vaikka tässäkin anoppi yritti viimeiseen asti vängätä vastaan.
Sitten vielä tässä päällä ahdistaa muutkin huolet: äitini vakava sairaus, veljeni psykoottiset alati pahenevat oireet ja vihanpito mieheni kanssa ja isovanhempieni terveys sekä tietysti se, että appivanhempani syyttävät vain minua erosta. Kaikki tuovat tavallaan ongelmansa minulle, joten olen hirveässä tilanteessa. Vanhempani ja isoäitini tukevat niin paljon kuin voivat lasteni kanssa, mutta siltikin tuntuu kuin ei olisi koskaan hetkeäkään omaa rauhaa ja ystävät ovat kaikonneet kauas. En voi sanoa muuta kuin että tässä on hyvät neuvot kalliit, että edes yksikin asia ratkeaisi. Ehkä kuitenkin pitäisi saada tämä oma ahdistus pois ennen kuin olen taas toimintakykyinen. Mutta vielä joulukin kaiken lisäksi tulossa.
Olen niin täynnä ongelmia, etten tiedä mille suunnalle kääntyä ja ahdistus huokuu minusta koko ajan, en jaksa enää yhtään mitään. On suunnaton rasitus saada itsensä työhön ja sieltä takaisin. Kukaan ei tiedä, miten lopussa olen. Mutta kaikista vähiten on aikaa nyt kääntyä minkään "auttavan" tahon puoleen. Tuska on niin suunnaton nytkin, etten pysty kuin huokailemaan ja rukoilemaan, mutta tuntuu kuin rintakehää jyrättäisiin panssarilla...
Ongelmat ovat karttuneet vuosien kuluessa, osa ihan tyypillisiä johtuen elämän kovuudesta ja arjen harmaudesta, mutta itse olen niitä pahentanut. Oltuani siinä neljä vuotta naimisissa mieheni yleni työpaikallaan ja siitä aloimme pikku hiljaa etääntyä toisistamme. En voinut silloin myöntää, että mitään ongelmia onkaan. Pikku hiljaa mies alkoi kuitenkin viettää kaikki illat toimistollaan tai toi sitten työnsä kotiin. Hän muuttui ylimieliseksi tosikoksi ja ei halunnut viettää enää aikaa yhtä paljon lapsemme kanssa, joka kärsi tilanteesta pienestä pitäen. Yritin kaikkeni pelastaakseni avioliittoni, koska todella meillä oli ollut hyviä yhteisiä vuosia. Tuli uusia ja uusia tekosyitä ja kompromisseja, jotka eivät koskaan pitäneet. Sitten meni välillä paremmin ja tulin uudestaan raskaaksi, ja tyhmänä kuvittelin tietysti sen muuttavan asioita. Mutta mies jätti toisen lapsen kirjaimellisesti kokonaan minulle ja kun halusin palata työelämään kolmen vuoden kotona olon jälkeen, mieheni mielestä olin holtiton sillä toinen lapsihan oli kuulemma vain "minun projektini". Pidin pääni ja menin takaisin töihin, lapsi hoitoon ja miehen kanssa jatkuvia tappeluja. Eikä tätä helpottanut se, että kaikki nämä vuodet mielenterveysongelmaninen anoppini on lietsonut vihaa ja riitaa korostamalla mieheni erinomaisuutta keskittymiskyvyssään, johtamistaidoissaan, haukkumalla erikoissairaanhoitajan ammattini lyttyyn, puhumalla pahaa suvustani ja nykyisin manipuloimalla lapsiani minua vastaan. Mieheni mielestä minun pitää vain ymmärtää hänen äitiään, koska tämä on sairas. Ei koskaan puolustusta, ei mitään. Kun suutun miehelleni tai patistan hänet puhumaan asioista, hän kertakaikkiaan sulkeutuu pois tästä maailmasta ja karkaa, esittää marttyria.
