Olen aina ollut omaehtoinen, luja tahtoinen ja kuin katujyrä tai jäänmurtaja.
En mene koskaan läpi siitä, mistä aita on matalin.
Tiedän olevani luja tahdoltani, joten koettelen sitä aina, se tekee hyvää minulle.
Ruumiiltani olen pieni ja näihin päiviin asti olen kuvitellut olevani heikko.
Olen kuitenkin myös vahva, jos vain tahdon niin.
Olen ruvennut siis koettelemaan minua, ruumistani, enkä enää mieltäni.
Löin itseäni rintaan vasaralla, ensin hiljaa, mutta sitten lujempaa.
Kurkussa tuntui, rintaan tuli ihan sairas jälki, hengittäminen oli pitkään iskujen jälkeen vaikeaa. Mietin, jos lyön tarpeeksi lujaa, pysähtyykö sydän? Kiehtovaa, mutta sitä en toivo. Kestän kipua, tiedän sen, mutta nyt olen kiinnostunut siitä, kuinka kauan/ paljon pystyn sitä sietämään? Millaista kipua en siedä?
Harmi, etten uskalla lyödä itseäni kasvoihin, sillä pelkään hampaideni irtoavan, sillä ne ovat hauraat.
Olen huomannut, että kasvoihin kohdistuvaa kipua on vaikeampi sietää, ne ovat kuin lasivitriinissä oleva aarre; haluaisin sen, mutta en saa sitä.
Haluaisin koettaa, kestänkö kasvojen alueelle kohdistuvan vasaraniskun, mutta en tahdo
naamaani mitään jälkiä.
Se on outoa, aina ajattelen, että lyön kasvoihin, mutta se on kuin sanaton sopimus ruumiini kanssa; en ikinä lyö itseäni kasvoihin.
Lyön usein nyrkillä jotain kovaa vastaan, minulla on pienet ja hennot kädet; niihin tulee aina mustelmia ja sormetkin joskus turpoavat!
Asia on siis niin, että minä kestän, mutta ruumiini ei kestä. Outoa.
Minä olen kuitenkin luja.
Eipä uskoisi, pienestä ihmisestä, jollainen olen. Pieni ja heikko.
Vasta 4 vuotta sitten sosiaalitantta oli minusta aivan innoissaan; kuin nukesta.
Olin hänen mielestään suloinen. Väitti silmiäni sinisiksi, vaikka ne ovat vihreät.
Tämä nukke ei ole posliinia.
En mene koskaan läpi siitä, mistä aita on matalin.
Tiedän olevani luja tahdoltani, joten koettelen sitä aina, se tekee hyvää minulle.
Ruumiiltani olen pieni ja näihin päiviin asti olen kuvitellut olevani heikko.
Olen kuitenkin myös vahva, jos vain tahdon niin.
Olen ruvennut siis koettelemaan minua, ruumistani, enkä enää mieltäni.
Löin itseäni rintaan vasaralla, ensin hiljaa, mutta sitten lujempaa.
Kurkussa tuntui, rintaan tuli ihan sairas jälki, hengittäminen oli pitkään iskujen jälkeen vaikeaa. Mietin, jos lyön tarpeeksi lujaa, pysähtyykö sydän? Kiehtovaa, mutta sitä en toivo. Kestän kipua, tiedän sen, mutta nyt olen kiinnostunut siitä, kuinka kauan/ paljon pystyn sitä sietämään? Millaista kipua en siedä?
Harmi, etten uskalla lyödä itseäni kasvoihin, sillä pelkään hampaideni irtoavan, sillä ne ovat hauraat.
Olen huomannut, että kasvoihin kohdistuvaa kipua on vaikeampi sietää, ne ovat kuin lasivitriinissä oleva aarre; haluaisin sen, mutta en saa sitä.
Haluaisin koettaa, kestänkö kasvojen alueelle kohdistuvan vasaraniskun, mutta en tahdo
naamaani mitään jälkiä.
Se on outoa, aina ajattelen, että lyön kasvoihin, mutta se on kuin sanaton sopimus ruumiini kanssa; en ikinä lyö itseäni kasvoihin.
Lyön usein nyrkillä jotain kovaa vastaan, minulla on pienet ja hennot kädet; niihin tulee aina mustelmia ja sormetkin joskus turpoavat!
Asia on siis niin, että minä kestän, mutta ruumiini ei kestä. Outoa.
Minä olen kuitenkin luja.
Eipä uskoisi, pienestä ihmisestä, jollainen olen. Pieni ja heikko.
Vasta 4 vuotta sitten sosiaalitantta oli minusta aivan innoissaan; kuin nukesta.
Olin hänen mielestään suloinen. Väitti silmiäni sinisiksi, vaikka ne ovat vihreät.
Tämä nukke ei ole posliinia.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ihminen kestää mitä tahansa paitsi tuskaa. Sinulla fyysinen kipu ei taida olla se kynnyskysymys ja siinä rajoituksena on vain joku pysyvän vamman välttely kuten itsekin totesit.
Sulle tuska jota et kestä on sitten jotain muuta kuin sitä ruumiillista kipua... Hmm.
Aliarvostettu. Henkisesti. Veikkaukseni.
Se fyysinen mitä teet itsellesi on etsimistä. Itsesi ja oman vahvuutesi hakemista, koettelemista. Aika moni varmaan sanois että se on sairasta mitä teet mutta... mä en välttämättä näe asiaa niin. Itse kun olen tehnyt tavallaan saman... henkisesti.
Hammas viisaudesta. Multa lähti kaksi ;-)
Vai että aliarvostettu?
Ehkä sitäkin, mutta myös halveksittu ja syrjään siirretty. Toisin sanoen, unohdettu.
