Löytyykö kohtalontovereita?
Rakastan opettamista työnä ja minulla on siitä jo paljon kokemusta. Nautin siitä ja rakastan olla lasten kanssa. Minulla on kokemusta sekä ala-asteelta että päiväkodista.
Mutta koulunkäynti ja esiintyminen siellä. Pahin painajaiseni. Pelkään, etten koskaan tule selviämään opetusharjoitteluista, jossa on kuulemma montakin ylimääräistä silmäparia tuijottamassa ja arvostelemassa. En tiedä, miten voin täysissä järjissäni selvitä yliopistosta läpi.
Esiintymisfobiani on sitä luokkaa, että kouluaikoina lintasin esitelmistä ja ne, joissa ihmeen kaupalla kykenin luokan eteen, päättyivät itkuun. Kammosin kaikkea esillä oloa nimenhuudosta esitelmiin ja kaikkea siltä väliltä, mm. äänen luku ja vastausten sanominen. Lukion olin jättää jopa kesken.
Olen ollut töissä sekä päiväkodissa että ala-asteella, ja ala-asteella pidin yksinkin tunteja. Rakastin sitä työtä ja olin aivan vapautunut luokan edessä ja ei ollut merkkiäkään jännityksestä. Kuin eri ihminen olin.
Mutta koulunkäynti, en tiedä, miten voin selvitä siitä hengissä.
Onko kenelläkään muulla kokemusta tällaisesta, että rakastaa opettamista koululuokassa yms. ja kokee sen omaksi työkseen, mutta muuta esiintymistä kammoaa ja vihaa niin paljon, että alkaa vähitellen tuntua, että ei enää kestä?
Pelkään, ettei minusta tule koskaan opettajaa tämän takia ja olen jo aika epätoivoinen tämän takia. :(
Rakastan opettamista työnä ja minulla on siitä jo paljon kokemusta. Nautin siitä ja rakastan olla lasten kanssa. Minulla on kokemusta sekä ala-asteelta että päiväkodista.
Mutta koulunkäynti ja esiintyminen siellä. Pahin painajaiseni. Pelkään, etten koskaan tule selviämään opetusharjoitteluista, jossa on kuulemma montakin ylimääräistä silmäparia tuijottamassa ja arvostelemassa. En tiedä, miten voin täysissä järjissäni selvitä yliopistosta läpi.
Esiintymisfobiani on sitä luokkaa, että kouluaikoina lintasin esitelmistä ja ne, joissa ihmeen kaupalla kykenin luokan eteen, päättyivät itkuun. Kammosin kaikkea esillä oloa nimenhuudosta esitelmiin ja kaikkea siltä väliltä, mm. äänen luku ja vastausten sanominen. Lukion olin jättää jopa kesken.
Olen ollut töissä sekä päiväkodissa että ala-asteella, ja ala-asteella pidin yksinkin tunteja. Rakastin sitä työtä ja olin aivan vapautunut luokan edessä ja ei ollut merkkiäkään jännityksestä. Kuin eri ihminen olin.
Mutta koulunkäynti, en tiedä, miten voin selvitä siitä hengissä.
Onko kenelläkään muulla kokemusta tällaisesta, että rakastaa opettamista koululuokassa yms. ja kokee sen omaksi työkseen, mutta muuta esiintymistä kammoaa ja vihaa niin paljon, että alkaa vähitellen tuntua, että ei enää kestä?
Pelkään, ettei minusta tule koskaan opettajaa tämän takia ja olen jo aika epätoivoinen tämän takia. :(
Vastaukset 13
Vanhimmat
tulet tekemään töitä niitten lasten kanssa,eikö! Unohda ne tuijottavat silmäparit. Koska olet hyvä,keskity olennaiseen,unohda ne muut. Seuraa lapsia ja tee jutut niitten kanssa. Kun osaat hyvin asiasi, ei sulla ole mitään pelättävää. Elä kato niitä muita,kato vaan lapsia. Valmistele huolellisesti ja ole tarkkana kuin porkkana. Kyllä se siitä.
Jos olet päässyt pääsykokeista läpi, on sinussa melko varmasti ainesta opiskeluihinkin, myös niihin esiintymistä vaativiin.