Esikoispoikamme kanssa on alusta asti ollut hankaluuksia, kun hänellä on nämä diagnoosit adhd ja asperger. Joka paikassa, erityisesti tietenkin appivanhempieni luona ja päiväkodissa, sain kuulla kuinka huonosti kasvatettu poika on, kun ei pysy hetkeäkään paikallaan, vain tietty ruoka kelpaa ja väärästä sanasta saa raivokohtauksia hetkessä eikä tullut muiden lasten kanssa toimeen. Kun toinen lapsemme oli syntynyt, esikoinen alkoi muuttua ahdistuneeksi ja todella riidanhaluiseksi. Vihasi kuulemma syntynyttä veljeään ja minua, koska isäkään ei ole enää koskaan kotona. Siitä alkoi sitten karmea tutkimusrumba, joka päättyi vasta vuosi sitten. Mieheni ei hyväksynyt sitäkään, että hänen lapsellaan voisi olla ongelmia vaan kaikki oli pitkään "mielikuvitukseni tuotetta" ja anopin mukaan halusin leimata lapseni diagnoosilla. Mutta luojan kiitos tuo puoli tuli virallisesti selvitettyä, jotta poikani sai tarvittavat tukitoimet koulun alettua ja nyt menee hänen suhteensa kohtuullisen hyvin. Nuorempi lapsi vain jää valitettavasti vieläkin tarpeiltaan vanhemman varjoon, koska poikani ovat tarpeiltaan kuin yö ja päivä.
Mieheni eristäytyi meistä enemmän ja enemmän ja itse sorruin irtosuhteisiin, kunnes työpaikallani tapasin ihanan itseäni hieman nuoremman miehen. En voinut vastustaa häntä, aloitimme seksipainotteisen suhteen, joka on jatkunut kohta vuoden. Aluksi seksi oli tietenkin kaiken huippu ja suhteen salailu jännittävää seikkailua. Sitten sekä miesystäväni että minä aloimme oireilla siitä, ettemme saa olla vapaasti yhdessä. Kohta kaikki aika meni tapaamisten suunnitteluun ja yhteisen aikataulun löytämiseen. Kumpikaan ei ole pystynyt tekemään tästä loppua vaan sama jatkuu, tosin tapaamme onneksi harvemmin. Mutta se läheisyys, hellyys ja turvallisuuden tunne, mitä saan miesystävältäni on auttanut minua selviämään tästä elämäni hirveimmästä vuodesta. Rakastan häntä, mutta en halua sitoutua häneen tämän enempää. Jos vain saisimme tavata silloin kun molemmista siltä tuntuu spontaanisti, mutta ei. Ongelma on, että hän haluaa enemmän ja enemmän saada minut itselleen ja loukkaantuu, jos joudun perumaan tapaamiseni lasteni asioiden takia. Tai vielä pahempaa, jos mieheni liittyy niihin. Miesystäväni tekee kaikkensa minun eteeni, mutta pystyn antamaan näissä olosuhteissa vain vähän takaisin. Mutta hän on kärsivällinen ja sanoo odottavansa. Olen tehnyt selväksi, että en halua sitoutua häneen tämän enempää jo lapseni ongelmien takia, mutta hän ei tunnu ymmärtävän.
Mieheni ja minä olemme tehneet yhdessä tänä syksynä päätöksen avioerosta, mutta mitään käytännön asioita ei ole saatu aikaiseksi kun uutta ongelmaa ja työtä riittää. Eikä mieheni tue tässäkään asiassa paskaakaan, koska oletti pitkään asioiden todella hoituvan niin, että minä hoidan kodin ja hän työn. Sitten aloin hänen mukaansa vain kiukutella, mutta ei hänkään enää halua onneksi jatkaa. Toisesta miehestä hän ei tiedä. Yksinhuoltajuudestani ja tapaamisista olemme onneksi päässeet yhteisymmärrykseen, vaikka tässäkin anoppi yritti viimeiseen asti vängätä vastaan.
