Oli pakko kirjoittaa tänne kun kellekään en voi purkaa tunteita.
En osaa oikein kuvailla sanoin yksinäisyyttäni. Minulla on yksi pitkäaikainen ystävä, emme tosin näe kuin erittäin harvoin, mutta tuolla jossain hän on. Minä en käy ulkona viikonloppuisin eikä minulla ole samanlaista sosiaalista elämää kuin muilla saman ikäisillä. Ujous on varmasti suurin syy miksi en ole elämäni aikana kyennyt säilyttämään joskus lapsena solmittuja ystävyyssuhteita. Ihmiset eivät ole kokeneet minua tarpeeksi mielenkiintoisena (joka on oma vikani) jotta jaksaisivat pitää yhteyttä, vaikka minä olenkin koittanut.
Minun yksinäisyyteni on sellaista, että tunnen itseni yksinäiseksi vaikka olisin perheeni ja tuon ystäväni seurassa. Yleisesti tuntuu siltä, kuin olisin jollain ihme lailla näkymätön tai erilainen. Hitto kun sitä on vaikea kuvailla. En odota tulevaa ja tunnen ettei siellä ole mitään minua varten. Minusta tuntuu kuin olisin epäonnistunut ihmisenä, elämässä ja olen pettymys vanhemmilleni. He eivät ole niin sanoneet, mutta tiedän sen.
En ole eläessäni seurustellut eikä minulla ole ollut edes kaverisuhteita vastakkaisen sukupuolen kanssa (olen siis naispuolinen). Tuntuu, että minulla ei olisi mitään tarjottavaa kellekään. Kuin olisin jotenkin niin tyhjä tai "höhhöä" ettei minussa ole mitään sisällä. Loppupeleissä en näe mitään syytä miksi joku edes kiinnostuisi minusta, etenkään jos oppisivat tuntemaan minut. En ole koskaan ollut kenenkään mielestä kiinnostava.
Haluaisin puhua äidilleni mutten osaa. En osaa puhua asiallisesti ja ilmaista kunnolla asioita, kun yritän vihjaista jotain se kuulostaa valittamiselta. Ja pahinta on kun uskon, että ätini ei tajua.
Onko muilla kokemuksia tällaisesta yksinäisyydestä? Vaikka olisi ihmisten parissa (kuten tänään sukuloimassa) niin silti on sellainen olo kuin olisi jotenkin ulkopuolinen tai vajavainen.
En osaa oikein kuvailla sanoin yksinäisyyttäni. Minulla on yksi pitkäaikainen ystävä, emme tosin näe kuin erittäin harvoin, mutta tuolla jossain hän on. Minä en käy ulkona viikonloppuisin eikä minulla ole samanlaista sosiaalista elämää kuin muilla saman ikäisillä. Ujous on varmasti suurin syy miksi en ole elämäni aikana kyennyt säilyttämään joskus lapsena solmittuja ystävyyssuhteita. Ihmiset eivät ole kokeneet minua tarpeeksi mielenkiintoisena (joka on oma vikani) jotta jaksaisivat pitää yhteyttä, vaikka minä olenkin koittanut.
Minun yksinäisyyteni on sellaista, että tunnen itseni yksinäiseksi vaikka olisin perheeni ja tuon ystäväni seurassa. Yleisesti tuntuu siltä, kuin olisin jollain ihme lailla näkymätön tai erilainen. Hitto kun sitä on vaikea kuvailla. En odota tulevaa ja tunnen ettei siellä ole mitään minua varten. Minusta tuntuu kuin olisin epäonnistunut ihmisenä, elämässä ja olen pettymys vanhemmilleni. He eivät ole niin sanoneet, mutta tiedän sen.
En ole eläessäni seurustellut eikä minulla ole ollut edes kaverisuhteita vastakkaisen sukupuolen kanssa (olen siis naispuolinen). Tuntuu, että minulla ei olisi mitään tarjottavaa kellekään. Kuin olisin jotenkin niin tyhjä tai "höhhöä" ettei minussa ole mitään sisällä. Loppupeleissä en näe mitään syytä miksi joku edes kiinnostuisi minusta, etenkään jos oppisivat tuntemaan minut. En ole koskaan ollut kenenkään mielestä kiinnostava.
Haluaisin puhua äidilleni mutten osaa. En osaa puhua asiallisesti ja ilmaista kunnolla asioita, kun yritän vihjaista jotain se kuulostaa valittamiselta. Ja pahinta on kun uskon, että ätini ei tajua.