Opetusharjoittelu on melkein kaikille muutenkin kauhun paikka, joten et sinä yksin ole. Olen suorittanut harjoitteluni ulkomailla paikassa, jossa arvostelu oli aina ja pelkästään hirvittävän negatiivista, mutta läpi mentiin. Muutamat kyllä itkien, mutta LÄPI.
Oma kokemukseni: lukiossa pinnasin myös kun piti esiintyä. Nykyään kolmikymppisenä (ja aiemminkin)nautin esiintymisestä niin paljon että suunnittelen ammatinvaihtoa päästäkseni säännöllisesti puhumaan ihmisjoukolle! Olen innoissani kun pääsen esittämään jotain asiaa ihmisten eteen! Minun kohdallani avun toi mielikuvaharjoittelu, johon tutustuin nlp:n nimellä. Vaikuttaa aluksi pseudopsykologiselta hömpältä, mutta toimii ihan oikeasti varsinkin fobioihin. Ehkä joku NLP-kirja auttaa, tai kunnollinen NLP-terapeutti viimeistään. Tsemppiä, hoida asia heti kuntoon!
NLP:n kanssa kannattaa sitten olla VAROVAINEN, etenkin "terapeuttien" kanssa. Jotkin niksit toimivat kuin maalaisjärki, mutta pidemmälle vietyä NLP:tä suosivat rahaa keräävät kultit.
"sitä työtä" jos siihen ei ole koulutusta? Näet koulutuksen aikana ja varsinkin sen jälkeen luokassa niin paljon eri asioita, verrattuna mitä kouluttamaton näkee. On myös eri juttu mennä vetämään toisten tarkasti suunnittelemat tunnit, kuin suunitella kaikki itse.
Kouluavustajana et ole opettaja, ja siitä työstä et vielä tiedä kuin pintaraapaisun!
Se raapaisu voi kuitenkin toimia hyvin kimmokkeena, joka ohjaa alan koulutukseen.
OKL:ssä on hyväksyttävä se, että siellä esiinnytään ja keskustellaan, ollaan muiden tarkkailtavana jne. Suosittelen vahvasti sinulle terapiaa. Väittäisin, että jos lukion esiintymiset olet skipannut, et kestä olla OKL:ssä. Tsemppiä, toivottavasti pääset pelosta yli!
Itse rakastin työtä lasten parissa jo ennen kouluun hakua. En väitä olleeni sitä ennen valmis opettaja/lastentarhanopettaja, mutta ollessani kouluttamaton avustaja tiesin jo rakastavani tätä työtä ja koin alan omakseni. Ja ennen kaikkea tiesin sen, että jännitä opettaessani luokan edessä, mutta koulussa sen sijaan kyllä.
Itse olen kärsinyt samasta ongelmasta. Seuraava on auttanut:
1. Ongelman myöntäminen itselleen.
2. Lopettaa muiden ilkeiden puheiden kuuntelut. Minä jo ujosta pikkutytöstä lähtien kuulin vain moitteita ujosta luonteenlaadustani ja miten en koskaan pärjäisi elämässäni ja minulle sanottiin, että minusta ei ole toivealoilleni ja pitäisi keksiä jotain muuta. Koulussa opettajilta ei kuulunut esitlemien jälkeen positiivista palautetta. Tunneilla valitettiin, kun luin liian hiljaa ja muiden oppilaiden lisäksi opettaja käytti minusta nimitystä "hiljainen tyttö" (siis ihan kuten se olisi oma nimeni). Missä kaikki rohkaisu? Olisikohan minulla tunneilla ollut helpompaa, jos en olisi kokenut, että aina nöyryytetään. Ja ennen kaikkea: miksi minun olisi pitänyt muuttua? Olisinko jotenkin parempi ihminen muiden silmissä? Miksi en kelvannut sellaisena kuin olen?
Kun 20 vuotta kuulee yllämainittua litaniaa, niin siihen alkaa jopa melkein uskoa. Tai alkaakin uskoa. Vaikeinta on alkaa uskoa, että jokainen kelpaa sellaisena kuin on. Käsityksiä, joita muut ovat iskostaneet päähän varmaan pikkuvauva-ajoista lähtien, on vaikea alkaa muuttamaan yhtäkkiä, mutta ei se mahdotonta ole.