Sitten vielä tässä päällä ahdistaa muutkin huolet: äitini vakava sairaus, veljeni psykoottiset alati pahenevat oireet ja vihanpito mieheni kanssa ja isovanhempieni terveys sekä tietysti se, että appivanhempani syyttävät vain minua erosta. Kaikki tuovat tavallaan ongelmansa minulle, joten olen hirveässä tilanteessa. Vanhempani ja isoäitini tukevat niin paljon kuin voivat lasteni kanssa, mutta siltikin tuntuu kuin ei olisi koskaan hetkeäkään omaa rauhaa ja ystävät ovat kaikonneet kauas. En voi sanoa muuta kuin että tässä on hyvät neuvot kalliit, että edes yksikin asia ratkeaisi. Ehkä kuitenkin pitäisi saada tämä oma ahdistus pois ennen kuin olen taas toimintakykyinen. Mutta vielä joulukin kaiken lisäksi tulossa.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kerropas nyt vielä, että se aviomiehesi on kauris horoskoopiltaan. Kauriithan ovat ylimielisiä työnarkomaaneja ja narisijoita.
Kerro lisäksi oma horoskooppisi, niin voin ehkä auttaa sinua.
kokemusta on 13vuotta ja aika samanlaista.eipä se siitä kummene.sanonpa että eroa.miehesi ei ainakaan riitele lapsista kun ei välitä.minulla ollut eron jälkeen tyttäristä riitaa aina hovioikeuteen asti.pääset uuteen elämänalkuun..vanhin tyttöni on autisti...
olen ollut kahden miespuolisen kauriin kanssa ja voin sanoa,olivat kuin yö ja päivä!en ehkä menisi yleistämään.mutta,mutta,sinun murheisiisi.olet TAATUSTI uupunut,sekaisin ja avuton tuollaisten asioiden edessä.itse olet ammatti-ihmisiä,ja siis kaikkihan pitävät sinua auttajana,nyt sinä haet apua ja neuvoja toisilta,mikä on hyvä merkki.tunnet,että nyt on tullut se hetki.jos olisin sinä,ensin istuisin ja miettisin,miten rauhoittaisin itseni,tilanteeni.olisiko pieni breikki kohdallaan sen ihanan rakastajan kanssa,varsinkin,jos hän on lupautunut odottamaan sinua.odottaako hän myös lapsiasi,mahtuvatko he tuohon kuvioon.en tiedä,eikä tietysti kuulukkaan minulle,kuinka pitkälle olet suunnitellut elämääsi hänen kanssaan.älä anna anoppisi ja muiden tulla LIIAN lähelle elämääsi,vaikka ovatkin sukulaisia.aseta rajoja,ei sinun tarvitse KOKO SUKUA hoitaa,etkä pystykkään.onko sinulla luotettavaa ystävää,jonka kanssa voisit asioista luottamuksella puhua?työpaikkalääkäri?voisitko ajatella jotain lääkitystä itsellesi väliaikaisesti?kyllä sinulla tulee vielä piankin ratkaisuja näihin asioihisi,luota siihen.älä kuitenkaan sairastuta itseäsi,itse sain 46v.sepelvaltimotaudin varmaankin paljon stressin ja perimän sekä kauhean elämäntilanteeni johdosta.(narsisti psyko samoissa ihmiskuorissa yli 10v) kirjoita,niin pystyt ainakin tuottamaan ajatuksiasi ulos,se on tosi tärkeää.kaikkea hyvää .t minaret
Ei ole helppo tilanne tosiaan. Tunnistan itseni monessa. Minullakin on adhd-poika, vaikea ero takana ja masennus jota nykyisin hoidetaan lääkityksellä ja terapialla. Eli yritä jaksaa hakea vain apua vaikka kaikki tuntuu kaatuvan päälle.
pakko jatkaa vielä.sinusta löytyy juuri myös ne hyvän ja kiltin ihmisen puolet.vedät ittes aivan piippuun!kenelle ajattelet,että sitten olet hyödyksi,kun makaat aivan toimintakyvyttömänä sängyn pohjalla!!!!niin sinule tulee käymään,jollet tee jotain radikaalia.hae APUA,älä pähkäile kauan.tiedän tuon hirvittävän ahdistuksen tunten rinnassa,on kuin tukehtuisi tai joku kuristaisi rinnassa,raskasta. lupaa tehdä jotain asioiden eteen viemiseksi.pyytää toinen hoitaja t.minaret
Ensimmäinen neuvo, jonka terveydenhuoltoalan ammattilaisena varmaan tiedätkin:hae apua ennenkuin ahdistus ja uupumus ajaa loppuun!!!
