Muutamassa vuodessa olen ajautunut umpioon, jossa ei ole sallittua tavata omia kavereita, tai käydä ylipäätään missään ilman miestä. Vaikka kyseessä olisi tilaisuus, joka miestä ei kiinnosta pätkääkään, niin mukaan pitää päästä. Jos hän ei halua lähteä, en minäkään saisi mennä.
Viime aikoina olen löytänyt itsestäni rohkeutta "uhmata", mutta jo etukäteen ottaa päähän, kun tietää tulossa olevista päiväkausien kiistoista ja murjotuksista. Mitta on ihan täysi.
Viime aikoina olen löytänyt itsestäni rohkeutta "uhmata", mutta jo etukäteen ottaa päähän, kun tietää tulossa olevista päiväkausien kiistoista ja murjotuksista. Mitta on ihan täysi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
kun oot tilanteen päästänyt tohon pisteeseen. Ota äkkipäätä avoero jos ei tilanne parane puhumalla, mut varo puukkoo.
Mutta rakkaushan on sokea, kuten sanotaan. Nyt ei rakkautta enää ole ja silmät auenneet. Ero suunnitteilla. Toivottavasti ei mene rumaksi eikä tarvitse puukkoa väistellä :(
Kohta sinä otat ja petät avomiestäsi. Ja syystäkin! Mikäpä on ihanampaa kuin osoittaa syyttä epäilijälle, että toteutin pahimman pelkosi ja syypää olet sinä itse. Miksi sinun kannattaa olla luottamuksen arvoinen, kun hän ei luota kuitenkaan.
Pettäminen kun ei vaan kuulu tyyliini.
Se ettei luoteta, ahdistaa. Kun itsekin alkaa jo etsiä tekemisistään epäilyttäviä merkkejä, niin ollaan jo liian pitkällä.
Joten, suhde on loppu-slut-finito.
Olen kokenut tuon kaiken mustasukkaisuusvariaation pitkässä avioliitossa ollessani. Meni aivan kauheaksi. Nykyinen kumppani osoittaa samoja merkkejä....joihin reagoin aika voimakkaasti, mutta en antaudu enää samaan alistukseen, että rupeaisin vahtimaan jo itse itseäni ja myötäelämään toisen käytöstä. Puhumme asiasta ja ellei mene perille, on suhde tuhoon tuomittu, eikä ole mielekästä rassata itseä asioilla joille ei voi mitään.
Jos asiat kääntyy hyvin ja näen kehitystä, on meillä mahdollisuuksia poistaa harmittava ja kuormittava tekijä.