Olen kiperän paikan edessä. Olen 28-vuotias naimisissa oleva nainen. Meillä on kaksi lasta ja kolmatta tekisi mieli. Vanhin lapsemme on 4,5 vuotias ja hänellä on älyllinen kehitysvamma. Poikamme täyttää kohta 3. Nyt päiväkodissa sanottiin, ettei hänenkään kehityksensä vastaa normaalia eli taas on kaikki syynit edessä, mahdollisesti alkaa terapioita jne. Olen ollut hirvittävän väsynyt jo tämän ensimmäisen lapsen osalta kun on kaikenlaista verkostoa - vaan ei auttavaa sukulaisverkostoa lainkaan. Pelkkiä arvostelijoita. Nyt jos pojan kanssa on sama juttu, niin se on henkisesti tosi rankkaa, molemmat lapset ovat ns. vaativia, pitää tehdä paljon enemmän kaikenlaista kuin ns. normaalien lasten kanssa. Toistoa toiston perään.
Olisin kovasti tahtonut vielä yhden lapsen. Kun poikamme kohdalla äskettäin ruvettiin puhumaan ed. mainittua niin mietin, jaksanko vielä kolmatta, miettisin koko ajan, tuleeko hänelle samanlaisia ongelmia jossain vaiheessa ja onko se väärin kahta ensimmäistä lastani kohtaan jos nyt tulisi joku joka veisi heidän oppimiselleen kallisarvoista aikaa. Iän puolestahan minulla ei ole vielä kiire päätöksenteolla - en vain ko. ongelmista johtuen tahdo venyttää päätöksentekoa ettei se osaltaan kasvattaisi riskiä. Tytön kromosomitutkimuksissa ei silloin todettu mitään ja pojan ongelmat ovatkin jonkin verran erilaisia, mutta silti. Kertokaa,mitä tekisitte minun sijassani, päätöksenihän tietysti teen silti itse, etukäteen kiitollinen!
Olisin kovasti tahtonut vielä yhden lapsen. Kun poikamme kohdalla äskettäin ruvettiin puhumaan ed. mainittua niin mietin, jaksanko vielä kolmatta, miettisin koko ajan, tuleeko hänelle samanlaisia ongelmia jossain vaiheessa ja onko se väärin kahta ensimmäistä lastani kohtaan jos nyt tulisi joku joka veisi heidän oppimiselleen kallisarvoista aikaa. Iän puolestahan minulla ei ole vielä kiire päätöksenteolla - en vain ko. ongelmista johtuen tahdo venyttää päätöksentekoa ettei se osaltaan kasvattaisi riskiä. Tytön kromosomitutkimuksissa ei silloin todettu mitään ja pojan ongelmat ovatkin jonkin verran erilaisia, mutta silti. Kertokaa,mitä tekisitte minun sijassani, päätöksenihän tietysti teen silti itse, etukäteen kiitollinen!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mielestäni sinun kannattaisi nyt keskittyä hoitamaan jo syntyneitä lapsiasi. Kuten itse sanoit, ehdithän tehdä sen kolmannen myöhemminkin jos siltä tuntuu. Ymmärrän hyvin miten raskasta on hoitaa kahta kehityshäiriöistä lasta ilman tukiverkostoa. Meillä on 3 tervettä lasta ja heidänkin kanssaan olen välillä hermoromahduksen partaalla. Meiltä puuttuu myös se tukiverkosto, jolta joskus kaipaisi hoitoapua tai ihan vaan henkistä tukea. Yritä jaksaa lastesi kanssa, he tarvitsevat sinua. Tsemppiä !
Edellisen neuvo oli järkevä. Kannattaa nyt keskittyä näihin kahteen olemassaolevaan lapseen. Vauva vie taas paljon sinun aikaa ja huomiota ja se kaikki on pois isommilta lapsilta.