Ota yhteyttä mielenterveystoimistoon ja kerro ahdistuksestasi, se EI ole häpeällistä, ei vaikka työsi puolesta olisit tuttukin. Tärkeintä on saada olosi paremmaksi.
Oma 20-vuotias poikani romahti toissa kesänä aivan akuutisti (=minulle); en tiennyt hänen pahasta olostaan mitään. Hän on käynyt terapiassa toista vuotta, tilanne on nyt jo parempi, mutta yksin ei oikein pysty vieläkään asumaan eikä saa otetta opiskelustaan. Luulen, että aiemmalla puuttumisella olisi ollut merkittävyyttä toipumiseen.
Muutenkin tilanteessasi paljon samaa;minulla alistava mies, ero, velkajärjestely, vanh. pojan add, omien vanhempien sairastuminen ja dementia sekä lopuksi vanhempien kuolema 3kk välein.
Olen itsekin hoitoalalla ja joutunut vähentämään uupumuksen vuoksi töitä ja taas on taloudellisesti tiukkaa.
Pojan masennus (myös toinen poika masentunut ja exä oli myös) vei jalat altani, en juuri siitä kesästä mitään muistakaan, itkua, pelkoa ja omaa pahaa oloa.
Ahdistus on vakava asia, jotain huutaa sisälläsi ulospääsyä.
Vanhempieni kuoltua olisin halunnut huutaa tuskaa, mutta eihän meidän yhteiskunnassa ole sellaiseen mahdollisuutta; surunkin voi näyttää, mutta tuskan me piilotamme sisäämme kasvamaan suureksi, kuristavaksi möykyksi!
Tsemppiä!
Kiitoksia kaikille. Niinhän se on, että avuntarpeen olen jo oman ammattini takiakin kiistänyt viimeiseen asti varmaankin myös silkasta häpeästä. Kohtaan myös aina lisää ja lisää akuutteja ongelmia tässä perhepiirissä, joten aikaa minulle itselleni tai ystävilleni ei ole herunut kertakaikkiaan yhtään tänä vuonna. En jaksa enää oikein entisten ystävien odotuksia, joten mielummin olen tänä vuonna luopunut yhteydenpidosta. Minä kuten muut lähipiirissäni ovat aina pitäneet minua pohjattoman vahvana ihmisenä, joka menee tulen lävitse. Ongelmani on tosiaan hyvin nuoresta ollut se, että otan automaattisesti muiden murheet kantaakseni ja yleensä myös tarmokkuuteni ansiosta olen ne selvittänyt. Kuitenkin tuo oma uupumus ja masennus on hiipinyt tähän päälle niin hitaasti, että pitkään kuvittelin sen vain olevan normaali olotila, kun huolta on niin paljon. Olen toki pitkään tiennyt, ettei oma mielenterveytenikään ole kunnossa. Työssäni tunnen olevani omalla alallani ja siellä uppoudun niin muiden ihmisten ongelmiin, että unohdan omani. Mutta sitten heti työn jälkeen iskee päälleni kamala ahdistus siitä, että en taaskaan saa rauhaa. Suo siellä, vetelä täällä.
Varmaankin se mielenterveystoimisto on sitten oikea paikka kunhan saan tämän joulun ja uuden vuoden pois alta. En osaa ikävä kyllä arvioida omia voimavarojani oikein. Haluaisin lähinnä ihan keskustelua ulkopuolisen kanssa, jotta oppisin vaihtoehtoisia tapoja käsitellä minulle kerääntyvää painetta. Minun on mahdotonta avautua ongelmistani ystävilleni, koska en kai halua että he menettävät käsityksensä minusta tasapainoisena ihmisenä. Olisi itse yritettävä selvitä yhdestä ongelmasta kerrallaan.
