Minä 30v, 2v lapsen yh-äiti. Erosta 8kk:tta. Sairastuin masennukseen viime talvena, josta alkoi parisuhteemme lopullinen alamäki. Uuvuin työn, kodin ja talon (eläimet maata) pyörittämiseen yksin. Mies aina matkoilla, tahkoi rahaa, ja rellesti. Sain lääkkeet, aloitin terapian. Tuli ero, kun olin raskaana (ei suunniteltu), tein lääkärien ja miehen painostuksesta abortin, joka oli kyllä varmaankin oikea ratkaisu. Pidin liittoamme naiviisti "hyvänä" ja uskoin rakkauteen, siihen että helpottaa kunhan lapsikin kasvaa. Näin ei ollutkaan, mies väsyi ja halusi pois. Talomme myytiin, hoidin kaiken yksin. Mies lähti samantein, ei kuulemma ollut toista, mutta tiedä häntä...
Olen "hyvässä työssä", ja minulla on paljon vastuuta. Pärjään rahallisesti ja ostin minulle ja lapselleni uuden kodin, meillä on kaikki päälisinpuolin hyvin. Minulla on ystäviä, ei kuitenkaan sukulaisia juurikaan, vanhempani ovat kuolleet. Lapsuuteni on ollut hyvin rikkinäinen ja traumaattinen. Lapseni on minulle kaikkikaikessa ja haluan että hänellä on onnellinen lapsuus.
Nyt huomaan että olen todella uupunut, yritän pinnistellä päivästä toiseen että jaksan hoitaa arjen rutiinit, jotta voin pitää elintasoamme yllä minun pitää pärjätä työssäni, kannan yksin vastuun kasvatuksesta ja hoidan eläimet. Tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä että en pystynyt pitämään perhettämme kasassa, että olen heikko. Iltaisin itkettää kun ajattelen että minusta riippuu saako lapseni ehjän lapsuuden ja eväät pärjätä elämässä. Pelkään etten jaksa, enkä pysty, isä tapaa lastaan säännöllisesti, mutta ei kanna "vastuuta" muuten. Olen aina ollut iloinen ja avoin ihminen, nyt päivät menevät lähinnä selviytymiseen, en voi höllätä mistään. Työtä täytyy tehdä, lapsi täytyy hoitaa, ja eläimet myös, ne ovat minulle hyvin tärkeitä.
Pelkään että sairastun, sekoan, kuka sitten huolehtii ja rakastaa lastani. En halua hänen koskaan kärsivän niinkuin minä lapsena. Olen katkera, väsynyt, ja inhoan itseäni tällaisena...
Olen "hyvässä työssä", ja minulla on paljon vastuuta. Pärjään rahallisesti ja ostin minulle ja lapselleni uuden kodin, meillä on kaikki päälisinpuolin hyvin. Minulla on ystäviä, ei kuitenkaan sukulaisia juurikaan, vanhempani ovat kuolleet. Lapsuuteni on ollut hyvin rikkinäinen ja traumaattinen. Lapseni on minulle kaikkikaikessa ja haluan että hänellä on onnellinen lapsuus.
Nyt huomaan että olen todella uupunut, yritän pinnistellä päivästä toiseen että jaksan hoitaa arjen rutiinit, jotta voin pitää elintasoamme yllä minun pitää pärjätä työssäni, kannan yksin vastuun kasvatuksesta ja hoidan eläimet. Tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä että en pystynyt pitämään perhettämme kasassa, että olen heikko. Iltaisin itkettää kun ajattelen että minusta riippuu saako lapseni ehjän lapsuuden ja eväät pärjätä elämässä. Pelkään etten jaksa, enkä pysty, isä tapaa lastaan säännöllisesti, mutta ei kanna "vastuuta" muuten. Olen aina ollut iloinen ja avoin ihminen, nyt päivät menevät lähinnä selviytymiseen, en voi höllätä mistään. Työtä täytyy tehdä, lapsi täytyy hoitaa, ja eläimet myös, ne ovat minulle hyvin tärkeitä.
Pelkään että sairastun, sekoan, kuka sitten huolehtii ja rakastaa lastani. En halua hänen koskaan kärsivän niinkuin minä lapsena. Olen katkera, väsynyt, ja inhoan itseäni tällaisena...
Vastaukset 4
Vanhimmat
aika ankaralta tuo sinun elämänvaiheesi, mikä on menossa. Ero on suru ja aborttikin on suuri suru, jotka on työstettävä. Lisäksi vastuu pienokaisestasi, eläimistä ja työstäsi, täytyy sanoa etten ihmettele, että olet poikki.
Mutta ensin voisit lakata syyttämästä itseäsi erosta. Suhde, niin kuin erokin on aina kahden kauppa. Et voi päättää toisen puolesta pitää suhdetta kasassa, eikä hajonnut liitto tee sinusta huonoa ihmistä, se on vain elämää=) Meillä jokaisella on valinnanvapaus ja käytämme sitä eri tavoin. Itsekin rikkinäisessä kodissa kasvaneena toivoin usein, että vanhempani olisivat eronneet, ne ainaiset kireät välit vaikuttavat lapseen paljon enemmän kuin se, että hänellä on molemmat vanhemmat, vaikkakin asuvat eri paikoissa.