Sain minäkin kuulla aina, etten pärjäisi haaveammateissani, kun järkytin kaikki tahtomalla opettajaksi tai lastentarhanopettajaksi. Mutta minäpä näytin kaikille. :) Ja hui kamalaa joidenkin mielestä, kun olen rauhallisempi luonteeltani kuin moni muu rempseä ja supersosiaalinen. Mutta työharjoittelupäiväkodissani, jossa olin puoli vuotta lukion jälkeen, sain ensimmäistä kertaa kuulla jotain positiivista rauhallisuudestani. Muiden mielipiteiden takia olin epäillyt alalle ryhtymistä, mutta tuo työpaikka ja etenkin yksi ihana työntekijä siellä oli ensimmäinen kokemukseni siihen mennessä, kun sain jotain mitä olisi jokaisen ujon pitänyt saada jo pienestä pitäen: POSITIIVISTA PALAUTETTA LUONTEESTAAN! Teki hyvää itsetunnolleen kuulla päivittäin kehuja ja rohkaisua, miten hyvinin on pärjännyt, ja miten hyvää ryhmän kannalta on, että siellä on rauhallisempiakin ihmisiä. Siellä ujouttani ei nähty minään vammana.
3. Avun hakeminen. Jos esiintymispelko on noin kova, että pelkää koulunkin jäävän kesken, niin silloin se jo invalidisoi elämää. Lääkäristä sa apua tähän. On olemassa erilaisia lääkkeitä, joita käytetään jännitykseen. Niiden käyttöä ei tarvitse hävetä. Myös monet esiintyvät taitelijat käyttävät niitä. Varmasti OKL:stäkin löytyy ihmisiä, jotka tarvitsevat lääkkeitä apuun esiintyessään. Moni muukin esiintyjä saattaa tarvita lääkkeen.
Mielestäni paras vaihtoehto on yhdistelmä lääkkeet terapia.
4. Ja sitten tästä tie on vain eteenpäin. Välillä mennään taaksepäin niin että rytisee ja jopa alkupisteeseen saakka, mutta kun kerran sen olet jo kulkenut, niin nyt se on kerta kerralta helpompaa. Älä koskaan luovuta! Saat tuntea olevasi välillä heikko ja epäonnistunut, mutta älä koskaan silti luovuta ja menetä täysin toivoasi!
Sinulla on tavoitteena opettajaksi tulo ja se on jo hyvä motivoija! Jos et vielä ole OKL:ssä, niin ajattele sitä palkintona, jota tavoittelet.
Älä ajattele, että et selviäisi OKL:stä. Varmasti selviät, mutta jos oikeasti sitten koko ajan pelkäät, niin oman itsesi kannalta se on paha juttu. Muut eivät välttämättä edes huomaa jännitystäsi, mutta itse sisälläsi jos jännität ja koet epäonnistuvasi jatkuvasti, niin helposti sitten vähitellen alkaa tulla esim. masennusta ja koulun keskeytystä.
Ujo saa olla ja rauhallinen persoona ja esiintymistä jännittää. Siinä ei ole mitään vikaa! Ujous on ihana piirre ihmisessä. Ujoissa on jotain hyvin ihanaa herkkyyttä. Ja on ujojakin lapsia, joiden on helpompi olla rauhallisten aikuisten kanssa. Työehteisössä riittää tilaa kaikenlaisille ikuisille ja KAIKENLAISIA TARVITAAN. Ei ujous tarkoita, ettei ihminen tule toimeen kenekään kanssa saati sitten sitä, että ihminen pitäisi eristää johonkin yksinäiseen työhön tai omaan kotiinsa neljän seinän sisälle. Saa opettajakin olla ujo. Ei se ole mikään este. Mutta jos se alkaa oikeasti rajoittaa ja hankaloitaa elämää ja esim. koulunkäyntiä, niin silloin se alkaa olla jo tosi vakavaa, ja kannattaa hakea apua. Silloin voi kyse olla sosiaalisten tilanteiden pelosta. Ja siihen on olemassa apukeinoja. Kärsimään ei kannata jäädä vaan aloittaa avun hakeminen, sillä SITÄ ON SAATAVILLA, KUN USKALTAA PYYTÄÄ!