Onko muilla kokemuksia tällaisesta yksinäisyydestä? Vaikka olisi ihmisten parissa (kuten tänään sukuloimassa) niin silti on sellainen olo kuin olisi jotenkin ulkopuolinen tai vajavainen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
olisin itse tuon kirjoittanut. Tosin nykyään on hieman sellaista seuraa, jossa tunnen yhteenkuuluvuutta. Netistä löytynyt.
Minulla on täsmälleen sama ongelma, mutten voi auttaa kun en ole itsekään löytänyt siihen mitään ratkaisua. Tunnen oloni joukkoonkuulumattomaksi ja jotenkin irtonaiseksi, meninpä sitten minne tahansa. Tulevaisuudesta en osaa sanoa mitään ja hirvittää ajatellakin. Uusista tuttavuuksista (netin kautta) ei myöskään ollut apua, se ei poistanut 'tyhjyyden tunnetta.' Olen miettinyt, pitäisikö alkaa napsia jotain pillereitä tai hankkiutua sykolokille. Uskoni mihinkään psykologeihin on kyllä aika heikko; mitäpä joku outo ihminen voisi tehdä muuta kun kuunnella marmatustani ja toistella siinä miten on pahoillaan puolestani.
Vaikka sanotaanhan sitä että siitä olisi apua mutta kuulostaa aika tyhjänpäiväiseltä. Josko ne pillerit sittenkin...?
No psykologit eivät todellakaan istu ja kuuntele ja voivottele. Ne antavat sinulle avaimet itsesi muuttamiseen, koska kaikkihan on yleensä vain itsestä kiinni. Voit avautua näkemään asioita eri näkökulmista ja löytää ongelmiesi perimmäiset syyt. Kun ne on löytyneet, niitä voi vasta miettiä ja muuttaa. Lääkkeet vain siirtävät ongelmia eteenpäin! Minulla on taas "usko" psykologeihin, mutta ei missään nimessä lääkkeisiin. Ja se ei ole mikään uskon asia että keskustellaan oikeista asioista puolueettoman ja asiantuntevan ihmisen kanssa.
ja tunsin voimakasta sympatiaa Sinua kohtaan. Olen mies, jolla on ollut samantyyppisiä kokemuksia nuorempana, mutta nyt ne ovat jo onneksi vähentyneet. Olin lapsena vilkkaampi kuin muut sisarukset ja siksi minua alettiin pitää erilaisena kuin muita, joten muutuinkin sitten sulkeutuneeksi vähitellen.
Vasta lukiossa aloin taas olla oma melko vilkas itseni, mutta aika oli tehnyt tehtävänsä enkä enää sen jälkeen ole minäkään oikein osannut ystävystyä kenenkään kanssa. On minulla sentään joitakin naissuhteita ollut, mutta ei niissäkään oikein voi ystävyydestä puhua, vaikka jokaisen kanssa olen ollutkin tosissani ja pannut koko persoonani likoon kussakin suhteessa.
Itselläkään ei ollut ikäisteni kanssa sosiaalista elämää, mutta onneksi minulla oli muutama huomattavasti vanhempi ystävä, joiden kanssa saatoin keskustella elämästäni, ja jotka siten auttoivat minua paljon henkisesti.
Lisäksi olen aina harrastanut paljon liikuntaa, mutta vain etupäässä yksilölajeja, joten sieltäkään ei ystäviä ole löytynyt. Urheilu ja muut harrastukset ovat kuitenkin pitäneet "nuppini" kasassa ja edelleenkin harrastan paljon liikuntaa. Enkä ole juurikaan tykännyt laukata savuisissa kapakoissa, kun en tupakoikaan.
Minulla oli kokemusteni vuoksi kai mennyt perusluottamus ihmisiin, mikä aiheutti yksinäisyyteni. Olisikohan Sinullakin juuri tuosta kysymys? Haluaisin auttaa Sinua enemmänkin, kun vain tietäisin, miten se olisi mahdollista. No, ainakin tällä palstalla voit purkaa sydäntäsi, se toivon mukaan helpottaa.
tutustu hänen kirjoituksiinsa ja profiiliinsa, joku hänet tunteva nainen jo sanoi häntä valehtelijaksi ja minustakin hän vaikuttaa pelimieheltä, ts. naisten narraajalta.
Ansaitset parempaa ja ole muutenkin varovainen ottaessasi yhteyksiä noihin profiilimiehiin, heistä vain harva on sitä, mitä sanoo olevansa...
