Olen 16v nuori nainen ja asun 43v äitini kanssa pienessä kaksiossa Etelä-Suomessa.
Äitini on täydellinen materialisti. En pysty puhumaan hänelle mistään tärkeistä asioistani.
Olisin halunnut kertoa kundikaveristani yms. huolistani jne., en vain saa mitään
yhteyttä äitiini. Minut on adoptoitu pienenä. Olen koko elämäni ollut perheen "prinsessa" perhejuhlissa ja kaikissa muissa kissan ristiäisissä. Aina esillä kaikkein näteimmässä mekossa.
Kun yritän puhua äidille tärkeistä asioistani, yleensä äiti kääntää selkänsä ja alkaa lukea jotain kuvastoa tms. tai muistaa, että tärkeä puhelu piti soittaa (juuri sillä hetkellä). Muistan hyvin kun menkat alkoivat ja olin kauhuissani, menin itku kurkussa kysymään asiasta äidiltäni, hän vaan otti Anttilan kuvaston ja alkoi valita sisustukseen sopivia verhoja. Koulussa sain sitten terveydenhoitajalta ohjeita.
Kaksi vuotta vielä ja voin muuttaa, kun olen täysi-ikäinen. Ne kaksi vuotta tuntuvat niin pitkiltä. Tälläinen suhde omaan äitiin ei voi olla lähelläkään normaalia. Olen kouluterveyden hoitajallekin yrittänyt puhua, mutta hänestä
tulkitsen asioita väärin, koska olen murroiässä jne...
Tämä joulu tuntuu erityisen raskaalta. Saan varmasti sata lahjaa mutta en sitä tärkeintä. En ole sitä koskaan tuntenut. Olen harkinnut itsemurhaakin. Ei se mitään ratkaise, koska äitini ei edes huomaisi minun menneen.
T. Surullinen nuori nainen.
Äitini on täydellinen materialisti. En pysty puhumaan hänelle mistään tärkeistä asioistani.
Olisin halunnut kertoa kundikaveristani yms. huolistani jne., en vain saa mitään
yhteyttä äitiini. Minut on adoptoitu pienenä. Olen koko elämäni ollut perheen "prinsessa" perhejuhlissa ja kaikissa muissa kissan ristiäisissä. Aina esillä kaikkein näteimmässä mekossa.
Kun yritän puhua äidille tärkeistä asioistani, yleensä äiti kääntää selkänsä ja alkaa lukea jotain kuvastoa tms. tai muistaa, että tärkeä puhelu piti soittaa (juuri sillä hetkellä). Muistan hyvin kun menkat alkoivat ja olin kauhuissani, menin itku kurkussa kysymään asiasta äidiltäni, hän vaan otti Anttilan kuvaston ja alkoi valita sisustukseen sopivia verhoja. Koulussa sain sitten terveydenhoitajalta ohjeita.
Kaksi vuotta vielä ja voin muuttaa, kun olen täysi-ikäinen. Ne kaksi vuotta tuntuvat niin pitkiltä. Tälläinen suhde omaan äitiin ei voi olla lähelläkään normaalia. Olen kouluterveyden hoitajallekin yrittänyt puhua, mutta hänestä
tulkitsen asioita väärin, koska olen murroiässä jne...
Tämä joulu tuntuu erityisen raskaalta. Saan varmasti sata lahjaa mutta en sitä tärkeintä. En ole sitä koskaan tuntenut. Olen harkinnut itsemurhaakin. Ei se mitään ratkaise, koska äitini ei edes huomaisi minun menneen.
T. Surullinen nuori nainen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
olet nuori mutta onneksi kuitenkin ajattelet ensin ennen kuin teet mitään tyhmää itsellesi.
Äitisi ei varmaan osaa käsitellä vaikeita asioita, eikä osaa näyttää rakkauttaan. Jokainen äiti kuitenkin rakastaa lapsiaan, vaikkei osaisi sitä ilmaistakaan.
Muista aina että lopulta elät vain itseäsi varten, saat äidiltäsi vain pienet eväät tulevalle taipaleellesi et mitään sen kummempaa.
enää...miten joku mekko voikaan olla tärkeämpi kuin oma tytär...
me aikuiset olla sen fiksumpia kuin te nuoretkaan. Ei järki kasva iän mukana, päinvastoin, tyhmemmäksi muututaan. Jos mekko on ollut tärkeämpi asia kuin tunne-elämä nuorena, on se sitä myös nelikymppisenä.
kärsin silti... olen niin monta kertaa toivonut että minulla olisi joku toinen äiti, jonka kanssa jakaa elämän ilot ja surut. Joka edes vähän välittäisi. No kaikkea ei voi näköjään saada...
Sama tunne oli mullakin 16v. Äitini ei ollut enää elossa silloin. Onneksi se tunne ei enää vaivaa. Mut hei, on hyväksi tuntea surua että voi olla taas joskus onnellinenkin.
En tiedä onko äidit ja isät sitten oikeita ihmisiä keiden kanssa jakaa omat tunteensa. Mä en ole koskaan päässyt kokemaan sellaista. Tsemiä sulle elämän arkeen ja juhlaan!
mutta sun äiti kaipaa psykiatrista hoitoa...