Olen vähän ihmetellyt ystävien asennoitumista. Tai siis sitä että eivät asennoidu mitenkään... Ilmoitin torstaina läheisimmille ystävilleni (joille siis olin jo ehtinyt kertoa raskaudesta ja jotka kyllä olivat silloin kovin iloisia puolestani) keskenmenosta ja peruin sunnuntaiksi sopimamme treffit. Näistä kolmesta kaksi laittoi silloin "pahoittelut"-tekstarin, sen jälkeen heistä ei ole kuulunut mitään. Laitoin äsken heille pikaisesti meiliä että ovatko töissä, kaksi vastasi että juu onpa tylsä olla töissä ja jatkoivat pohdinnalla mitä tänään söisi ja katsoisi telkkarista. Tuli vähän sellainen fiilis että aha, tästä asiasta ei nyt sitten ilmeisesti sovi puhua.
En minä varsinaisesti odottanutkaan täyttä ymmärrystä sille miltä tuntuu mutta olisi tietysti voinut kysyä että miten jakselet tai miten menee. Töissäkin kaksi ihmistä tiesi eivätkä hekään mainitse asiaa sanallakaan, tämä ei kuitenkaan jotenkin niin paljoa kuin näiden parhaiden ystävien hiljaisuus. Ystäväpiirissämme on kuitenkin sattunut paljon ikäviä asioita ja olemme puhuneet että on tärkeää olla toisen tukena ja pitää yhteyttä koska yleensä sureva itse ei jaksa sitä tehdä. Kun minulla epäiltiin rintasyöpää keväällä niin olivat ihan loistavasti tukena - onko nyt niin että ovat saaneet tarpeekseen minun hyysäämisestäni vaiko siitä että koska kukaan heistä ei vielä edes halua lapsia niin eivät tajua että tämä voisi olla rankka juttu?
Nyt harmittaa se, että meinaa tulla vähän katkera mieli. Pääseehän sitä helpommalla kun päättää että en vaan puhu tästä, ei tule hankalaa tilanteita jos toinen vaikka olisikin oikeasti rikki. Jos ikävää asiaa ei mainitse niin se lakkaa olemasta? :(
En minä varsinaisesti odottanutkaan täyttä ymmärrystä sille miltä tuntuu mutta olisi tietysti voinut kysyä että miten jakselet tai miten menee. Töissäkin kaksi ihmistä tiesi eivätkä hekään mainitse asiaa sanallakaan, tämä ei kuitenkaan jotenkin niin paljoa kuin näiden parhaiden ystävien hiljaisuus. Ystäväpiirissämme on kuitenkin sattunut paljon ikäviä asioita ja olemme puhuneet että on tärkeää olla toisen tukena ja pitää yhteyttä koska yleensä sureva itse ei jaksa sitä tehdä. Kun minulla epäiltiin rintasyöpää keväällä niin olivat ihan loistavasti tukena - onko nyt niin että ovat saaneet tarpeekseen minun hyysäämisestäni vaiko siitä että koska kukaan heistä ei vielä edes halua lapsia niin eivät tajua että tämä voisi olla rankka juttu?
Nyt harmittaa se, että meinaa tulla vähän katkera mieli. Pääseehän sitä helpommalla kun päättää että en vaan puhu tästä, ei tule hankalaa tilanteita jos toinen vaikka olisikin oikeasti rikki. Jos ikävää asiaa ei mainitse niin se lakkaa olemasta? :(
Vastaukset 5
Vanhimmat
Onpa ikävää! Ehkä kaverisi ovat vaivaantuneita eivätkä tiedä, mitä osaisivat sanoa... Onko sulla tuttuja, jotka ovat itse jo äitejä? Ainakin minun tuttavapiirissäni keskenmenooni empaattisimmin suhtautuneet ovat itse äitejä. Kaikkein parhaiten tietysti ymmärtäisi se, joka on itse kokenut myös km:n. Minä puhuin avoimesti km:sta "kaikille" ja sillä tavalla löysin joitakin kohtalotovereita, joista en ollut aikaisemmin tiennyt, että ovat saaneet km:n. Minua auttoi suuresti surun yli pääsemisessä avoimuus ja asiasta puhuminen. Kannattaa surra kunnolla! Sinulla on oikeus surra! Kun suret nyt kunnolla, ikävät tunteet eivät jää painamaan eivätkä nouse pintaan joskus myöhemmin kurjalla tavalla. Minä surin kunnolla: otin töistä sairaslomaakin 1,5 viikkoa. Uskon, että tulin uudestaan raskaaksi nopeasti osittain sen ansiosta, että surin kunnolla heti km:n jälkeen ja käsittelin asian perinpohjin. Tein kansion, johon kokosin meilejäni (joita olin kirjoittanut tutuille raskaana ollessani), raskaustestin, neuvolakortin, valokuvia raskausajalta jne. Eniten minua lohduttaa kuitenkin usko siitä, että pikku-Samuelimme on Taivaassa ja hänellä on siellä tosi hyvä olla.