Ja voin myös sitten työni kannalta hyödyntää kokemuksiani ujoudesta, sos. tilant. pelosta, esiintymispaniikista yms. Muistan myös, miten sen takia ahdisti oppitunnit ja luokassa istuminen. Tällaisia oppilaita on jokaisen koulun jokaisella luokalla. Tässä kokemukseni kääntyykin ikään kuin positiiviseksi voimavaraksi: tiedän miltä oppilaasta tuntuu ja miten häntä voisin auttaa ja oloansa helpottaa.
Tsemppiä kamalasti! Olet jo ainakin kohdassa 1 ja se on jo hyvä alku! Siitä vain eteenpäin on tie!
Hei!
Minulla on samanlainen ongelma. Pidän kuitenkin opettajan työstä - en siksi että opettajien lomat ovat pitkiä ja työ suhteellisen helppoa, vaan siksi, että työ on palkitsevaa - ei rahallisesti, vaan henkisesti. Yliopistossakin pelkäsin esitelmiä yms. tilanteita, joissa jouduin olemaan äänessä, kuten esim. ryhmätöiden purku.
Olen nyt opiskelemassa opettajan pedagogisia opintoja ja pelkään opetusharjoittelua. Ilmeisesti kukaan ei ole siihen kuollut, mutta pelkään sitä tilannetta kuollakseni.
Tiedän, mistä esiintymispelkoni johtuu. Kaikki alkoi lapsena ala-asteella. Minulla oli koko ala-asteen ajan "hullu" opettaja, joka pakotti minut esiintymään kaikissa mahdollisissa kissanristijäisissä. Tämä muodollisesti pätevä opettaja sai ilmeisesti orgasmeja, kun hän huomasi, miten minä kärsin esiintymisistä. Sanon todellakin, että orgasmeja, koska pari kertaa olin näkevinäni huomattavan suuren kohouman opettajan housujen etumuksessa. Siis todellakin mahtavan suuri... En silloi kuitenkaan vielä tajunnut mikä se möhkäle oli, mutta nyt tajuan, sehän oli sen piip.
Yksi syy, miksi opettajan työ on minulle tärkeä, on se, että haluan auttaa niitä oppilaita ja opiskelijoita, jotka kokevat esiintymisen haittaavan opiskelua ja opinnoissa edistymistä.
Kaikella rakkaudella, mutta minusta tuntuu että sinusta ei ole opetusalalle, sillä se työ perustuu enimmäkseen juuri esiintymiseen ja esilläolemiseen. Luulen myös, että et varmaankaan loppujen lopuksi työstä edes täysin nauttisi, kun sinun täytyisi kokoajan laskelmoida miten suorituksesi sujuu. Näin ollen joku muu ala voisi sopia sinulle paremmin.
Voi tietty olla, että tällaisista piirteistä pääsee eroon, mutta mun näkemykeni ja kokemukseni mukaan opettajan työssä tarvitaan eniten juuri esiintymis- ja yhteistyötaitoja.
lannistu, äläkä usko noita vähättelijöitä. Itsekin pelkäsin ennen esiintymistä enkä pitänyt esitelmiä koulussa, nykyään vain välillä jännitän, riippuen tilanteesta. Ja opettajan työ ei perustu esiintymiseen, jos esiintyä haluaa voi mennä Idolsiin tms. Opettajan työ perustuu oppilaiden ohjaamiseen, auttamiseen, opettamiseen ja kasvun tukemiseen; tässä luonteeltaan ujo voi olla paljon parempi kuin rempseä esiintyjätyyppi (joka usein ei osaa ottaa huomioon toisten tunteita tai luonteenpiirteitä kuten tästäkin keskustelusta huomaa).
En itsekään jännitä niin paljoa luokan edessä kuin mitä jännitin koulussa, ja alkujännitys menee pian ohi. Ehkä kun saan kokemusta lisää se menee kokonaan ohi. Harjoittelussa toku hermostutti kun oli muita katsomassa, mutta kun olin suunnitellut aloituksen tarkkaan ja lähdin sitä vetämään niin pian olinkin niin uppoutunut työhön etten edes muistanut tarkkailijoita olevan. Luokassa on yleensä niin kiire ettei siellä ehdi murehtia esiintymistä, kunhan alkuun pääsee.