Esikoiseni oli myös sellainen ns. vaativa lapsi. Kasvatusneuvolassa kävimme, mutta ei siellä mitään todettu ja apu tai tukikin oli olematonta.Tuolloin lapsi oli jo iso koululainen. Minulla ei ollut rohkeutta eikä voimavaroja vaatia aikoinaan neurologisia tutkimuksia, vaikka usein ajattelin uupuneena, että mikä kumma tämä lapsi on! Luultavasti hänella oli/on jonkinlainen lievä keskittymiskyvyn vaikeus. Sukuvika isän ja isän ja äidin puolelta. Oppimisessa ei ole mitään vikaa, kuten ekaluokan ope sanoi, mutta keskittymiskyvyssä on, hän häiritsee opetusta.
Ulospäin hän oli/on sosiaalinen, avoin, verbaalinen, ihastuttava, ystävällinen, suorasanainen jne jne hänestä pidetään ja minua pidettiin ihan kamalana äitinä kun en jaksanut. Kukaan ei uskonut, kun kerroin niistä taisteluista tai tapahtumista mitä lapsen kanssa oli. Minua syyllistettiin: jos minä vain olen ja teen näin, niin lapsikin sitten "pysyy ruodussaan" mutta kun ei se mennyt niin!
Kuopus jäi aina vähemmälle.
Nyt esikoinen on jo täysi-ikäinen.Hänellä menee elämä hyvin, mutta edelleen on monta rautaa tulessa yhtä aikaa. Ei asu enää kotona, en jaksaisi sitä pyöritystä, elää yhden ihmisen ehdoilla.
Kuopuksen kanssa on kaikki ollut helpompaa, tavallista ja normaalia.
Olen sinua 10 vuotta vanhempi, ja odotan vauvaa. Nyt on sen aika. Minulla on aikaa, voimavaroja ja viisautta tämän lapsen kanssa, kunhan hän on maailmassa.
Tahtoo vain sanoa, että sinulla ihan todella on aikaa tehdä se vauva myöhemminkin, kunhan näiden lasten kanssa helpottaa.
Voi muuten olla, että kuopuksesi "ongelmat" ovat ihan siitä johtuvia, että esikoinen vie niin paljon aikaasi... eivät siis neurologisia.
Itsekin olen ajatellut ihan samaa, siis että kuopuksen ongelmat johtuvat siitä että on pakko hakea huomiota, siksi olinkin niin yllättynyt kun päiväkoti otti asian puheeksi. Meillä on ensikuun alussa 3-vuotistarkastus neuvolassa ja olenkin pyytänyt ns. tarkempaa syyniä. Isomman kohdalta nimittäin tiedän ettei viivyttelystä ole kuin hallaa, nyt isompi osaa jo pyytää mitä tahtoo ja molemmilla lapsilla on tänään alkanut aktiivinen pois vaipoista-operaatio, joka on todella pitkää pinnaa vaativa prosessi, isompi saa tosin vaipat kaupungilta kun on diagnoosi mutta se olisi niin paljon helpompaa kun saisi lapset kuiviksi, pienempikään ei suostu tekemään kuin ei isompikaan - noidankehä, no eiköhän ne ennen kesää opi kuitenkin!
Jos kovasti haluat lasta ,niin hiukan myöhemmin voisit tehdä sen.Kannattaa odottaa että selviää mikä toista lasta vaivaa.
Sitten kun olet uudestaan raskaana, voit tutkituttaa uuden vauvan heti alkuraskaudessa, eli istukkatutkimukseen joka tehdään viikolla 10 ja jos lapsella todetaan sama sairaus sisarella niin ehdit tehdä abortin vielä.
Ne tekee Dna tutkimuksen istukkaverinäytteestä.
Tuollaiset jutut ovat suht tuttuja - olen itsekin sairaanhoitaja, vaikken naistentaudeilla koskaan olekaan työskennellyt. Ongelmana on se, ettei tytön kromosomitutkimuksissa tullut ilmi mitään, mikä on tietysti hyvä, mutta näinollen raskausajan tutkimuksista ei taida olla juurikaan hyötyä. Maltti on nyt valttia, yritän itsellenikin tolkuttaa ja jos poika joutuu aloittamaan terapioita niin se on suhteellisen rankkaa kun tytölläkin on omat kuviot, no neuvo oli hyvä kuitenkin vaikkei minua autakaan.