Minua ei juurikaan ihmisten taholta ole arvostettu, eikä heillä liene sitten aikaa aliarvosteluunkaan, minä olen aika yhdentekevä.
Mutta veikkaus oli hyvä, osui kai ihan nappiin.
En juurikaan ajattele sitä, miten minuun suhtaudutaan. Ajattelin ennen ja se sai minut tekemään kauheita asioita itselleni.
Hyväksyin aika nopeasti yhdentekeväisyyteni, annoin sen puhkaista minuuteni, toisin sanoen,
annoin minuuteni pois.
Se on kuollut ja olen siis tyhjä ihminen vailla todellisuutta. Vähän vaikea on selittää sitä, mutta tiedän, että minä olen jo kuollut,
minä olen vain hatarasti kävelevä muistikuva.
En tiedä, olenko hyvästelemässä, vai jäämässä, seison siis oven suussa.
Se on kummallista ja kieltämättä sairasta.
Minun pitäisi mennä jo, mutta eläminen tuntuu niin hyvältä.
Minultakin on lähtenyt kulmahammas ja minulla on muutenkin tosi huonot hampaat. Jos jäisin, minun pitäisi hoidattaa hampaat kuntoon, jos lyön kasvoihin, se olisi ratkaiseva teko, joka
pakottaisi minut sulkemaan oven perässäni.
Tai jotakin sellaista.
Perhanan hampaat.
Sairasta se on varmasti, se mitä teen.
Mutta minusta se tekee minulle hyvää.
Miks täytyy lyödä suuhun, miksei poskipäähän tai silmäkulmaan? Hampaita sun on turha lyödä paskaks, kun tiedät jo että olet niin "vahva" ettei kipu sua estä sitä tekemästä, vaan se että haluat säilyttää hampaasi. Pakko sanoa tähän että ihmettelen hieman sitä että kun olet noin huonossa psyykkisessä kunnossa niin miten ne hampaat voivat olla sulle niin tärkeät. No, ihminen ei aina käyttäydy loogisesti, näinhän se on terveilläkin.
Tiedän omastakin kokemuksesta että naaman voi hakata ihan mustaks ja silmät umpeen moneen kertaan peräkkäin, eikä niistä mitään pysyviä jälkiä jää. Ongelma johon itse törmäsin oli se että kun hakkaa itteään kunnolla niin nyrkit turpoaa palloiksi, ja silloin ne ovat niin pehmeät ettei niillä o mitään järkeä lyödä itteään. Jokatapauksessa, jos haluat testata kivunsietoasi niin älä turpaan lyö, on muitakin tapoja kiduttaa itseään, ilman että jää pysyviä jälkiä tahi vammoja.
Paras ois kai että menisit lääkäriin ja sanoisit suoraan mitä touhuilet. Ikävä kyllä en voi luvata että se sua auttais, koska ei aina saa oikeaa hoitoa ja joskus ei mistään o mitään apua, mutta kyllä yleensä mielenterveysongelmat on jotenkin lievennettävissä. Meinaan, psyykkiset ongelmat käsittääkseni johtuvat usein aivojen välittäjäaineiden vajeesta (esim. serotoniini) jolloin muutama pilleri voi auttaa aika paljonkin. Tottakai on hyvä myös puhua jonkun kanssa ajatuksistaan välillä, ettei kaikkea pidä sisällään.
Mä olin kolme vuotta sitten ihan hullu, oli yks vakava itsariyritys, viiltelyä, itsensä hakkaamista, kiviseinään lyömistä, ihon polttamista jne. Mielisairaalahoito päästi mut arjen stressistä ja lääkkeet poistivat pahimman ahdistuksen, mutta en mä siellä mielisairaalassa parantunut vaan kyllä mä sen kolmen kuukauden osastollaolon jälkeenkin hullu olin, mutten kumminkaan ihan sekasin. Ongelmistani pääsin vasta kun lähin vittuun sieltä murheellisten laulujen maasta ja muutin Ruottiin tyttöystävän kanssa ja alotin uuden elämän. Muuton jälkeen (siitä on nyt pari vuotta) en o ollu masentunu tai itsetuhonen, mutta äärettömän väsynyt ja saamaton, mutta mitä väliä: televisio ja netti on keksitty, eihän elämässä muuta tarvita.
Tuli lässytettyä aika paljon mun mitättömästä elämästäni, mutta tarkotus on selittää että kun on hullu niin kannattaa ensin hakea ammattiapua ja sitten muuttaa sieltä vittumaisten ihmisten Suomesta pois. Se autto ainakin mulla, mutta tuskinpa se kovin monelle on mikään ratkaisu.
No, mä toivon että lopetat sen vasaroinnin ja haet apua, tai jos et suostu menemään kallonkutistajalle niin ala vaikka alkoholistiksi. Oikeastaan sillä ei ole paljonkaan väliä mitä itelles teet, mutta varo ettet sekoa niin pahasti että alat hakata muita ihmisiä. Toivottavasti saat asiasi kuntoon ja lakkaisit olemasta noin "vahva". Myönnä surkeutesi niin paraneminen voi alkaa. Jos ei myönnä ongelmaa ei siitä voi hoitaakaan. Ja tiedät kyllä etten tarkoita surkeudella sitä ettet pysty lyömään hampaita suustas tai hirttämään itteäs vaan sitä että luulet olevasi vahva kun itseasiassa oot niin heikko että tuut tänne suomi24-keskusteluun uikuttamaan. Siihen sul on täys oikeus, ei tarkotukseni o vittuilla enkä pidä sua itseäni huonompana, mutta toivon että menisit hoitoon, koska toi sun kärsimises on ihan turhaa. Sun ongelmat on hoidettavissa, vaikka se viekin vuosia. Hauskaa joulua ja sori että kirjotin niin paljon!