Tarkkailijoille voi etukäteen sanoa että jännittää, he kyllä ymmärtävät (mikäli ovat tehtäviensä tasalla). Opiskelijan ei tarvitse olla valmis ope, hän saa olla epävarma ja hermostunutkin, sitä vartenhan sitä opentyötä harjoitellaan että opittaisiin.
Ja yllättävän monet hyvät näyttelijätkin ovat muuten ujoja, käyttävät eri tekniikoita rentoutumiseen ja esiintymisjännityksen poistoon. Ehkäpä juuri se jännittäminen tekee suorituksesta paremman, kun ei ole liian itsevarma. Tsemppiä sinulle, kouluissa tarvitaan monenlaisia opettajia eikä vain niitä esiintyjätyyppejä.
Opettajan työssä esiintymisjännitys vähenee. Totta kai se on esiintymistyötä se opettajan työ, mutta
sitten kun oppilaat ovat tuttuja (yleensä parissa päivässä), jännitys loppuu. Siihen työhön kyllä tottuu.
Tsemppiä!
Oletko tullut ajatelleeksi, että opettajan toimenkuvaan kuuluu kaikenlaista touhua koulussa, ei vain omassa luokassa lymyilyä omien tuttujen oppilaiden kanssa? Miten aiot ikinä suoriutua vanhempainilloista, kehityskeskusteluista tms. vanhempienvarteista, joulu- ja kevätjuhlista, todistustenjaosta jne. jos yleisö hirvittää sinua noin kovasti? Ja ei se opiskeluaika ainakaan rentouttavaa kohdallasi tule olemaan...Ihmiset OKL:ssa ovat keskimääräistä sosiaalisempia ja varmasti joudut isolle joukolle esiintymään, sitä et kerta kaikkiaan voi välttää.Voisin sanoa, että harva se viikko on jotain isompaa tai pienempää esiintymistä, esitystä tai tuokion pitämistä. Jos ei muuta, niin mielipiteiden ääneen sanomista koko luokan kuullen...
Hei!
Täällä on sinulle kohtalotoveri. Olen kieltenope ja entinen ja osittain nykyinenkin tosi kova jännittäjä. Lukiossa myös lintsailin esiintymisistä ja olin suu kiinni tunnilla, paitsi tietyillä tunneilla, joissa tunsin oloni turvalliseksi ja rennoksi hyvästä ja sallivasta ilmapiiristä johtuen. Lähdin sit opiskelemaan kieliä yliopistoon ja siellä jännitys vain lisääntyi. Kävin psykologilla muutaman kerran tästä asiasta, ei juurikaan apua, sain myös Propral-reseptin, josta oli apua. Valmistuttuani rohkaistuin sitten ottamaan open työn vastaan (en todellakaan ollut tehnyt open opintoja opiskeluaikana, hui kauhistus sitä opetusharjoittelua, en varmaan olisi selvinnytä hengissä siitä!) ja kas kummaa, alkujännityksen jälkeen huomasin todella nauttivani työstä ja liika jännitys karisi pois. Edes lääkkeitä en noissa tilanteissa tarvinnut, jotenkin opettaessa on ihan eri rooli päällä eikä se ole samanlainen esiintymistilanne kuin esitelmää koulussa pitäessä. Noh, sitten rohkaistuin vielä hakemaan pedagogisiin opintoihin, pääsin ja nyt on eka harjoittelujakso Norssilla ohi. Kyllä tietty jännitti, mutta voi että olen oppinut paljon ja rohkaistunut ennestään! Ja usko tai älä, sitä parempi, mitä useampi silmäpari seuraa harjoitustuntia, saa enemmän palautetta ja opiskelukavereiden läsnäolo tuo turvallisuutta tilanteeseen myös. Olen niin ylpeä itsestäni, että minä, super-hyper jännittäjä olen päässyt näin pitkälle, vaikkei kukaan kaveri tai lähimmäinenkään olisi uskonut. Ja tästä vielä kasvu jatkuu, kohti parempaa itsetuntoa ja itsensä arvostusta sellaisena kuin on. Erilaisia opeja tarvitaan, ei haittaa vaikka välillä punastuu, niin tekee oppilaatkin ja se on vain elämää ja todella pieni asia. Uskalla lähteä kohti unelmaasi, jännittämisestäkin voi päästä!