Ehkä muutenkin ajattelet elämää liikaa suorituksena, haluat olla hyvä vanhempi jne, olen varma että olet sellainen, mutta mitä jos sen suorittamisen sijasta keskittyisit vain nauttimaan siitä, että olet äiti? Suurin osa asioista vain on, mutta se miten niihin itse suhtaudumme tekee sen eron. Olen itse sairastanut vakavan masennuksen ja parantunut. Itseäni auttoivat lääkitys, liikunta ja kävin säännöllisesti hierojalla (en olisi tarvinnut sinällään, mutta se, että sain 1 1/2 tuntia viikossa aikaa itselleni, omaan hyvään oloon ja rentoutumiseen, oli tärkeää, sinulle se voi olla joku muu juttu, mutta tärkeää on se, että saat itse passiivisesti nauttia, ei tarvitse järjestää mitään).
Terapiassa sain purkaa vihaani ja katkeruuttani, sellaisia asioita ei voi purkaa läheisille, se vaikuttaa liikaa ihmissuhteisiin. Pidin myös "päiväkirjaa", jonne kirjoitin negatiivisia tunteita kirjeen muodossa, milloin kenellekin =D Väliin itkin kaipaustani ja ikävääni sinne. Se oli hyvä kanava purkaa tunteita ja jäsentää ajatuksia, toimi minulle.
Enempää en osaa nyt kommentoida, toivon että löydät pikkuhiljaa ilon elämääsi, lapset ovat pieniä vain hetken ja siitä pitäisi saada nauttia. Ota aikaa vaikka sen hieronnan verran itsellesi(tai elokuvissa käynti tai..), uskoisin että saat hoitajan lapsellesi jostain ystävästäsi, kun vain pyydät apua, sanot että lääkäri määräsi sarjan hierontoja kun olet niin kovassa stressissä, ei sun tarvi selitellä sen kummemmin.
Elämäniloa ja voimia sinulle, älä pinnistele vaan koita rentoutua, niin mahdottomalta kuin se voi kuullostaakin. Lämpimiä ajatuksia sinne ja rentouttavaa Joulunaikaa!!!
En ole eronnut mutta tunnen syvää sympatiaa sinua kohtaan. Minulla myös traumaattinen lapsuus ja muutenkin rankkoja elämänkokemuksia.
Tahdoin vain sanoa sinulle että toivottavasti saat elämäsi järjestykseen, pieni pala kerrallaan. Ja jos tuntuu vaikealta niin älä epäröi pyytää apua neuvolasta tms. mistä apua on tarjolla. (esim. kotitöissä? Lapsen hoidossa?)
Ota itsellesi hetki aikaa, etsi asioita tai asia mistä tunnet mielihyvää!
Lämpimin ajatuksin joulua toivottaen!
erinomainen? Piiskaat itseäsi (ehkä piiskasit miestäsikin elintasojahtiin ja statuselämään: Ehkä hän saikin kaiken täydellisyyden tavoittelusta tarpeekseen?)
Miten voi kuvitella että on byvä liitto jos ei ole? Silloin elää jossain pikkuporvarimaailmassa, jossa kaikki on hyvin kun servetit on oikeaa sävyä, eikä jää aikaa oikeille asioille, keskinäiselle yhteisyydelle.
Hellitä hyvä ihminen! Heitä vaatimukset hittoon ja jätä ainoaksi vaatimukseksesi se, että sinulla ja lapsella olisi hyvä olla!
Kerta olet rahoissasi, miksi ihmeessä et palkkaa siivoojaa? Jos teillä kävisi siivooja kerran viikossa, voisit vaikka ulkoilla lapsen kanssa tai hankkia lapsenvahdin ja mennä tuulettumaan.
Älä jää yksin pinna kireänä. Hanki apua ja muista ottaa itsellesi myös omaa aikaa.
Tiedän omasta kokemuksestani, miten sitova kaksivuotias lapsi on. Itse olin yksinhuoltaja. Työpäivän jälkeen tarhassa epäviihtynyt lapsi oli kiinni minussa koko ajan, en voinut edes lehteä lukea sillä hän istui sen päälle huomiota halutessaan.
Älä todellakaan jää yksin, vaan hanki tukiverkostoja ja myös omaa aikaa!
..rohkaisuista. Lapsuuteni on jättänyt jälkensä, olen suorittaja, minulla on huono itsetunto ja kuvittelen että saadakseni rakkautta minun pitää olla "hyvä". Tämä on siis se asia mitä aloitin työstämään terapiassa viime keväänä. Olen avoimesti puhunut näistä ongelmista ex-mieheni kanssa ja toivoin hänen tukeaan tähän prosessiin. Se oli kuitenkin hänelle liikaa.
Nyt on vain sellainen tilanne että täytyy suoriutua yksin ja se on tuntunut hyvin raskaalta. Joululoma tekee hyvää ja sitten jo kohta kevät koittaa, uskon huomiseen ja siihen että voimani palautuvat. Välillä on vaan alkanut pelottamaan, että jos oma nuppi ei kestäkkään tai vaikka muuten terveys pettää, kun on pienestä ihmisestä vastuussa joka tarvitsee äitiä ja turvaa ja rakkautta.
Hyvää Joulua kaikille ja muistetaan välittää toisistamme!