Joulunjatkoja kaikille, aivan teille kaikille, meille kaikille.
Meillä purettiin juuri jouluksi, ja yksi lapsista pääsi biovanhempiensa joululahjaksi kotiin.
Haikein mielin autoin pakkaamaan tavarat, toisaalta onnellisena, sillä lapsi pääsi sinne, minne on kaivannut.
Itku tuli kun oli halattu ja käännytty pois, tieto siitä että näemme jatkossakin ei niitä kyyneleitä pois vienyt. Vaikka aina olen tiennytkin, että lainassa lapset vain on, silti luopumisen tuskaa ei mikään vienyt pois. Silti hymyilytti läpi kyynelten, tämän eteen olemme töitä tehneet, yhdessä ja erikseen, ja nyt siinä onnistuttu.
Hetken aikaa ajattelin tietäväni miltä tuntuu vanhemmasta jolta lapsi viedään pois, oikein tai väärin perustein. Nopeasti kuitenkin tajusin, että siitä tuskasta minulla ei ole pienintäkään tietoa. Sillä onnen sijaan siihen liittynee myös vihaa ja katkeruutta.
Jouluaattona soitimme ja vaihdoimme kuulumiset, ja itkimme kaikki puhelimessa, niin bioäiti, lapsi kuin minäkin. Ja uutena vuotena ammumme raketit yhdessä, niinkuin monena vuonna aiemminkin.
Joulupaketista löytyi kirje, josta loppuun katkelma:
"Kiitos Äidille, joka minun vuokseni kävi puhumassa, taisteli joka päivä viinapirua vastaan, repsahti ja yritti uudelleen.
Kiitos Äidille, joka hoisi, helli ja rakasti, silloin kun toisesta Äidistä ei siihen ollut.
Kiitos Teille molemmille, jotka yhdessä näytitte että saa epäonnistua, eikä silti ihminen ole huono.
Kiitos Äiti, että autoit toisen Äidin siivet kantamaan taas yksin, ja muista, jos ne siivet joskus murtuvat, tiedän mitä tehdä.
Se ei ole kenenkään syy tai vika, ei minun ainakaan, ja silloin minun on helpompi muualla. Saahan se "muualla" olla taas luonasi, tavallaan toivon sitä päivää, silloin tietäisin saavani pitää Teidät molemmat, varmasti.
Rakastan, tykkään, ikuisesti ja aina."
Joskus satujen ilkeillä noidillakin on sydän, joskus jopa meillä sijareilla.
Tänä uutena vuotena toivon raketteja ampuessa, että jokainen lapsi saisi oikeuden vanhempiinsa, jos ei arkisessa elämässään, niin ainakin sovituissa tapaamisissa, toivon, että meidän sijareiden ja biojen välit paranisivat niin, että todella saisimme jotain hyvää aikaiseksi, yhdessä.
Meillä purettiin juuri jouluksi, ja yksi lapsista pääsi biovanhempiensa joululahjaksi kotiin.
Haikein mielin autoin pakkaamaan tavarat, toisaalta onnellisena, sillä lapsi pääsi sinne, minne on kaivannut.
Itku tuli kun oli halattu ja käännytty pois, tieto siitä että näemme jatkossakin ei niitä kyyneleitä pois vienyt. Vaikka aina olen tiennytkin, että lainassa lapset vain on, silti luopumisen tuskaa ei mikään vienyt pois. Silti hymyilytti läpi kyynelten, tämän eteen olemme töitä tehneet, yhdessä ja erikseen, ja nyt siinä onnistuttu.
Hetken aikaa ajattelin tietäväni miltä tuntuu vanhemmasta jolta lapsi viedään pois, oikein tai väärin perustein. Nopeasti kuitenkin tajusin, että siitä tuskasta minulla ei ole pienintäkään tietoa. Sillä onnen sijaan siihen liittynee myös vihaa ja katkeruutta.
Jouluaattona soitimme ja vaihdoimme kuulumiset, ja itkimme kaikki puhelimessa, niin bioäiti, lapsi kuin minäkin. Ja uutena vuotena ammumme raketit yhdessä, niinkuin monena vuonna aiemminkin.
Joulupaketista löytyi kirje, josta loppuun katkelma:
"Kiitos Äidille, joka minun vuokseni kävi puhumassa, taisteli joka päivä viinapirua vastaan, repsahti ja yritti uudelleen.
Kiitos Äidille, joka hoisi, helli ja rakasti, silloin kun toisesta Äidistä ei siihen ollut.
Kiitos Teille molemmille, jotka yhdessä näytitte että saa epäonnistua, eikä silti ihminen ole huono.
Kiitos Äiti, että autoit toisen Äidin siivet kantamaan taas yksin, ja muista, jos ne siivet joskus murtuvat, tiedän mitä tehdä.
Se ei ole kenenkään syy tai vika, ei minun ainakaan, ja silloin minun on helpompi muualla. Saahan se "muualla" olla taas luonasi, tavallaan toivon sitä päivää, silloin tietäisin saavani pitää Teidät molemmat, varmasti.
Rakastan, tykkään, ikuisesti ja aina."
Joskus satujen ilkeillä noidillakin on sydän, joskus jopa meillä sijareilla.
Tänä uutena vuotena toivon raketteja ampuessa, että jokainen lapsi saisi oikeuden vanhempiinsa, jos ei arkisessa elämässään, niin ainakin sovituissa tapaamisissa, toivon, että meidän sijareiden ja biojen välit paranisivat niin, että todella saisimme jotain hyvää aikaiseksi, yhdessä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
vaan niitä vastaan taistelemme jotka tekevät vääryyttä äideille ja lapsille, lastensuojelun nimissä! lasten sieppaus on iso rikos! myös sosialivirkamiehen toimitamana!
ehdottomasti tekemään yhteistyötä. Turhasta riitelystä kärsivät nimenomaan lapset.
Parempaa yhteistyötä toivonkin seuraavalle vuodelle!
myös sosuille toivotan uutta riidatonta vuotta, huostat pois silloin kun muu toimi auttaisi perhettä paremmin, tuo yhteiskunnan resurssien haaskaaminen pitää saada loppumaan ja huostat kohdistettua sinne missä hätä on!