Olen myös ja olen ollut kaltaisesti kova jännittäjä. Mutta sosiaaliseen jännittämiseen on apua tarjolla! Ei esiintymispelon ole pakko olla mikään kamala tuomio, jonka pitäisi estää sinua ja meitä toteuttamasta unelmiaan. Moni tässäkin keskustelussa on tuominnut sinut tämän takia, mutta on löytynyt myös kannustajia. Muut uskovat sinun pärjäävän, joten toivottavasti itsekin löydät sen uskon. On helppo sanoa ja itsekin ajatella, että esiintymisjännitys olisi este, mutta mitäs jos me lähtisimme nyt tarkastelemaan asiaa ihan toiselta kantilta.
Voihan se olla jonkunlainen "este" (varsinkin henkilölle itselleen), mutta mikä se sellainen este on, joka ei ole voitettavissa?! Ei niin kamalaa estettä olekaan.
Itselläni on kokemusta lähinnä päiväkodista, mutta tarkoitus olisi joskus siirtyä enemmän koulun puolelle, vaikka päiväkoti onkin toinen unelma-alani.
Olin 14-vuotias ujo koulutyttö, kun sain ensikosketuksen päiväkotimaailmaan TET-jakson kautta. Mm. "kaverini" tyrmäsivät ajatuksen täysin ja väittivät, etten pärjäisi näin ujona siellä. Olipa siinä minulla kavereita. Mutta hepä olivakin väärässä!
Tämä oli ensimmäinen kokemukseni, sen jälkeen kokemusta on tullut mm. ihan oikean työelämän kautta. Ja hyvin olen pärjännyt. Ja kun minulla on historia ujona ja esiintymisjännittäjänä, niin ymmärrän tosi hyvin ujoja lapsia. Sellaiset voivat helpommin myös lähestyä rauhallista aikuista.
Tiedän monia opettajia, jotka jännittävät esiintymistä, mutta ovat luokassa omalla "estradillaan" kuin kotona! Ja kun kouluaikana meinasin jopa lukion lopettaa kesken jännittämisen takia, niin yksi opettaja oli tosi hyvin tukenani ja osasi tunneilla uomioida sen niin, että kävin siellä. Puhuimme myös tästä jännittämisestä ja hän ymmärsi tosi hyvin minua. Kyseinen opettaja oli myös nuoruudessaan ollut kauhea jännittämään. Ja ei ole vaikea arvata, että juuri hänen tunneilla oli helpointa olla tunneilla ja jopa luokan edessä. Siispä tässä tapauksessa entisen jännittäjän kokemukset päätyivätkin ymmärtämisen ja tukemisen kautta hyödyksi ujolle oppilaalle.
Minä en siis vielä ole opettaja vaan päiväkodissa. Ala-asteella olen ollut "sijaisena" ja avustajana ja tykännyt tosi paljon! Päiväkodissa on toki esiintyminen erilaista kuin vaikkapa koululuokassa, mutta on meilläkin kukin vuorollaan vetämässä tuokioita. Ja päikkärissä ei sillä tavalla ole opettamista kuten koulussa, mutta pointti on se, että kyllä tässä mielestäni rohkeus on roimasti kasvanut ja varmuus sen kun lisääntyy ja aina vain helpompaa olla lapsilauman (ja mitä alussa ennen kaikkea jännitin:) ja ryhmän muiden aikuisten edessä! Lapset ovat jotenkin sellaisia, ettei heidän edessään ja kanssaan jännitä. Lapset ovat aitoja ja sanovat suoraan. Jotenkin heidän kanssaan on helpompaa, ja mielestäni tarvisin rohkeutta lisää aikuisten kanssa toimimiseen, mutta varmasti sekin käy koko ajan helpommaksi kokemuksen ja sen tuoman varmuuden myötä.