Minua ahdistaa eniten tämä avioliiton loppuaika ja mieheni epäsäännöllinen läsnäolo täällä, salailu ja vitkastelu. Kun vain saisi sen eron edes heti. Luojan kiitos mieheni on suostunut käytännön järjestelyihin, mutta hänen pois muuttamiseensa menee vielä aikaa. Lasteni nähden vedämme kaikki roolia ja tuntuu, että niitä tekopyhiä näytöksiä on ollut jo niin paljon, että sotkeudun kohta eri rooleihini. Onneksi ei tarvitse muuttaa eron jälkeen minnekään tästä kodista. Tammikuussa olisi tarkoitus laittaa se erohakemus, mutta siihen mennessä on selviydyttävä vielä siitä ehkä kaikista pahimmasta eli lopullisen eropäätöksen kertomisesta lapsilleni. Onneksi mies on luvannut olla mukana tukemassa tässä. Tähän mennessä on herkän AS-poikani takia ollut pakko antaa toivoa näiden asioiden ratkeamisesta viimeiseen asti. Ehkäpä ero tuo jonkinasteisen vapautuksen anopistani, en tiedä.
Kuten joku sanoi, tauko on paikallaan tässä avioliittoni ulkopuolisessa suhteessa. Tai sitten se, että ottaisin itseäni niskasta kiinni ja lopettaisin sen kokonaan. Sitäkin yritin kerran, mutta hän tavallaan ylipuhui minut jatkamaan. Olemme olleet nyt enemmän erossa syksyllä hänen jatko-opintojensa vuoksi ja se tuntuu ajoittain helpottavalta, ettei tarvitse pohtia niitä tapaamisia. Mutta ikävä kyllä kaipaan häntä välillä suunnattomasti ja silloin taas tunnen huonoa omaatuntoa lapsiani kohtaan. Ja hävettää myöntää, että olen myös mustasukkainen jonkun verran hänen tekemisistään, vaikka itse nimenomaan olen painottanut, että en voi sitoutua häneen. Hän on vain mieheni täydellinen vastakohta kaikessa läheisyyteen liittyvässä, minkä vuoksi myöskin rakastuin häneen. Missään nimessä en ole kuitenkaan suunnitellut tulevaisuutta hänen kanssaan, eikä se olisi mahdollista erityislapseni vuoksi, joka on niin kiinni minussa ja kärsii tästä erotilanteesta ja isänsä poissaoloista. Onneksi hän saa kuntoutusta.
Olen korostanut viimeiseen asti, että lapseni menevät kaiken muun edelle ja miesystäväni tuntuu ymmärtävän tämän periaatteessa, mutta hänen odotuksensa tulevaisuudesta ahdistavat. En ole mielestäni antanut miesystävälleni vääränlaisia odotuksia missään vaiheessa vaan kertonut rehellisesti, etten halua muuta kuin ajoittaista kanssakäymistä ja yhdessäoloa. Hän sanoo, että se sopii hänelle ainakin nyt, mutta toisaalta se turhauttaa häntä ja sitten minä taas petän kaikkia. Tuntuu usein, että hän hengittää niskaan silloin kun muuten on rauhallista. En halua menettää häntä kokonaan, mutten voi kutsua tätä miestä vain paikalle mielihalujeni mukaan.
Tämä on ollut vain niin hirveä vuosi, ettei koskaan ole ollut tälläistä. Sairautta sairauden perään. Molemmilla vanhemmillani on nykyisin kroonista sairautta ja lähinnä minun vastuulleni on nyt sysätty lopullinen huolenpito parikymppisestä veljestäni, jolla on myös tämä asperger, masennus ja nyt huolestuttavaa vainoharhaisuutta. Huomenna pitäisi viedä hänetkin erikoislääkärille, ja kukapas muu kuin minä sinne tietysti asioita setvimään. Mutta ei auta kuin toivoa ja puhdistaa välillä päätä ulkoilemalla näistä ongelmista.
sähköpostitse?
Eli siis jos haluat voisin jakaa hyvin paljon samanlaisia tuntemuksia kokeneena huoliasi.
Toisaalta olisihan itsellenikin helpottavaa keskustella jonkun kanssa joka ymmärtää täysin. Myöskään minä en ole halunnut tavata ystäviäni, koska en halua kertoa asioista ja myöskin minua pidetään hyvin vahvana persoonana.
Olen siis se sama joka tuolla ylempänä jo vastailin.
Onhan näitä asioita aina hyvä purkaa ihmisen kanssa, joka on samaa kokenut. Osoitteeni on: [email protected]