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja että saamistasi neuvoista on apua.
Oliko Ceons se Kaljupää skinheadi vai se heppu joka poseerasi talvitakki päällä siinä yhdessä kuvassa?
Elikkä nytt puhutaan itsensä hyväksymisestä, sillä hetkellä kun teet itsellesi selväksi että tällainen minä oon niin moni solmu aukeaa. Minusta vähättelet itseäsi ihmisenä aivan turhaan, en tiedä mitä tarkalleen tahtoisit "tarjota" tai millä tavalla olla "kiinnostava", mutu pohjalta sanoisin että ihmissuhteet on...hmm..arkea, kun kemiat kohtaa niin se on siinä, sinun ei tarvi muuttua, sinun ei tarvi olla samallainen kuin "muut", kyllä sinut huomataan, hyvässä taikka pahassa, enimmäkseen hyvässä siittä tahdon olla varma.
Olen myös miettinyt voisiko tämä olla lievää masennusta, mutta on minulla hyviäkin päiviä ja hetkiä. Kuitenkin tämä tunne yleensä on silloinkin lievänä jossain takaraivossa.
Liikunta tosiaan auttaa hetkellisesti. Joskus olen niin vihainen ja lähes raivoissani ilman mitään kunon syytä ja silloin kunnon juoksulenkki auttaa.
Olen pudonnut pois kelkasta. Muilla saman ikäisillä on poikaystävät, sosiaalinen elämä ja ystäviä. Väsyttääkin jo kuunnella miten ystäväni joskus puhelimessa kertoo miten TAAS on opiskelijabileet tiedossa. Kaikki ovat elämässä menossa johonkin. Tuntuu kuin olisin pilannut elämäni ja pettänyt vanhemmatkin. Minulla ei ole paikkaa tässä maailmassa.
Joskus on ollut (lyhyitä) jaksoja kun olen tuntenut itseni hyväksi, nyt on taas itsetunto tullut kohisten alas. En voi hyväksyä itseäni millään lailla.
..osan ajasta tunnen itsekkin itseni ulkopuoliseksi, näkymättömäksi... Joskus hetkittäin tunnen että joku ehkä oikeasti on kiinnostunut minusta, mutta se menee yleensä ohi. Ihmisiä ei elämässäni juuri ole. :/ Välini äitiini ovat jossain määrin etäiset ja isä-puoleni ei oikeastaan koskaan ole ollut niin läheinen... Joskus olen yrittänyt selittää miten tunnen, mutta ei sitä oikeastaan osaa niin hyvin sanoiksi pukea.
Itselläni oli tuossa noin puolen vuoden jakso jolloin tunsin itseni hyväksi. Nyt taas en niinkään... :/ Liikunta kyllä auttaa, jos sitä ei tee liikaa.
Toisaalta helpottavaakin lukea että joku jossain tuntee ehkä samalla tavalla elämästä ja muutenkin. Toisaalta taas ehkä surullista. :/ Mutta kyllä sinä loppujen lopuksi olet ihan hyvä ja mielenkiintoinen, arvokas ihminen... :)
>>Minä en käy ulkona viikonloppuisin eikä minulla ole samanlaista sosiaalista elämää kuin muilla saman ikäisillä.
Hö, siinähän sinulla onkin tekemistä. Alat vaan käymään ulkona ja pyrit ujoudestasi huolimatta saamaan jotain aikaan. Elämä koostuu tällaisista asioista, että yritetään saavuttaa jotain. Ei sinulle tulla kaikkea kotiin tuomaan. Olet päässyt kai liian helpolla. Jo sinulla ei olisi asuntoa, vaatteita eikä ruokaakaan, niin sitten oppisit tekemään jotain.
Sinunhan onkin luultavasti helppo puhua, koska et ole koskaan ollut ujo tai kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta, kiitoksia vain tosi kehittävästä kommentista.
Kuinka moni ihminen oikeasti lähtee perjantai-iltana yksinään istumaan johonkin? Ajatuskin tuntuu aivan vitun naurettavalta.
Minä en todellakaan ole laiska. Teen 8 tuntia päivässä fyysisesti raskasta työtä ja suoritan vielä opintoja siinä ohella.
"Lähde ulos ja ding, saat kavereita!" Siinäpä se vanha kuuluisa, SURKEA neuvo joka toimii kyllä elokuvissa.