Hei,
Minun raskaudestani ja keskenmenostani tiesivät pääasiassa vain perheenjäsenet, ja he kyllä tukivat kovasti, onhan se vähän "pakkokin":)
Ne kaverit joille asiasta sitten kerrottiin ovat käyttäytyneet vähän samalla tavoin kuin sinun ystäväsi. Etenkin ne, joilla ei ole vielä lapsia. Avoimimmin asiasta on puhunut ystävistäni ainoa jolla jo on lapsia. Muut ovat kyllä sivuuttaneet asian täysin. Eräs tuttavapariskunta oli samaan aikaan raskaana, ja heidän reaktionsa olivat miltei kaikkein tylyimpiä. Ymmärrän että siinä tilanteessa halusivat tavallaan suojella itseään sulkemalla koko asian mielestään, mutta melko karua silti. Ei olla paljon oltu yhteyksissä sen jälkeen.
Miettiessäni tätä asiaa muistelen kyllä että aikaisemmin itsekin ajattelin keskenmenoista, että nehän ovat niin yleisiä, että uutta yritystä vaan. (Olin kyllä silloin paljon nuorempi, enkä tietysti olisi sanonut mitään tuollaista keskenmenon läpikäyneelle.)
Mutta en tosiaankaan osannut ajatella millainen isku se on ennen kuin omalle kohdalle osuu. Ikävää jos et voi puhua asiasta kellekään:( Tietysti voisit etsiä jotain vertaistukiryhmiä jos sellainen on sinun juttusi, tai vain kirjoitella täällä.
Kiitos vastauksista!
Olen miettinyt tuota että miten olen itse suhtautunut toisten keskenmenouutisiin. Olin aika nuori kun vanhimman siskoni esikoinen kuoli kohtuun viikolla 38 mutta se kyllä kolahti (olimme edellisellä viikolla ihmetelleet massun läpi tuntuvaa kantapäätä jne.). Siitä jäi kyllä selkeästi tunne että syntymättömän lapsen kuolemakin on kova isku ja kun siskoni sitten sai myöhemmin keskenmenon viikolla 7 niin sekin oli koko perheelle kova paikka. Siskot ovat siis olleet ihan korvaamatton tuki ja samaten ystävät joilla on lapsia, tuntuu siis että valitan turhasta kun en sitten olekaan muutaman ihmisen huomion keskipiste.. Ehkä sitä vaan jotenkin odottaa ystäviltään jotain yli-ihmisempatiasuorituksia.
Heiltä tuli taas tänään normaalijutustelumeiliä, yritin vastata normaalisti mutta pistin sitten että valitettavasti minun juttuni ovat vähän ankeampia koska en pysty pitämään sisällä kun on huono fiilis ja ahdistaa jos pitäisi jutella normaaleja ja jättää keskenmeno huomiotta. Toivottavasti eivät pahastu.
kavereilta. ei munkaan ystävät halunneet asiasta puhua, kun itse halusin siitä jotain purkautua, niin olivat hiljaa. eivät osanneet kai sanoa mitään, kun ei itselle ollut moista käynyt.. en sitten itsekään asiasta enää puhellut, vaikka oliskin ollut tarve puhua. vähän jäi katkera olo siiä, että mun piti tuossa tilanteessa ajatella heidän tunteitaan ja vaivaantuneisuuttaan ja olla hiljaa asiasta, mutta minkäs teet.
siskoille en edes kertonut, kun tuntui, että he järkyttyisivät liikaa, kun ovat kuitenkin samaa perhettä.. tietyllä tavalla kaverit on kuitenkin eri asia kuin sisar, vaikka oltaisiin miten läheisiä, en millään raaskinut kertoa.
olen kohdannut erillaista suhtautumista. Olen puhunut paljon niille 4 kaverille ketkä tiesivät. Yhdellä heistä on oma lapsi jo ja yksi on raskaana, hänellä on 4 päivää myöhemmin la kuin minulla olisi ollut. Hän on ehkä ollut paras tuki ja turva, tosin taisi hänelle kolahtaa aika kovaan kun jänniittää/pelkää ylihuomista lääkäriä aikalailla..
Toisaaltaan oma suhtautuminen on ollut hyvin realistinen ja käytännön läheinen. Vaikka tietysti kovin surullinen olen myös... Joten luulen, että minun suhtautuminen on paljon vaikuttanut kavereihini. Se on ehkä minun luonteelle ominaista, puhua ja puhua, ilman että hirveästi itkisin. Ja jos/kun itken niin oman mieheni seurassa, vaikka tiedän että yhtä hyvin voisin itkeä ytävienikinkin seurassa, heidän kanssaan on vaan helpompi jutella ja löytää asiasta aika rankkaakin huumoria. En ole turhia surkutellut vaan kaikille sanonut, että aikani suren ja sitten elämä jatkuu ja uutta yritystä kehiin :)
Voimia sinulle!