Urheiluseurojen moraalista

Lisää EPS:n toiminnasta. Esimerkkinä mainittakoon 93 syntyneet pojat ja seuran varapuheenjohtaja joka oli samalla 93 ikäluokan ikäkausipäällikkö. Hänen poikansa tarvitsi päästä "eliittijoukkueeseen". Kyseinen varapuheenjohtaja rakensi joukkueen poikansa ympärille vastoin ikäluokan tekemiä sopimuksia (joiden tarkoituksena oli rauhoittaa pelaaminen kentälle, ei kabinetteihin). Varapuheenjohtaja rekrytoi muista kaupungiosajoukkueista mahdollisimman salaa joukueeseen "sopivia pelaajia". Rekrytoinnin kohteeksi joutuneet joukkueet ovat tämän jälkeen saaneet toimia miten parhaaksi nähneet, ikäkausipällikön interessit ovat olleet vain syntyneen "eliiitin" ympärillä. Onhan selvää, että hallitsematon riistäminen on vähentänyt jäljelle jääneiden joukkueiden elinmahdollisuuksia, poikia on jo lopettanut pelaamasta.
Koska seuran muu johto ei tee asialle mitään on allekirjoittanut tulkinnut, että toimilla on seuran ylimmän johdon tuki eli näemmä vain vahvimmille on paikka seurassa.

Voidaanko tälläistä työtä mainostaa nuorisotyönä?

Mahdollisimman monen nuoren alkanut harrastus tulisi saada jatkumaan teini-ikään saakka. Alkupuberteetti on houkutusten ja valintojen aikaa. Jos sillä taipaleella on alussa apuna hyvä harrastus, hyvät ystävät, ryhmään kuulumisen oikeus ja kunnolliset roolimallit olemme jo pitkällä.

Toisin sanoen ainakin n. 14 vuotiaisiin saakka tulisi keskittyä nuorisotyöhön eikä kilpaurheiluun. Opettaa lapsille itse harrastuksen erityispiirteitä, ryhmässä toimimista, toisista vastuun ottamista, iloitsemista omista ja ryhmän heikoimpienkin pelaajien onnistumisista ja täysi-ikäisten ihmisten kohtaamista kodin ja koulun ulkopuolella.

Ajatukset ovat alunperin urheilupiireissä toimivan tuttavani esittämiä mutta ainakin "allekirjoittanut" on valmis yhtymään niihin. Ne ovat mielestäni varsin painavaa tekstiä ja osoittaa niiden esittäjän miettineen kenen hyväksi ja miksi meidän pitäisi työtä tehdä: Meidän lapsiemme hyväksi, ei oman henkilökohtaisen edun tavoitteluun tai jatkamaan sitä uraa ja mainetekoja jotka jäi itseltä tekemättä.

FC ESPOO järjestää talvisin jalkapallon talvisarjaa Espoossa Kauklahden jalkapallohallilla. Taannoin ennemmin tässä mainittu EPS varapuheenjohtajan vetämä joukkue peluutti vastoin sääntöjä yhtä pelaajaa. Kohta: "Pelaamisoikeus on siinä joukkueessa jossa pelaaja pelaa ensimmäisen pelin" ei täyttynyt. Asiasta tehty protesti ei mennyt läpi, mahtoiko johtua siitä että kyseinen EPS varapj on myös asemansa ansiosta läheisessä toiminnassa FC Espoon johdon kanssa. Tässä kohtaa FC Espoon selitys protestin läpimenemättömyydestä oli se, että sääntö ei koske seuran sisällä tapahtuvaa vaihtoa. Kyseisen talvisarjan jokaisessaa muussa toiminteessa joukkue on se ryhmä joka pelaa tietyllä joukkuepaikalla ko. sarjassa. Jos joukkue on yhtäkuin seura niin miksi jokaisesta sarjapaikasta pitää maksaa, miksei maksu ole / SEURA. No jokainen arvatkoon mistä on kyse. Järjestelyn makua antoi sekin, että vaikka säänöissä sanotaan protestin maksun palauttamisen ehdoksi protestin läpimenö niin nyt vaikka protesti ei mennyt läpi niin protestimaksu palautettiin. Tällä tietysti FC ESPOO yrittää pestä käsiää ja lakaista ongelman maton alle. Kun asiaa ei tarvitse kirjata mihinkään ei sitä ole olemassa.

Mitä tästä kaikesta seuraa, ei ainakaan tasapuolista mahdollisuutta kaikille pelaajille päästä reilun pelin ja -pelihengen piirin. Ilmeisesti tietyille piireille on tärkeämpää henkilökohtainen hyöty/tulos ja se ajaa yhteisen hyödyn edelle. Mitäs tehtäisiin niile nuorille jotka jäävät tämän sisäpiirin ulkopuolelle?

Mielestäni ainakin yhteiskunnan rahoja jakaessaan tulisi varmistaa niiden perille meno, myös vähäosaisimmille, ei vain eliitille.

Tässä parjatusta EPS:stä löytyy pari esimerkkiä myös mitalin toisestakin puolesta. Jääköön nimet mainitsematta mutta erään EPS:n edustusjoukkueen valmentaja taannoin (ennen edusjoukkuetta) peluutti joukkueessaan erästä kohtalaisen vakavasti sairasta lasta koska tämäkin halusi olla mukana jossain ja kokea sitä kuuluisaa joukkue huumaa. Poika ei jaksanut kuin nippa nappa juosta kentän poikki ja takasin vaihtoon. Mutta taitavan valmentaja peluuttamana teki maalinkin. Voi sitä riemua, voin vain kuvitella millaiset muistot sellaisesta jää mieleen pojalle jonka arkipäivää on sairauden rasitukset ja rajoitteet. Käsittääkseni tämä valmentaja osasi hallita tilanteen myös muilla tavoin, koska koskaan en ole kuullut joukkueen muiden pelaajien sortavan kyseistä pelaajaa kykenemättömyydestä hirmuisiin suorituksiin. Valmentaja ei myös missään tapauksessa ylirasittanut ko. pelaajaa ja ei siis aiheuttanut terveydellisiä riskejä.

Toinen on valmentaja joka järjesti pojille kesäleirin omalla mökillään (raataen vaimonsa kanssa ympäripyöreitä päiviä) kun joukkueen maksuvalmius oli vähän nihkeä ja Seurahan ei tuollaista joukkuetta jossa noudatetaan kaikki pelaa sääntöjä tuloksien kustannuksella sen enempää tue.

Nämä esimerkit jos mikään on mielestäni nuorisotyötä jota ainakin minä haluaisin nähdä enemmän pelikentillä ja sen ulkopuolella.