Itse kärsin nuorena ihan samoista vaivoista. Olin ujo, yksinäinen, "kelkasta tippunut". Inhosin itseäni kiihkeästi ja olin varma, ettei kukaan jaksaisi kuunnella mua kahta minuuttia kauempaa.
Iän myötä opettelin sosiaalisuutta, oli pakko. Tajusin, ettei ole pakko olla aina suuna päänä kaikesa ollakseen mielenkiintoinen. Opin hyväksymään itseäni vähin erin. Opiskelin, löysin poikaystävän, menin naimisiin, sain kaksi lasta, mukavan työpaikan.
Nykyään olen suht keski-ikäinen enkä ole enää oikeastaan yhtään ujo, hiukan varovainen ja syjäänvetäytyvä vain. Yksinäisyyden puuskat yllättävät vieläkin, vaikka olisi ihmisiä ympärilläkin.
Sen verran olen oppinut, että on pakko yrittää itsekin jotain. Katsella tilanneettaan eri kulmista. Opetella hyväksymään itsensä vaikka väkisin.
Ei kukaan ihminen perimmältään niin mielenkiintoinen ole, että siitä jaksaisi aina innostua. Siksi olisikin tärkeää, että sä innostuisit niistä ihmisistä, joihin elämässäsi törmäät. Ihminen joka keskittyy vain omaan surkeuteensa, on kieltämättä vähän tympeää seuraa.
Mahdollisuuksia on, ne vain täytyy löytää. Lottovoitto osuu vain harvoille.
kuullostat nuorelta. Minä taas olen 5-kymppinen. Kerropa nyt se mitä haluaisit kertoa äidillesi. Voin antaa myös s-posti-osoitteen.!
Alkuperäisessä tekstissäni oli se jonka haluaisin kertoa, mutten osaa.
..minullakin. Usein tuntuu siltä, ettei ole oikein mitään annettavaa kenellekkään, joten pahemman pettymyksen pelossa ei uskalla yrittää senkään vertaa. Töissä sinänsä menee hyvin ja tulen ihmisten kanssa toimeen ja harrastuksissa tapaa ihmisiä, mutta ei minulla ketään ystäviä ole. Jotenkin sitä vain sulkeutuu omaan kuoreensa, varsinkin jos pitäsi puhua omasta elämästään (josta ei paljon puhuttavaa löydy).
Tämän ikäisenä (päälle 3-kymppisenä) lähes tulkoon kaikilla tutuilla on parisuhde ja perhe, ja en oikein osaa kuvitella, että itselläni olisi enää mitään mahdollisuuksia moiseen.
En usko, että masennuslääkkeet auttaisivat kenenkään ujouteen tai sosiaalisiin pelkoihin, ehkä pillerit voivat tuoda paremman olon vähäksi aikaa, mutta tuskin niin pääsisi ainakaan eteenpäin elämässään. Pitäisin kyllä liikuntaa ja urheilua parempana vaihtoehtona.
Mutten minäkään osaa oikeastaan auttaa, kun en itsekkään ole keksinyt harrastuksia ja urheilua parempaa ratkaisua (joka tarkoittaa käytännössä sitä, että tekemistä riittää, eikä ehdi murehtia yksinäisyyttään, mutta ei se ainakaan poista sitä). Uskon kuitenkin, että sinä olet hyvä ihminen ja että sinä ehdit vielä löytää ihmisen, jolle sinulla on paljonkin annettavaa.
Itselläni oli yhdessä vaiheessa paljon kavereita, melkein liiaksi asti. Kuitenkin kun ikää tuli lisää, ja piti alkaa keskittymään siihen mitä itse tekee, suhteet laimenivat yksi kerrallaan. Tällä hetkellä käyn töissä ja vietän illat ja viikonloput pääsääntöisesti yksin. Muutin jonkin aika sitten omaan asuntoon, mutta kun olisi ollut aika pitää tuparit, joutui toteamaan että ei ole ketään ketä sinne kutsua. Syynä tähän on pohjimmiltaa se, että olen erittäin ujo, enkä oikein uskalla ilmaista itseäni niin, että tulisi tunne että tulen ymmärretyksi. Aika ikäväähän tämä on, mutta pitää olla tyytyväinen että sentään vielä on työ. Kyllä tämä syö miestä, mutta sen kanssa on elettävä. Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, toivottavasti jotain parempaa...
