Äidin rytimaa

miettii, etta miksikahan meidan taytyy taalla olla, elaa, touhuta jotakin, tulla vanhaksi ja/tai sairaaksi, kuolla pois, unohtua.

Polttelen satkaa parvekkeella ja katselen jalkakaytavalle. Yksijalkainen mies kavelee kainalosauvojensa varassa. Joku ulkoiluttaa koiraa. Toinen tulee kauppakassin kanssa (meilla on kaupat auki joulupaivanakin klo 22:een). Itse silmailen vaisua internet-keskustelua.

Alan olla jo vanha. Siita huolimatta usein muistelen aitiani. Han kasvatti suuren perheen mokissa ilman sahkoa, ilman vesijohtoa, syrjaseudulla, jossa ei ollut edes aurattua tieta (ei kylla ollut autojakaan). Niin kauan kuin muistan, aitivainaja oli sairas ja kivulloinen. Mielellaan sita olisi suonut hanellekin paremman ja helpomman elaman. Kuitenkin han sai nahda kaikkien lastensa kasvavan aikuisiksi. Kun isa kuoli, aiti menetti elamanhalunsa ja ikavoi isan luokse - kuulemme hanella ja isalla ei koskaan ollut mitaan riitaa. Sikali kuin muistan, heilla ei muuta ollutkaan kuin riitaa ja eripuraa!

Aitikin oli lapsuudenuskovainen. Se viela jurppi, etta aidin kuollessa meidan piti rikastuttaa paikkakunnan kukkakauppiasta, muistaakseni kolmisensataa markkaa kertaa lasten lukumaara. Tuossa lahimarketissa on kukkakauppa, aina siita ohi kulkiessa se kukkien tuoksu tuo mieleen aidin ja ne kadotetut markat.

Nyt Erkki Reinikainenkin on kuollut. Palstalla julistetaan, etta juoppoja ja renttuja hanenkin jalkikasvustaan tuli. Me muut taalla kaipailemme sita Reinikaisen uskovaisille papeille vuonna 1987 pitamaa alustusta, johon hoitokokousten sanotaan loppuneen, mutta eipa sita alustusta kuulu. Parempi etta pysyykin pois. Jos se tulisi julkisuuteen, sen sadekeha himmenisi. Eihan siina mitaan maata ja taivaita mullistaa ole. Reinikainen uhohtuu siina kuin me tavallisemmatkin kuolevaiset. Ensi Paivamiehessa nahdaan kehystetty kuolinuutinen ja sitten parin viikon kuluttua kukkameri ja kravattiherrat koko aukeaman leveydelta - ja siinapa se.

Jotta elama kaiken kaikkiaan on hassua, sattumanvaraista, kummallisia kaanteita taynna. Sehan tassa on lohdullista, etta ajan kahleiden kerran katketessa me emme enaa muista naita vajavaisuuden aikoja, vaan saamme aina olla Jumalan yhteydessa. Sellaiseen olotilaan Taivaan Isa on meidat tarkoittanutkin, mutta meille jaanee salaisuudeksi, miksi meidan taytyi tama mainen taivalkin elaa. Tallai vahan vanhempana sita huomaa, etta nopeastihan ne vuodet vierivat ohi.


Jumalan siunausta!

uuven ja nuoren poikimakonneen ku sinusta aika jätttää-rukkoile sen puolesta