Opettajaksi ryhtymisestä haaveilen. Haluaisin joko luokan- ja/tai aineenopettajaksi. Olen jopa ajatellut, että lähtisin ensin lukemaan vaikkapa maantietoa yliopistoon ja varmasti sinä aikana rohkeus kasvaisi. Sitten voisin sen aikana tai jälkeen suorittaa opeopinnot. Ja aineenopettajasta taas jatkaa luokanopeksi. Tai suoraan luokanopettajaksi, mutta toisaalta mietin rohkeuden riittämistä.
Tiesitkös, että pelko (meidän tapauksessamme pelko esiintymistä kohtaan) on kuin sellainen iso pallo, joka muodostuu monen monesta pienemmästä pallosta, jotka on kahlittu yhteen. Jos pelolle ei tee mitään ja elää vain siinä tilanteessa, ei pallo edes pääse pienenemään. Ihminen voi joko tyytyä tilanteeseen ja elää pelon kahlimaa elämää TAI ryhtyä tekemään jotain sen voittamisen eteen, ryhtyä vapauttamaan näitä toisiinsa kahlittuja pikkupalloja. Ja joka kerta kun yksi pikkupallo vapautuu, niin pelon kanssa eläminen kerta kerralta helpottaa.
Ja mitä minä tässä tällä (hölmöllä) kuvauksellani yritän sanoa, on että ei kannata jäädä tuleen makaamaan! Ei kannata antaa pelon olla isäntä ja sinun renki, vaan tarttua härkää sarvista (en ole varma, olenko ennen kirjoittaessani onnistunut laittamaan pariin lauseeseen näin montaa sanontaa ;) ) ja hakea apua! Sosiaaliset pelot ja jännittäminen on yleisempää kuin osaa arvatakaan. Siksi lääkärissä tiedetään näistä hyvin ja osataan ohjata esim. terapiaan ja tarjota lääkehoitoa.
Jos pelkää oikein kovasti ja jännittää päivästä toiseen, niin varmasti opiskelu kärsii. Ja etenkin opiskelu, jossa on paljon esiintymistä. Se taas helposti johtaa lintsaamiseen, epäonnistumisen tunteeseen, masennukseen ja muihin ongelmiin. Ja esim.koulun keskeyttämiseen. Siksi oikeastaan olen tyytyväinen, etten vielä ole OKL:ään pyrkinyt vaan minulla on ollut jo ennen sinne menoa mahdollisuus rohekuden kasvattamiseen. Rehellisesti sanoen uskoisin, että olisin tullut hulluksi, jos olisin pyrkinyt sinne aikaisemmin, kun olin ihan kamala jännittäjä. Ei mielenterveyteni olisi kestänyt sellaista. "Aikalisä" on ollut ihan hyvä vaihtoehto.
On sitä moni kauhistellut, että tällainen ujo, etupenkin kiltti ja hiljainen tyttö ilmoittaa ryhtyvänsä opettajaksi. Ja kun nyt esim. olen jo sosiaalisella alalla. Epäilijöitä löytyy aina, mutta mehän näytämme niille! Näytetään, että ujous ja esiintymisjännitys ei olekaan mikään kamala tarttuva tauti ja meistäkin on opettajiksi! Meiltäkin näitä piileviä esiintymiskykyjä löytyy. :)
Itse uskon aina olevani rauhallisempaa ja ei-niin-suulasta tyyppiä, vaikka pahin pelko helpottaa, mutta eihän siinä ole mitään vikaa. Opettajissakin on monenlaista luonteenpiirrettä.
Ei kannata luopua unelma-ammatistaan, vaan tehdä kaikki sen eteen, että se toteutuu: tässä tapauksessa siis ensiaskeleena hakea apua lääkäristä pelkoon. Soita lääkäriin jo HETI HUOMENNA ja varaa aika. Kerro, että jännität pahasti esiintymistä ja se häiritsee elämääsi vakavasti (et uskalla hakea kouluun, vaikka intoa alalle olisi), niin siitä se lähtee käyntiin.
Yritin tällä kirjoituksella valaa uskoa sinuun (ja myös itseeni), sillä kyllä kaikki varmasti selviää.
TSEMPPIÄ TOSI PALJON JA KAIKKEA HYVÄÄ!