Suurin syy miksei minulla ole ystäviä on se, että olen muuttanut eri paikkakunnille ensin 10- ja sitten 14-vuotiaana äidin työn takia. Siinähän ne lämpimät ja hyvät ystävyyssuhteet on katkenneet:( Jos kaveria näkee kerran vuodessa, niin kyllä sitä erkanee. Yhtään läheistä ystävää ei enää ole:( Yläasteella viimeksi oli kaveri, jonka kanssa tehtiin kaikkea "hullua". Piti pistää stoppi ystävyydelle, koska tämä ihminen nimitti minua ilkeillä sanoilla ja suuttui jos en jostain syystä jaksanut lähteä ulos. Tykkään nimittäin olla kotonakin välillä, enkä koko ajan menopäällä:) Eka kaveri, jonka kanssa muuten RIITELIN! Aikaisemmin ei ikinä mitään konflikteja kenenkään kanssa, ihmettelin aina ihmisiä jotka riiteli keskenään ennen tätä:) Aiemmin kun oli "hyviä" kavereita halusin muuten mieluummin olla kotona kuin nähdä heitä, tosi wierdiä -hulluko? Nykyisin on kolme ei niin hyvää kaveria, kaksi niistä elelee ulkomailla ja yksi täällä aika lähellä, mutta en kehtaa nähdä sitä. Tällä ihmisellä on poikaystävä, jonka kanssa asuu ja elämä kivasti mallillaan, koulut käyty jne. En kehtaa nähdä, koska en kehtaa kertoa oikeata elämänlaitaani eli nolifea! Nähdään 1xvuodessa. Jätin korkeakoulun kesken, kun en jaksanut, mutta haenpa jopa keväällä uudelle alalle:) Töissä käyn 2xvko, asustelen vanhempien luona, eikä tarvitse maksaa ruoasta tai asumisesta. Viikolla en käy muuten ulkona, olen vain netissä, luen pääsykokeisiin, katson telkkaria ja nukun paljon! Valehtelen työkavereille asuvani omassa kämpässä ja omaavani poikakaverin ja tehneeni sitäjatätä jännää. Et hyvin menee miulki!
Samoja ajatuksia minullakin. Oikeasti minulla on kiva perhe, poikaystävä ja ystäviä, mutta silti tuntuu etten oikein saa ihmisiin kontaktia. Vietin aattoillan perheen parissa ja oleilin lähinnä yksin omassa vanhassa huoneessani. Tyypillistä käyttäytymistä minulle... Silti minulla oli paljon sanottavaa, en vain osannut sanoa äidille tai isälle mitään mitä olisin halunnut. Jos he olisivat kysyneet, olisin vain sanonut, että eipä tässä mitään... Tiedän, että olen erakkoluonne, olen aina ollut. Viihdyn kyllä yksinkin, mutta miksi en saa sanottua asioitani kenellekään. Se ei vaan ole niin luontevaa kuin pitäisi olla tai toisille on...
arvaillessani, että ehkä sinulla on Aspergerin syndrooma. Se ainakin selittäisi sen, että tunet olevasi erilainen. Se voi näyttää ujoudelta, mutta on paremminkin sitä, että sosiaalisen kanssakäynnin kuviot ovat kuin hepreaa (meille). Kaikki pitää opetella tietoisesti, automaattisesti ei oppi tartu.
Kuulostat mukavalta ihmiseltä. Jokaiselle löytyy sukulaissieluja.
Ja sitä odotellessa voi keskittyä olemaan onnellinen itsensä kanssa. Itseään parempaa seuraa saa hakea:)
Uskomatonta.. varmaan puolella maailmaa on varmaan sitten joku syndrooma. höpöhöpö! miksi kaikki pitää yrittää selittää aina joillain syndroomilla tms. Kyllähän tässä on varmasti kyse vaan siitä että pitäisi alkaa rakastamaan itseään, mikä on maailman vaikein asia. Sittenhän kaikki tuntuu paremmalta, ehkä sellainen onnistuu kun on tarpeeksi kauan ollut pohjamudissa. Joskus tarvii myös ulkopuolisten apua.
ujo isommassa seurassa, vaikka kaksistaan en ollut. Vasta, kun nyt vanhempana kuulin Aspergerista, kaikki loksahti kohdalleen. Ymmärsin syyn erilaisuuteeni. Se teki helpommaksi hyväksyä itsensä, ja oppia elämään itsensä ja muiden kanssa. Ja valitsemaan sopivan uran, ja nauttimaan yksin olosta. Jos olisin tiennyt asiasta jo nuorena, olisin käyttänyt elämästäni vähemmän aikaa murehtimiseen, ja enemmän elämiseen.
