Minusta on tullut tunnekuollut.Olen yh-isä 36 vuotta.Avioerostani on aikaa 6 vuotta,enkä ole sen jälkeen kyennyt ihmis-suhteita luomaan.Olen täysin erakoitunut naisista vaikka en haluaisi.Kaipaan kovasti lämmintä ihmis-suhdetta.Mutta minusta on tullut niin vainoharhainen,etten uskalla ottaa ketään itselleni.Aina kun luulen löytäneeni sopivan ihastuksen niin alkaa hälytyskellot soida.
- Hän on liian nuori
- Hän haluaa lapsia(itse en niitä enään halua)
- Hän ei tule toimeen minun lapseni kanssa
- Entä jos tuon kanssa ei sujukkaan,kuinka
jaksaisin taas eron.
- jne
Mikä siinä on ettei jaksa enään ottaa mitään riskiä ihmis-suhteissa?
Kommentoikaa ja kertokaa omia kokemuksianne.
- Hän on liian nuori
- Hän haluaa lapsia(itse en niitä enään halua)
- Hän ei tule toimeen minun lapseni kanssa
- Entä jos tuon kanssa ei sujukkaan,kuinka
jaksaisin taas eron.
- jne
Mikä siinä on ettei jaksa enään ottaa mitään riskiä ihmis-suhteissa?
Kommentoikaa ja kertokaa omia kokemuksianne.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Onhan meitä muitakin! Itse olen 2 vuotta sitten eronnut 39-v nainen.
Eron jälkeen on ollut uusia suhteita, mutta mutta... Asiat, jotka minua häiritsivät, ja häiritsevät edelleen, ovat:
- kumppaniehdokas on liian innokas heittäytymään suhteeseen 'täysillä' (parin kuukauden tuntemisen jälkeen tuollainen on uskomattoman typerää) Mikä kiire miehillä on??? Tai sitten haetaan vain sitä kodinhengetärtä siivoamaan ja kokkaamaan, kun itse ei osata/viitsitä...
- vaikka lapsi(a) on edellisestä suhteesta, ne tuskin tuovat mitään 'uutta' tai 'sinettiä' suhteelle = kiitos ei, en halua jälkikasvua lisää
- kukaan ei jaksa ymmärtää, että haluan pitää oman reviirini, ts. en halua ketään asumaan minun ja lapseni kotiin. Eikö hyvä suhde voi olla hyvä ilman yhteenmuuttoakin?
Tuossa nyt päällimmäisimmät ärsyttävät tekijät. Mutta riskinottoa ihmissuhteet ovat aina, ikävä kyllä. Itse taidan pärjäillä mainiosti ilmankin :)
Toivoisin löytäväni aikuisen suhteen, sellaisen missä hyväksytään, että molemmilla elettyä elämää. Haluan juuri tämän eletyn elämän takia tutustua rauhassa, eikä ole mitään kiirettä eikä edes suuremmin halua muuttaa yhteen. Kaikki tapaamani miehet ihmettelevät kun en puolen vuoden sisällä ole muuttamassa yhteen, jotenkin he eivät voi hyväksyä sitä. Suhde loppuu siihen.
Itse en ymmärrä kiirettä sitoutua käytännöllisesti katsoen tuntemattomaan ihmiseen, etenkään näin aikuisena kun on omat kodit jne. Onko niin että miehet hakevat vain itselleen kodin hengetärtä, eli ts hotellipalvelut on saatava pelaamaan mieluiten heti? En ymmärrä miksi suhde pitäisi edes arkipäiväistää, kun ei ole pakko, voi nauttia yhdessäolosta niin paljon kuin sielu sietää, mutta on myös tilaa hengittää, mennä omaan kotiin nukkumaan kun toinen on väsynyt jne.
Aivan kuin kaikkien olisi pakko elää iänikuisten kaavojen mukaan, nykyään elämä on muuta kuin se yksi suhde ja on mahdollisuus rakentaa elämästään hyvä ja toimiva muullakin mallilla kuin elämällä samaa taloutta. Miehet eivät vain tunnu haluavan muuta kuin perinteistä mallia, miksi?
Ja kyllä, olen taatusti sitoutumiskammoinen, mutta en niin, ettenkö olisi kiinnostunut löytämään elämänkumppania, tuntuu vain että samanhenkisiä miehiä on vähän, joilla on halua tutustua rauhassa eikä kiirettä muuttaa hynttyitä yhteen valonnopeudella. Jos vielä sitoudun niin, että muutan yhteen, teen sen suuresta tunteesta, mutta myös järki kädessä, uskoen, että molemmilla on sama halu rakentaa toimivaa liittoa koko loppuelämä ja nauttien siitä, että on löytänyt vastakappaleensa. Antaen rakkautta ja arvostaen kumppaniaan. Mutta ehkäpä vain Utopiassa näin käy :D
missään tapauksessa. Oiskohan kyse ennemmin itsesuojeluvaistosta?
ES
Mullla on itellä aikaa jo kun erosin noin 4 kk suhteesta sen jälkeen en ole pystynyt minkäänlaista "pidempää" suhdetta pitämään tai siis näitä ihastuksia on ollu ja ne on ollu ihastuneita minuun ja hyvin ollaan jutellu viikko pari mut sit se törmä ku seinään....
ja monesti on menny niin että mie olen tainu ajaa sen seinään...