Mitä sillä on väliä, jos sille on annettu tuollainen hassu nimi. Jos se selittää oman ongelman, se sopii minulle.
Ugh.
Joo ei siinä mitään jos se oikeasti selittää ja on perimmäinen syy. Mutta monesti on helppo pistää ongelmat kaikenlaisten sairauksien piikkiin, koska niitä ei osaa/kykene/tiedä miten kohdata ja niiden käsittely voi olla tuskallista. Helpompi ajatella: Olen tällainen koska minulla on se ja se sairaus. Mitä omituista on muuten siinä että on ujo isommassa seurassa mutta kaksistaan ei??? Minusta se on ihan normaalia nykypäivän vaatimusten keskellä eikä mikään sairaus. Se on myös luonteenpiirre. Mutta voipi johtua myös huonosta itsetunnosta, jota voi harjoittaa.
liene sairaus. Minusta se on ominaisuus. Kuten punainen tukka tai pikkuiset silmät. Se on kuulemma synnynnäistä, ja saattaa olla jonkinlainen geenivaurio, mutta siitä ei oltane varmoja vielä.
Sen hyviä puolia on luottavaisuus (menee helposti liiallisuuksiin), sitkeys ja pitkäjännitteisyys niissä asioissa, jotka kiinnostavat, kyky ja halu oppia kaikki muutamasta asiasta (se on sellainen 'eksperttitauti'), ja kyky esittää ajatuksiaan kirjallisesti hyvinkin luovasti.
Hankaluuksia sitten aiheuttaa se, ettei osaa lukea rivien välistä eikä ilmeistä, ja ottaa kaiken sanatarkasti. On siinä aina ulalla, ja ujon oloinen, kun ei osaa osallistua keskusteluun, vaikka kuinka haluaisi. keskustelun dynamiikka opitaan yleensä automaattisesti, mutta tuon syndrooman omaavilla se on tietoisen opettelun seurausta, ja voi olla koko elämän kestävä projekti.
Voisin sanoa, etten antaisi tätä geenimuunnosta pois vaikka voisin (eikähän sitä voine). Pidän siitä. Mutta olisin välttynyt paljolta pahalta, jos olisin ymmärtänyt puutteellisuuteni nuorena. Sen sijaan, että uskoin olevani niin nero, ettei MUUT ymmärrä MINUA!
Etkö usko, että hyvä itsetunto tulee itsensä ja ominaisuuksiensa ymmärtämisestä? Sitten voi kohdella itseään kunnioituksella ja opetella elämistä pikkuhiljaa.
Ja kuka oikeastaan on normaali? Oletko koskaan tavannut nk. normaalia ihmistä?
"Sen hyviä puolia on luottavaisuus (menee helposti liiallisuuksiin), sitkeys ja pitkäjännitteisyys niissä asioissa, jotka kiinnostavat, kyky ja halu oppia kaikki muutamasta asiasta (se on sellainen 'eksperttitauti'), ja kyky esittää ajatuksiaan kirjallisesti hyvinkin luov"asti.
No, minä en ole pitkäjännitteinen melkein missään asioissa ja kirjallisesti olen viimeksi ollut luova lapsena (sivukommentti: koulu muuten kukisti luovuuteni).
Enkä usko, että minulla muutenkaan on minkään maailman syndroomia. Olen vain ujo. En ole enää yhtä ujo kuin parikin vuotta sitten. Nykyään minun on paljon helpompi keskustella ihmisten kanssa, esim. töissä olen iloisesti yllättynyt miten helposti tulen toimeen uusien työkavereiden kanssa ja miten en jännitä niin paljon kuin ennen.
Lähinnä minusta tuntuu, että koska olen nuorempana ollut niin kovin ujo, niin se on aiheuttanut yksinäisyyttä. Silloinhan ne pitkäaikaiset ystävätkin yleensä saadaan.
He voivat (kirjaimellisesti) hypätä sänkyyn juuri tapaamansa ihmisen kanssa, luullen sitä molemminpuoliseksi rakkaustarinaksi. Tai puhua yksityisasioistaan tuttavansa tuttaville - kovin noloa tuttavalle, joka kutsuu tuttujaan päivälliselle haluten viihdyttää Assi-vierastaan.
Assit ovat yleensä hyvin 'kilttejä' ihmisiä. Uhrin perustyyppi. Herkkäuskoinen, naiivi.